|
1. HENGELLISESSÄ MURROKSESSA "Herra varjelkoon, mistä minä enää
todistan". Istuin kokousteltassa odottaen kokouksen alkua ja ajatukseni
myllersivät yhtenä sekasotkuna mielessäni.. Olin ollut toista kuukautta
ammattikalastajana Lokan altaalla, uurastaen yötä päivää ja hyödyntäen
ensin kutuaikana ja sitten sen jälkeen tulevaa runsasta kalansaalista.
Vaikka talven olin ollut aktiivisesti mukana hengellisessä työssä, lähes
joka ilta menossa lähinnä Erkki-veljen ja Martti-veljen kanssa
ympäristötyötä tehden, niin nyt tämän kalahomman kanssa oli hengelliset
tilaisuudet, raamatun lukeminen ja rukouselämäkin jäänyt.
Seuraavana päivänä olin jälleen
altaalla. Tuo edellisen päivän itsetutkistelun tulos vaivasi yhä mieltäni
ja mielessäni pyöri jatkuvasti kysymys siitä, mihin oikein olen matkalla?
Vieläkö olen uskossa? Merkitseekö minulle tämä maallinen touhu enemmän,
kuin Herran palveleminen ehyellä sydämellä? Seuraavana aamuna heräsin siihen, että
sade ropisi telttani muovikatokseen. Kello oli jo paljon ja aamukahvit
juotuani lähdin vesille. Tuuli aika voimakkaasti pohjoisesta ja oli iso
aallokko. Pyynnissä oli seitsemäntoista verkkoa ja niissä vain muutama
hauki ja niinpä siinä verkkoja kokiessani kypsyi mielessäni päätös ja niin
kalat sumppuun paiskattuani sanoin itselleni: "Nyt tämä poika lähtee
saarnahommiin". Sinä iltana oli jälleen kokous
Länsirannalla, ja kun oli kylmä sateinen sää niin kokous pidettiin
Helli-sisaren pienessä tuvassa ja sinä iltana minulla oli myös Raamatun
kohta selvillä: Mutta ne jotka
rikastua tahtovat, lankeavat kiusaukseen ja paulaan ja moniin mielettömiin
ja vahingollisiin himoihin, jotka upottavat ihmisen turmioon ja
kadotukseen. Sinä iltana minulla oli myös mistä
todistaa: "Ystävät! Kun viime perjantai-iltana istuin tuolla pihalla
olevassa teltassa ..... ". Siitä todistuksesta muodostui ehkä
voimakkain todistus minkä olin koskaan uskossa oloni aikana todistanut.
Tuon viikonvaihteen murroksen jälkeen
kaikki alkoi muuttua minun sielussani. Vaikka olin yhä kalastushommissa se
ei ollut enää niin tärkeää kuin aikaisemmin. Samaan aikaan alkoi raamatun
sana elää uudella ja voimallisella tavalla minun sielussani ja koko
olemukseni oli täyttynyt viimeistä solua myöten uudella taivaallisella
voimalla. Minun oli hyvä olla uuden matkaliiton Jumalan kanssa tehneenä,
taas taivaanmaahan matkaavana pienenä matkalaisena. Vaikka kalantulo alkoi
vähitellen hiljentyä, ei se vaivannut mieltäni. Olin löytänyt uuden
rikkaamman arvon elämässäni. Jokapäiväiset automatkat Vuotsoon ja altaalle
kuluivat, milloin ei muita matkaajia ollut, raamatun maailman sisäisen
kokemisen merkeissä. Sana alkoi todella elää sielussani.
Kun sitten myöhemmin heinäkuun
loppupuolella hillat alkoivat kypsyä, sai kalahommat toistaiseksi jäädä.
Kuljin hillamatkoilla Hely-sisaren, Merja-sisaren, Erkki-veljen ja muiden
veljien ja sisarten kanssa. Ensin Siuruaavalla ja myöhemmin eripuolella
pitäjää, aina naapuripitäjiin asti.
Oltiin jo elokuussa ja taas oltiin
hillareissulla. Tällä kertaa olin Eskon ja Hely-sisaren kanssa matkalla
Kopsusjoelle. Ajettiin, tai sanoisinko kiidettiin Lokan altaalla ohi
Mutenian, ohi Metsolan maan, ohi Puljusaaren, ohi Kelavaaran ja
Kopsusjokea aina Essanaavalle asti. Siinä joen rannalla keiteltiin kahvit
ja lähdettiin sitten läheiselle aavalle katsomaan, josko sieltä jotain
löytyisi. Tuo Essanaapa oli jo pitäjän kuulu hillapaikka, eikä pettänyt
tälläkään kertaa. Niinpä kun iltapäivä oli temmelletty ja aurinko alkoi
laskea, oli toista sankkoa saatu mieheen kokoon. Lähdettiin siitä Eskon
kanssa jokirantaan laittamaan tulia ja keittämään kahvia, nälkä ja väsymys
kun alkoi jo painaa. Matkalla jokirantaan karkotettiin riekonpoikue
läheltä joen rantaa. Toistakymmentä lentokykyistä poikasta pyrähteli
lentoon. Joen rannalle päästyämme teimme oikein kunnon roihut, että
saataisiin kunnolla lämmitellä. Kahvia keitellessämme odotimme myös
Hely-sisarta tulevaksi. Pannu kiehui, ja ensimmäiset kupit oli jo juotu ja
kun Helyä ei alkanut kuulumaan, alkoi huoli painaa mieliämme. Juttu ei
oikein luistanut ja tähyilimme rämepetäjien lomaan, sinne mistä
Hely-sisarta odotimme tulevaksi. Väliin taas loimme toisiimme merkittävän
katseen. Yksinäinen sadekuuro kulki yli Sompion erämaan ja huoli
sisimmässäni kasvoi. Niin otin sadetakkini ja lähdin katsomaan, missä
Hely-sisar oikein viipyi. Kun tulin sille paikalle missä vähän aikaa
sitten oli oltu, tuo suuri aapa oli autio ja tyhjä. Ketään ei näkynyt.
Tähyilin kauan, mutta turhaan. Suuri aapa oli autio ja tyhjä. Kolea
pohjoistuuli humisi yksinäisissä rämepetäjissä ja huoli sisimmässäni
muuttui peloksi: Mitä on tapahtunut? Missä on Hely-sisar? Ympärillä oli
Sompion suuri erämaa; onko Hely eksynyt? Riensin kauemmas suolle ja näin
kaukana suon toisella laidalla pienen sinisen liikkuvan pisteen ja kun
riensin lähemmäs niin siellä Hely poimi kaikessa rauhassa hilloja eikä
ollut huomannut lähtöämme. Huoli ja pelko sisimmässäni muuttui
jälleennäkemisen riemuksi. Kaikki oli hyvin ja kun vähää myöhemmin
istuttiin yhdessä nuotiolla, oli meidän kaikkien siinä hyvä ja turvallista
olla. Joimme kuumaa mustaa kahvia ja söimme nälkäisinä voileipiä ja siinä
kaiken kokemani jälkeen nousi sisimmästäni eräs Raamatun jae ja alkoi elää
minun sielussani: Mutta kun hän vielä
kaukana oli näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä. (Luuk.
15:20) Tämä monille niin tuttu Raamatun kohta
on Jeesuksen tuhlaajapoika-vertauksesta ja tätä raamatun kohtaa on monet
saarnaajat niin monta kertaa lainanneet ja useimmiten he ovat paneutuneet
tämän tuhlaajapojan osaan, mutta en ole kenenkään kuullut paneutuneen
siihen, mitä tämän pojan isä koki hänen poikansa ollessa huonoilla
teillään. Onko kukaan koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon isä
kaipasi poikaansa. Kuinka monet illat isä istui kotinsa portailla ja
tähyili hämärtyvässä illassa kauas tielle; eikö jo näy tulevaksi ja vaikka
oli kuulunut huonoja uutisia pojan elämäntavoista, kaipasi isä silti
poikaansa ja odotti kotiin palaavaksi. Onko kukaan koskaan ajatellut,
kuinka monena iltana vuoteessa unta odottaessaan isän sydäntä on huoli
painanut; mitähän pojalleni kuuluu? Vieläkö lienee elossa? Onkohan
pojallani edes ruokaa syödäkseen? Oli kuulunut olevan nälänhätää
naapurikansojen keskuudessa. Näitä pohtiessani oltiin jo veneessä
kotimatkalla mutta tuo ajatus oli jotenkin vallannut mieleni niin, etten
päässyt siitä eroon. Tämä Jeesuksen vertaus oli kuvaus siitä
suuresta rakkaudesta ja huolesta, jota Jumala tuntee jokaista ihmistä
kohtaan. Jumala rakastaa jokaista, epäonnistuneintakin ja huonointa
ihmistä ja Jumala tahtoo antaa anteeksi jokaiselle tuhlaajapojalle ja
tytölle mikäli hän tahtoo palata Jumalan yhteyteen ja alkaa kaiken alusta
ja kuinka suuri onkaan ilo Jumalalla kun saa antaa anteeksi syntiin
sortuneelle ihmiselle.
"Kuinka monen elämässään harhautuneen,
perheen ja suvun maineen tahranneen nuoren elämä säästyisi täydelliseltä
tuhoutumiselta, jos hän, jatkuvien syytösten ja läksytysten sijasta saisi
oman isän tai äidin suusta kuulla anteeksiantamuksen ja rakkauden sanat:
Poikani - tyttäreni - tule kotiin". |