Jätä venheesi ja verkkosi ja seuraa minua. 2.

5. VINTILÄKAIRASSA

Oltiin jo elokuun puolivälissä ja hillapaikat alkoivat olla jo vähissä. Niinpä lähdettiin Hely-sisaren kanssa etsimään uusia hillamaita ja ajettiin Lokan kylästä kauas itään, Vintiläkairaan. Jälleen sillä matkalla sain voimakkaasti kokea Jumalan läsnäoloa ja sitä muutosta, joka oli sielussani tapahtumassa.

Tällä matkalla ajettiin ohi Lokan kylän, neljäntien risteykseen ja siitä etelään ohi Kairijoen, aina Vasavaaran tietämille asti. Tuossa suuressa kairassa ympärilleni tähyillessäni sain kokea mitä on olla todella pieni ihminen. Vaaroja vaarojen perään. Erämaata, laaksoja ja pieniä erämaapuroja joka puolella. Kaukana oli Lokan kylä, kaukana oli Martti, eräs Kemihaaran jokivarsikylistä ja kaukana idässä oli Venäjän raja. "Kuinka pieni on ihminen, ja kuinka pieni olen minä. Oi Herra. Tee minut todella pieneksi, että sinun valtasuuruutesi saisi tulla esiin minussa ja minun kauttani".
    Tämä rukous mielessäni jatkuvasti pyörien olimme kolunneet monta suonkolkkaa, mutta turhaan. Hilloja siltä reissulta ei juuri löydetty, mutta muuten reissu oli kokemisen arvoinen. Sain olla jälleen sen päivän Jumalan syvällisessä puhuttelussa ja Jumalan koulussa. Jumala tarvitsee tämän sukupolven keskelle niitä Hänen sydämensä mukaisia palvelijoita, jotka kaikessa tekevät Hänen tahtonsa. Sitä varten ihmisen on tultava pieneksi ja siinä koulussa sain sen päivän olla.

6. KELONTEKEMÄN TAKANA

Seuraava hillamatka Hely-sisaren kanssa tehtiin Kelontekemän taakse. Oli kuultu, että siellä oli hyviä hillamaita ja jotkut olivat saaneet sieltä hilloja.
    Matkalle lähdettäessä olin jo kypsynyt siihen ajatukseen, että ne hillatouhut saavat jäädä ja on aika astua palvelemaan elävää Jumalaa. Sitä varten varasin lähtiessäni mukaan paperia, tussikynän, painonastoja ym. tarvittavaa materiaalia ja kun sitten oli monta tuntia koluttu Sotkajokivarren heinäisiä aapoja, menty muutama kerta joen yli riukua pitkin löytämättä juuri mitään ja niinpä kahvitulilla istuessamme kypsyi mielessäni päätös:
- Tiedätkö, Hely, mitä me nyt tehdään? Sanoin sisarelleni kun kahvi oli juotu.
- No mitä?
- Nyt me lähetään Jumalan palveluksen työhön. Järjestetään ensi tiistaiksi kokous Jeesiöön.
- Se me tehdään, innostui sisareni.

Jeesiön kylälle illansuussa tultuamme ajoimme, nyt jo taivaan kotiin päässeen, Enna-sisaren luokse.
- Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa; tervehdin ovella.
- Iltaa ja rauhaa ja tervetuloa.
- Miten olis semmoinen juttu, kun on ajateltu pitää seurat täällä Jeesiössä. Miten sopisi teille?
- Tulkaa ihmeessä. Juuri viimepyhänä tuon naapurin emännän kanssa puhuttiin, että kun kukaan ei piä täällä seuroja. Koska te tulisitta?
- Ensi tiistaina seitsemältä, jos sopii.
- Kyllä se sopii. Tervetuloa.

Kun sitten vähän myöhemmin kiinnitettiin kokousilmoitusta Suvantokummun tiehaarassa olevaan pylvääseen, ajeli siihen Paula-sisar autollaan.
- Mitä kuiten te nyt oletta touhuamassa? Kysyi hän tultuaan ulos autosta.
- Kuule kun me pantiin toimeksi ja pidetään ensi tiistaina seurat Enna-sisaren luona ja oikein nuorten voimin.
- Se on oikein. Niin se pitää. Vastasi Paula.

Kylille tultuamme oli kohta koko seurakunta kauhuissaan, kun kerroimme mitä olimme tehneet. "Lähteekö Erkki-veli mukaan?" Hätäili Ante-veli. "Kuule, kun Erkki on lomalla, ja tuskin lähtee", vastasin. "Sitten siitä ei tule mitään", oli tämän vanhimmistoveljen epäuskoinen kommentti.
    Olin kuitenkin tehnyt sen, minkä koin, että minun tulee tehdä ja vaikka ei olekaan tavallista, että vasta vähän aikaa uskossa olleet nuoret panevat tuulemaan niin luotin siihen että Herra on kaiken takana.

Kun sitten tuo tiistai-ilta koitti ja olin hakemassa Ante-veljeä kokoukseen, ja juuri kun olimme lähdössä, ajeli Haaparannalla asuva veli Makkonen pihalle. "Katoppas, veljeni, siinä on Jumalan meille lähettämä saarnamies", sanoin ja oi sitä iloa ja riemua sinä iltana Enna-sisaren pienessä tuvassa, kun seuraväki näki että Vilho tuli.
    Vilho Makkonen oli pidetty ja kaivattu saarnamies tuolla kyläkulmalla, missä hän oli vuosia tehnyt Herran työtä Sodankylässä ollessaan ja näiden vuosien muistot elivät rikkaana vielä kansan sydämissä.

7. TOINEN KOKOUS

Pari päivää myöhemmin olin jälleen matkalla järjestämään, jos mahdollista kokousta Vaalajärvelle. Ajoin Toivolalle ja siellä oli isäntä pihalla navettapuuhissa ja kun tervehdykset oli vaihdettu, esitti hän, että tulisimme pitämään heille kokousta. "Kuule, velihyvä, kun juuri sillä asialla olen liikkeellä", vastasin. Sovittiin päivä ja aika ja niin taas laitoin ilmoitukset maitolavoihin ja pylväisiin ja taas oli seurakunta kauhuissaan. Koin sisimmässäni, että näin minun tulee toimia ja voi minua ellen näin tee. Se kokous pidettiin seurakunnan omin voimin saarnaajan ollessa edelleen lomalla.

8. SUNNUNTAI 27. 8.1978

Sinä sunnuntaina päiväkokous pidettiin vanhimmiston toimesta. Henki oli hyvin puhutteleva ja kaikki olivat ihmeissään viime päivien tapahtumista. Illan kokouksesta oli kokousvastuu lähinnä nuorten harteilla. Oli monia lyhyitä todistuksia ja kokouksen päätöspuheen vuoro jäi minun osakseni. Käsittelin tuossa puheessani Jumalan valtakunnan työtä ja jokaisen yksilöuskovan vastuuta siinä. Sen lisäksi kerroin viimepäivien toiminnastani ja siitä, että minun oli näin toimittava. Tässä iltakokouksessa oli voimakas läpimurtava henki ja kokouksen lopussa tuli monia, jopa vanhimmistoveljiä alttarille pyytäen, että me siunaisimme heitä.

9. KESKIVIIKKO 6.9.1978

Oli keskiviikko ja olin jälleen marjamatkalla. Tällä kertaa puolukassa veljeni Pertin kanssa Javaruksen tienvarressa olevassa Haikarakuusikossa. Edellisenä päivänä oli saarnaajamme Erkki Mäkinen soittanut. Hän oli lomansa aikana seurannut touhujani ja oli kiinnostunut niistä ja halusi tietää, aioinko minä lähteä päätoimisesti Jumalan palveluksen työhön? Olin vastannut, että jotain sellaista oli tapahtumassa, mutta täyttä varmuutta minulla ei kuitenkaan vielä ollut. "Jos saat varmuuden niin ilmoita minulle. Hoitelen sitten eteenpäin", oli Erkki-veljen sanat puhelun päättyessä.
    Nyt tämä edellisen päivän puhelinsoitto pyöri jatkuvasti mielessäni. Tiesin sisimmässäni että jotain suurta ja valtavaa oli minulle tapahtumassa. Kaikki tapahtumat, alkaen heinäkuisesta murroksesta, olivat kehittyneet vain yhtä päämäärää ja kysymystä kohti; onko minulla varmuutta kutsumuksestani ja valmiutta lähteä kutsumustani seuraamaan? Vielä ei täyttä varmuutta ollut, vaikka olin hamasta nuoruudestani saakka ollut tietoinen siitä, että minusta tulee Jumalan mies. Nyt sinä keskiviikkona sain kokea hengellisen kokemuksen, joka pyyhki kaikki epäilyt mielestäni:

Oli aurinkoinen syyskuun päivä ja oltiin jo pari tuntia poimittu puolukoita hakatussa ja auratussa Haikarakuusikossa ja kaiken aikaa oli merkillinen tunne sisimmässäni. Suoristin monet kerrat itseni ja tähyilin kauas taivaanrannan taa. Siinä silmieni alla oli peilityynenä vähäinen pieni lampi, jolta olin vuosia sitten ampunut kaksi hanhea. Tuossa alhaalla oli kuusikko, jossa oli kaverin kanssa kerran maattu ja odotettu lammella olevia hanhia tulevaksi lähemmäksi. Tuolla kauempana oli Siurunselkä, jossa olin monet yöt rakotulilla viettänyt, silloin kun tämä oli vielä suurta humisevaa erämaata eikä ollut näitä metsäautoteitä eikä moottorisahaa oltu vielä tänne tuotu. Kauempana pohjoisessa kohosi Vuovaaran teräväkärkinen huippu. Siellä olin poikavuosieni ensimmäiset homenokat koiran haukusta tiputtanut ja äidilleni repussani kantanut. Siitä itään kohosi Luostotunturi, siitä kaakkoon Kapusta ja Huttutunturit ja suoraan idässä Pyhätunturin mahtava tunturiryhmä.
    Tämä erämaa oli hallitseva osa minun menneisyyttäni ja osa minun sieluani ja nyt katselin tuota erämaata ikään kuin kyynelverhon läpi ymmärtämättä oikein itsekään mistä oli kysymys kunnes mieleeni muistui kertomus eräästä koirasta, joka oli tiennyt hetkensä koittavan ja vetäytynyt metsän kätköihin jäädäkseen sinne lopullisesti. Lähtiessään tuo koira oli pysähtynyt veräjälle ja katsellut kauan tuttua pihapiiriä, jossa se oli saanut pennusta saakka elää. Tämän muistikuvan myötä ymmärsin, että minähän katselen tuota erämaata, kuin tuo koira pihapiiriään; viimeistä kertaa. Samalla myös ymmärsin, mistä siinä oli kysymys: Tällä kaikella Herra tahtoo hengessäni kysyä, tahdonko minä jättää tämän kaiken ja lähteä hänen tahtoaan seuraamaan ja kun tämän oivalsin, oli minulla myös vastaus valmiina: "Herra, jos tämä on sinun tahtosi, niin Herra, katso tässä minä olen. Sinun tahtosi, Herra, olkoon myös minun tahtoni".

Kun tämän ratkaisun ja lupauksen olin tehnyt, laskeutui valtava rauha ja Pyhän Hengen voima koko olemukseeni. Sain kokea jotain sellaista valtavaa, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Olin vastannut Jumalan kutsuun myöntävästi ja uhrannut lopullisesti elämäni Jumalalle. Koko luomakunta loisti kirkkaissa väreissä ja oli kuin jalat eivät olisi enää koskettaneet maata, niin kevyt ja ihana minun oli olla. En puhunut kokemastani veljelleni mitään ja kasailtiin kaikessa hiljaisuudessa sankot autoon ja lähdettiin ajeleen hiljalleen pois.

Illalla oli kokous rukoushuoneella. Jaakko Sahimaa oli vierailevana puhujana ja vaikka oli keskiviikko, pidettiin rukouskokouksen sijasta yleinen kokous. Kokouksen loputtua istuin saarnaajamme vierelle: "Kuuleppa, veljeni, siitä eilisestä, tällainen on tilanne ja tässä on vastaus". Kerroin hänelle kokemuksestani ja Herralle antamastani lupauksesta ja sitä seuranneesta varmuudesta. "Minä puhun tästä vanhemmiston kanssa", oli Erkki-veljen vastaus ja sinä iltana sain laskeutua kaiken kokemani jälkeen tyytyväisenä vuoteeseen.

10. SUNNUNTAI 10.9.1978

Perjantai-iltana oli vanhemmisto ollut koolla pohtimassa syntynyttä tilannetta ja todenneet uhrini olevan otollisen Jumalalle. Nyt sunnuntain päiväkokouksen jälkeen Erkki-veli esitti, että Leo-veljellä on asiaa seurakunnalle. Käytin lyhyen puheenvuoron, jossa käsittelin viimepäivien kokemuksiani, kutsumustani ja varmuutta. Puheenvuoroni jälkeen Erkki-veli selitti seurakunnalle evankelistan kutsumukseen liittyviä asioita ja esitti myös vanhemmiston myönteisen päätöksen.
    Sydämeni riemuitsi polvistuessani seurakunnan edessä vanhinten ja saarnaajan laskiessa kätensä päälleni ja siunatessa minut evankelistan virkaan. Hamasta lapsuudestani saakka sydämessäni asunut kaipaus oli täyttynyt. Tämän siunauksen jälkeen vanhimmisto esitti toivomuksen, että lähtisin raamattukouluun mitä vastaan minulla ei ollut mitään. Raamattukoulun syyskurssi alkaisi seuraavana päivänä ja Eino-veljen soittaessa raamattukoulun johtajalle Heikki Lahdelle, minulle järjestyi myös paikka alkavalle kurssille. Lupasin mennä raamattukouluun viikon kuluttua, jotta saisin asiani järjestettyä.

11. TORSTAI 14.9.1978

Sinä torstaina kävin pitkäaikaisen ja parhaan kalakaverini Ano Ollilan kanssa Lokan altaalla laittamassa pyydykseni ja sumppuni lähtökuntoon. Päivä oli aurinkoinen ja Lokan tekoallas oli peilityven, joten tuntureiden ja vaarojen kuvajaiset piirtyivät veden peilityvenellä kalvolla. Ajoimme veneelläni yli Lokasta yli altaan aina Metsolanmaahan asti, jossa minulla oli sumput ja katiskat, jotka laitoimme puidenpäälle niin, etteivät linnut tai otukset niihin pääse. Tämän tehtyämme keitimme kahvit ja istuimme pitkään tulilla suuren hiljaisuuden vallitessa. Kaverini, vaikka ei ollut uskovainen, tiesi, mitä minulle oli tapahtunut ja mille matkalle olin lähdössä. Niinpä hän kunnioitti sitä hetkeä ja hiljaisuutta, jossa uskoisin Jumalan puhuneen meille molemmille. Kahvit juotuamme ja hiilloksen ajat sitten hiipuessa keräilimme suuren hiljaisuuden vallitessa varusteemme ja ajoimme yli altaan takaisin Lokan kylän rantaan. Vielä pyynnissä olevat verkkoni jätin vielä pyyntiin ja Ano lupasi huolehtia niistä. Niinpä rantaan päästyämme sanoin kaverilleni: "Tässä on vene ja siellä ovat verkot. Huolehdi sinä näistä. Minä lähden nyt".

Kuvia Lokan altaalta

Etusivulle / to Front page