Jätä venheesi ja verkkosi ja seuraa minua. 1.

1. HENGELLISESSÄ MURROKSESSA

"Herra varjelkoon, mistä minä enää todistan". Istuin kokousteltassa odottaen kokouksen alkua ja ajatukseni myllersivät yhtenä sekasotkuna mielessäni.. Olin ollut toista kuukautta ammattikalastajana Lokan altaalla, uurastaen yötä päivää ja hyödyntäen ensin kutuaikana ja sitten sen jälkeen tulevaa runsasta kalansaalista. Vaikka talven olin ollut aktiivisesti mukana hengellisessä työssä, lähes joka ilta menossa lähinnä Erkki-veljen ja Martti-veljen kanssa ympäristötyötä tehden, niin nyt tämän kalahomman kanssa oli hengelliset tilaisuudet, raamatun lukeminen ja rukouselämäkin jäänyt.
    Sitten oli tullut sateinen myrskypäivä ja perjantai kun oli, saatoin olla yhden illan poissa altaalta ja kun sinä iltana oli telttakokous Länsirannalla Helli-sisaren pihalla, niin lähdin mukaan ja kun sitten oli teltalle tultu, oli Erkki-veli pyytänyt todistamaan. Siinä sitten istuin sisäisesti tyhjänä ja yritin etsiä mielestäni edes yhtä pientä todistuksen aihetta. Rukoilin rukoilemalla, että Herra antaisi edes muutaman sanan todistaakseni uskostani. Sitten vuorollani sanoin muutaman sanan, mutta itse en ollut yhtään tyytyväinen. Huomasin olevani syvimmässä kriisissä, mitä lähes kolmivuotisen uskossa oloni aikana olin ollut. Edellinen kesä kalastushommissa oli ollut kaikkien aikojen paras ja nyt tämä kesä näytti olevan samanlainen. Olin asettanut tavoitteeksi ensin sata kiloa päivässä ja kun sen sain, sitten kaksisataa kiloa, ja kun senkin sain niin olin suunnitellut isompaa autoa. Tämän kaiken keskellä uskonelämäni oli jäänyt toisarvoiseksi. Pyhä Henki oli poissa ja olin sisäisesti tyhjä, lähes kuollut.

2. TAPOIN VIATTOMAN LINNUN.

Seuraavana päivänä olin jälleen altaalla. Tuo edellisen päivän itsetutkistelun tulos vaivasi yhä mieltäni ja mielessäni pyöri jatkuvasti kysymys siitä, mihin oikein olen matkalla? Vieläkö olen uskossa? Merkitseekö minulle tämä maallinen touhu enemmän, kuin Herran palveleminen ehyellä sydämellä?
    Nämä kysymykset mielessäni pyörien olin uurastanut lähes koko sen aurinkoisen lauantaipäivän. Olin käynyt läpi kaikki verkot ja siivonnut ne myrskyn jäljiltä. Tukikohtani oli Metsolanmaan nokalla olevalla pienellä saarella. Keitin siinä illansuussa kahvit ja söin vähän voileipää sekä paistoin nuotiolla vähän kalaa. Syötyäni lähäin vielä laskemaan tiheäsilmäistä syöttikalaverkkoa Varraajoen suussa olevan pienen heinikkoisen saaren rantaan toivoen saavani pieniä särkiä syöttikaloiksi.
    Ilmeisesti tuossa saaressa oli tiiran pesiä, sillä niin pian, kuin olin verkkoa laskemassa, kerääntyi. suuri parvi tiiroja kirkumaan selkäni taakse. Kun sitten nuo linnut kävivät hyökkäävimmiksi otin verkkokepin ja huitaisin summassa yli pääni jolloin keppi sattui yhteen lintuun joka putosi kuolleena veteen. Seurauksena oli niin kova meteli, että minun oli häivyttävä paikalta. Olin kuullut, että Ruotsissa tiiraparvi oli tappanut miehen ja nyt niillä oli myös syy hyökkäävään käytökseen.
    Kun myöhemmin istuin tukikohdassani omatuntoni syytti siitä, mitä olin tehnyt. Näillä linnuilla oli oikeus puolustaa pesäänsä pahoilta ihmisiltä, ja tappamalla viattoman linnun olin todistanut, että ne olivat oikeassa. Olin paha ihminen. Olin syyllinen Jumalan ja koko luomakunnan edessä.
    Polvistuin syyttävän omantuntoni kanssa kaikkivaltiaan Jumalan edessä erään kannon viereen ja siinä avoimen taivaan alla rukoilin Herralta anteeksi pahoja tekojani ja pyysin uutta vahvaa henkeä. Siinä polvistuneena ollessani lensi ohitseni haukka, jonka suussa oli pieni, vielä elävä lintu. Siinä oli osoitus luonnon armottomasta laista. Toisen kuolema on toisen elämä. Se ei kuitenkaan rauhoittanut omaatuntoani sillä Jumalan tahto on, että pieninkin elämä on säilyttämisen arvoinen ja kaikki turha tappaminen on rikos Jumalaa ja koko luomakuntaa kohtaan. Tuohon rikokseen olin syyllistynyt ja omantuntoni voi rauhoittaa vain Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja tätä anteeksiantamusta pyysin Jumalalta viipyen rukouksessa pitkän tovin kunnes sieluni tyyntyi ja nousin keittääkseni kahvit vielä ennen nukkumaanmenoani.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että sade ropisi telttani muovikatokseen. Kello oli jo paljon ja aamukahvit juotuani lähdin vesille. Tuuli aika voimakkaasti pohjoisesta ja oli iso aallokko. Pyynnissä oli seitsemäntoista verkkoa ja niissä vain muutama hauki ja niinpä siinä verkkoja kokiessani kypsyi mielessäni päätös ja niin kalat sumppuun paiskattuani sanoin itselleni: "Nyt tämä poika lähtee saarnahommiin".

Sinä iltana oli jälleen kokous Länsirannalla, ja kun oli kylmä sateinen sää niin kokous pidettiin Helli-sisaren pienessä tuvassa ja sinä iltana minulla oli myös Raamatun kohta selvillä:

Mutta ne jotka rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmisen turmioon ja kadotukseen.
Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.
Mutta sinä, Jumalan ihminen, pakene semmoista, ja tavoita vanhurskautta, Jumalisuutta, uskoa, rakkautta, kärsivällisyyttä, hiljaisuutta.
Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä. (1. Tim. 6:9 - 12)

Sinä iltana minulla oli myös mistä todistaa: "Ystävät! Kun viime perjantai-iltana istuin tuolla pihalla olevassa teltassa ..... ". Siitä todistuksesta muodostui ehkä voimakkain todistus minkä olin koskaan uskossa oloni aikana todistanut.

3. IRTAUTUMINEN ALKAA

Tuon viikonvaihteen murroksen jälkeen kaikki alkoi muuttua minun sielussani. Vaikka olin yhä kalastushommissa se ei ollut enää niin tärkeää kuin aikaisemmin. Samaan aikaan alkoi raamatun sana elää uudella ja voimallisella tavalla minun sielussani ja koko olemukseni oli täyttynyt viimeistä solua myöten uudella taivaallisella voimalla. Minun oli hyvä olla uuden matkaliiton Jumalan kanssa tehneenä, taas taivaanmaahan matkaavana pienenä matkalaisena. Vaikka kalantulo alkoi vähitellen hiljentyä, ei se vaivannut mieltäni. Olin löytänyt uuden rikkaamman arvon elämässäni. Jokapäiväiset automatkat Vuotsoon ja altaalle kuluivat, milloin ei muita matkaajia ollut, raamatun maailman sisäisen kokemisen merkeissä. Sana alkoi todella elää sielussani.
    Muistan erään aurinkoisen päivän, jolloin kävin jälleen kokemassa verkot ja olin ajelemassa veneelläni kohti Sarvikotamaata ja autorantaa. Jossain Mutenian kohdalla huomasin, että polttoainetankin mittari näytti nollaa mutta en ollut huolissani siitä, sillä olihan, niin luulin, varapönttö mukana. Sitten kävi niin, että pari kilometriä ennen autorantaa bensiini loppui ja vasta siinä muistin, että varapönttö oli jäänyt autoon. Se ei kuitenkaan minua juuri surettanut. Veneessä oli mukana kahvia termospullossa ja kaivoin sen esille ja join kaikessa rauhassa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vähäinen tuulenvire keinutti hiljaa venettä laineen liplattaessa veneen laitaan. Iloitsin täydestä sydämestäni kaikesta siitä rauhasta, joka sielussani vallitsi, auringosta ja lämpimästä suvituulesta sekä niistä muutamista kaloista, jotka olin saanut. Kun sitten sain kahvin juoduksi, polvistuin veneessäni ja kiitin Jumalaa kaikesta sydämestäni siitä mitä juuri sillä hetkellä sain kokea. Siinä kiittäessäni tuuli keinutteli hiljalleen venettä laineen liplattaessa veneen laitaan ja tuuli kuljetti veneeni suoraan autorantaan eikä minun tarvinnut käyttää airoa koko matkalla.
    Tämä oli yksi tyypillinen esimerkki siitä, kuinka kaikki muuttui, kun Jumala sai hallintavallan itseeni ja elämääni nähden ja sai ohjata sisäistä ja ulkoista elämääni oman tahtonsa ja suunnitelmiensa mukaan. Niinpä tuokaan bensiinin loppuminen, joka aikaisemmin olisi merkinnyt aikamoista hermoprässiä, ei millään tavalla saanut sieluni rauhaa häiritä. Kaikki oli Korkeimman kädessä ja hyvässä hoidossa.

Kun sitten myöhemmin heinäkuun loppupuolella hillat alkoivat kypsyä, sai kalahommat toistaiseksi jäädä. Kuljin hillamatkoilla Hely-sisaren, Merja-sisaren, Erkki-veljen ja muiden veljien ja sisarten kanssa. Ensin Siuruaavalla ja myöhemmin eripuolella pitäjää, aina naapuripitäjiin asti.

4. MUTTA KUN HÄN VIELÄ KAUKANA OLI...

Oltiin jo elokuussa ja taas oltiin hillareissulla. Tällä kertaa olin Eskon ja Hely-sisaren kanssa matkalla Kopsusjoelle. Ajettiin, tai sanoisinko kiidettiin Lokan altaalla ohi Mutenian, ohi Metsolan maan, ohi Puljusaaren, ohi Kelavaaran ja Kopsusjokea aina Essanaavalle asti. Siinä joen rannalla keiteltiin kahvit ja lähdettiin sitten läheiselle aavalle katsomaan, josko sieltä jotain löytyisi. Tuo Essanaapa oli jo pitäjän kuulu hillapaikka, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Niinpä kun iltapäivä oli temmelletty ja aurinko alkoi laskea, oli toista sankkoa saatu mieheen kokoon. Lähdettiin siitä Eskon kanssa jokirantaan laittamaan tulia ja keittämään kahvia, nälkä ja väsymys kun alkoi jo painaa. Matkalla jokirantaan karkotettiin riekonpoikue läheltä joen rantaa. Toistakymmentä lentokykyistä poikasta pyrähteli lentoon. Joen rannalle päästyämme teimme oikein kunnon roihut, että saataisiin kunnolla lämmitellä. Kahvia keitellessämme odotimme myös Hely-sisarta tulevaksi. Pannu kiehui, ja ensimmäiset kupit oli jo juotu ja kun Helyä ei alkanut kuulumaan, alkoi huoli painaa mieliämme. Juttu ei oikein luistanut ja tähyilimme rämepetäjien lomaan, sinne mistä Hely-sisarta odotimme tulevaksi. Väliin taas loimme toisiimme merkittävän katseen. Yksinäinen sadekuuro kulki yli Sompion erämaan ja huoli sisimmässäni kasvoi. Niin otin sadetakkini ja lähdin katsomaan, missä Hely-sisar oikein viipyi. Kun tulin sille paikalle missä vähän aikaa sitten oli oltu, tuo suuri aapa oli autio ja tyhjä. Ketään ei näkynyt. Tähyilin kauan, mutta turhaan. Suuri aapa oli autio ja tyhjä. Kolea pohjoistuuli humisi yksinäisissä rämepetäjissä ja huoli sisimmässäni muuttui peloksi: Mitä on tapahtunut? Missä on Hely-sisar? Ympärillä oli Sompion suuri erämaa; onko Hely eksynyt? Riensin kauemmas suolle ja näin kaukana suon toisella laidalla pienen sinisen liikkuvan pisteen ja kun riensin lähemmäs niin siellä Hely poimi kaikessa rauhassa hilloja eikä ollut huomannut lähtöämme. Huoli ja pelko sisimmässäni muuttui jälleennäkemisen riemuksi. Kaikki oli hyvin ja kun vähää myöhemmin istuttiin yhdessä nuotiolla, oli meidän kaikkien siinä hyvä ja turvallista olla. Joimme kuumaa mustaa kahvia ja söimme nälkäisinä voileipiä ja siinä kaiken kokemani jälkeen nousi sisimmästäni eräs Raamatun jae ja alkoi elää minun sielussani:

Mutta kun hän vielä kaukana oli näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä. (Luuk. 15:20)

Tämä monille niin tuttu Raamatun kohta on Jeesuksen tuhlaajapoika-vertauksesta ja tätä raamatun kohtaa on monet saarnaajat niin monta kertaa lainanneet ja useimmiten he ovat paneutuneet tämän tuhlaajapojan osaan, mutta en ole kenenkään kuullut paneutuneen siihen, mitä tämän pojan isä koki hänen poikansa ollessa huonoilla teillään. Onko kukaan koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon isä kaipasi poikaansa. Kuinka monet illat isä istui kotinsa portailla ja tähyili hämärtyvässä illassa kauas tielle; eikö jo näy tulevaksi ja vaikka oli kuulunut huonoja uutisia pojan elämäntavoista, kaipasi isä silti poikaansa ja odotti kotiin palaavaksi. Onko kukaan koskaan ajatellut, kuinka monena iltana vuoteessa unta odottaessaan isän sydäntä on huoli painanut; mitähän pojalleni kuuluu? Vieläkö lienee elossa? Onkohan pojallani edes ruokaa syödäkseen? Oli kuulunut olevan nälänhätää naapurikansojen keskuudessa.
    Kun sitten taas kerran isä oli istunut portailla tähyillen kauas tielle, näkee hän tutun mutta niin repaleisen hahmon tulla laahustavan tiellä. Huoli isän sydämessä muuttuu jälleennäkemisen iloksi. Iloksi siitä, että poika on vielä elossa ja iloksi siitä, että hän on tullut kotiin. Isälle on valtava ilo antaa anteeksi omalle pojalleen joka haluaa alkaa kaiken alusta.

Näitä pohtiessani oltiin jo veneessä kotimatkalla mutta tuo ajatus oli jotenkin vallannut mieleni niin, etten päässyt siitä eroon.

Tämä Jeesuksen vertaus oli kuvaus siitä suuresta rakkaudesta ja huolesta, jota Jumala tuntee jokaista ihmistä kohtaan. Jumala rakastaa jokaista, epäonnistuneintakin ja huonointa ihmistä ja Jumala tahtoo antaa anteeksi jokaiselle tuhlaajapojalle ja tytölle mikäli hän tahtoo palata Jumalan yhteyteen ja alkaa kaiken alusta ja kuinka suuri onkaan ilo Jumalalla kun saa antaa anteeksi syntiin sortuneelle ihmiselle.

Tumma pilvi oli altaan yllä ja veden pinta oli mustana enkä nähnyt veden pinnalla olevaa kantoa ennen kuin se oli aivan keulan edessä ja kun en ehtinyt väistää niin mentiin päälle. Oltiin kuitenkin syvällä vedellä ja puu taipui veneen alla. Paukahti kuitenkin perämoottoriin sen verran rajusti, että käsi oli kauan turtana ja vielä venettä ohjatessani tuo Jeesuksen vertaus pyöri yhä mielessäni:

"Kuinka monen elämässään harhautuneen, perheen ja suvun maineen tahranneen nuoren elämä säästyisi täydelliseltä tuhoutumiselta, jos hän, jatkuvien syytösten ja läksytysten sijasta saisi oman isän tai äidin suusta kuulla anteeksiantamuksen ja rakkauden sanat: Poikani - tyttäreni - tule kotiin".

Kuvia Lokan altaalta
Jatkuu...