1. Minä syntinen ihminen

Eräänä hämyisenä heinäkuun iltana, vuonna 1970, istuin Vuojärven koulun seinustalla ja katselin koulun kentälle vähän aikaisemmin pystytettyä kokoustelttaa.

Koko tämän heinäkuun vaimoni oli ollut Kajaanissa opiskelemassa ja olin asunut yksin koulun yläkerrassa olevassa kodissamme. Päivät olin ollut työssä, mutta illat olivat olleet yksinäisiä hetkiä omassa hiljaisuudessa. Sitten eräänä iltana, joskus kuuden aikaan tämän koulun kentälle oli tullut henkilöauto peräkärryn kanssa ja kaksi mukana ollutta miestä olivat pystyttäneet hengellisen kokousteltan tämän koulun kentälle. Sitä, ketä nämä miehet olivat olleet, tai minkä uskonsuunnan teltta tämä oli, en tiennyt, eikä sillä' juuri merkitystä ollut.
     Jo hamasta lapsuudestani saakka minulla oli ollut palava halu sisimmässäni tulla Jumalan ihmiseksi ja tulla hyväksi kelvatakseni Jumalalle. Joskus kymmenvuotiaana olin ollut voimakkaassa Jumalan puhuttelussa ja muistin vielä elävästi koulun uskontotunnit. Ne olivat merkinneet minulle valtavan paljon, vaikka en kelleen sitä ilmaissut. Eräs puhutteleva virsi noilta uskontotunneilta oli jäänyt mieleeni: "Avaja porttis ovesi, käy Herraa vastaan nöyrästi...". Nämä sanat olivat eläneet sydämessäni ja pienen koulupojan sydämessä oli ollut valtava halu avata sydämen portit Herran käydä sisälle.
     Näiden kouluvuosien jälkeen olin paljon tutkinut Raamattua ja rukoillut paljon. Sydämessäni oli ollut valtava tahto tulla hyväksi ja Jumalalle otolliseksi mieheksi. Raamatun lehdiltä olin kohdannut myös Mooseksen, voimallisen Jumalan miehen, joka oli johdattanut kansansa erämaavaelluksella luvattuun Kaanaan maahan. Tällä erämaavaelluksella oli Jumalan pyhäkkönä ollut telttatemppeli, jossa oli ollut Esipiha, Pyhä ja Kaikkein pyhin, johon vain harvat Jumalan valitut pyhät saivat sisään mennä.
     Nyt tätä koulun kentälle tuotua kokoustelttaa katsellessani muistin tämän Mooseksen elämäntyön ja Jumalan Pyhän telttatemppelin ja nyt tämä valkea teltta kuvasti samaa Jumalan pyhyyttä kuin Mooseksen päivinä. Olin siis kasvotusten Jumalan pyhyyden kanssa ja on sanottava, että sinä hämyisenä heinäkuun iltana olin syntinen ihminen.
     Koko mennyt elämäni vyöryi kohtikäyvänä ja syyttävänä suoraan eteeni. Niin kovin useinihminen kuvittelee itsestään parempaa, kuin todellisuudessa on ja yrittääpä vielä esiintyä ihmistenkin edessä hyvänä ja nuhteettomana, kuin fariseukset koskakin. Mutta sitten kun Jumalan Pyhä Totuuden Henki saa avata ihmisen silmät näkemään itsensä ja elämänsä sellaisena kuin Jumala sen näkee, niin siinä karsiutuvat turhat luulot ja kuvitelmat ja koittaa totuuden hetki elämässä. Nyt, sinä hämyisenä heinäkuun iltana olin tässä totuuden hetkessä ja olin syntinen ihminen.

Istuin sillä paikallani liki pari tuntia ja kertasin mielessäni koko entisen elämäni. Voi kuinka olisinkaan tahtonut elää paremmin ja olla hyvä ihminen, mutta en ollut siihen pystynyt. Olisin halunnut olla Jumalan lasten joukossa yhtenä heistä ja olisin halunnut kuulua siihen joukkoon, joka siinä koulun kentälle tuodussa telttatemppelissä Herraa palvelit, mutta enää en syntisenä ihmisenä siihen joukkoon kelvannut. Sydämeni, omatuntoni ja koko olemukseni syytti minua sen Jumalan pyhyyden edessä. Valtavana haluna nousi sisimpääni ajatus, että olisin saanut palata ajassa omaan varhaislapsuuteeni ja alkaa kaiken alusta ja elää paremmin oma elämäni, jotta voisin kelvata Jumalalle ja kuulua niiden joukkoon, jotka pyhinä Jumalan ihmisinä Jumalaa palvelivat. Kuitenkin omatuntoni todisti Jumalan edessä, että olin kelvoton ja syntinen ihminen.
     Raskain askelin nousin sinä iltana koulun yläkertaan. Raskain sydämin asetuin sinä iltana vuoteelleni ja raskaat olivat ajatukseni vuoteessa unta odottaessani: "Voi minua, syntistä ihmistä". Seuraavana päivänä lähdin matkaamaan Kajaaniin ja kun tältä matkalta vaimoni kanssa palasin, oli tuo ilmeisesti Vapaakirkon teltta viety pois enkä päässyt näissä kokouksissa mukana olemaan.

2. Työmatkoilla Länsi-Lapissa.

Oli kulunut vuosia tästä kesäisestä itsetutkistelun hetkestä ja olin työmatkalla Muonion suunnalla Äkäsjärvellä. Tämä Jumalkaipuuni oli ollut taustalla näiden vuosien aikana, niin kuin koko elämäni ajan ollut oli. Aina kun vain tuli hiljainen hetki, tämä ikävä nousi sydämelleni ja vaikutti kaipuuna Jumalan puoleen ja yhteyteen hänen kanssaan.

Tällä työmatkalla ajoin katerpillaria ja aurasin jo hakattuja alueita, niin että ne voitiin sitten joko kylvää tai istuttaa. Muistan erään päivän, joskus heinäkuun alkupäivinä 1975, jolloin olin jo aamupäivän näitä hakkuu-alueita aurannut. Tuli keskipäivän aika ja oli aika keittää päiväkahvit. Kun sitten asentopaikalle tulin, sain harmikseni huomata, että korpinhyväkkäät olivat käyneet vierailulla ja syöneet kaikki minun eväsleipäni. Siinä tätä hävitystä katsellessani muistin, kuinka Raamatun mukaan Herra antaa ruuan kaarneen pojillekin. Siinä ajattelin myös että: "Hyvähän se on, että Herra kaarneet ruokkii mutta ei hänen minun leipiä tarttis niille syöttää". Sen enempää asiaa harmittelematta keitin kahvit ja pidin paastopäivän sinä päivänä.
     Kun sitten illalla tulin asunnolleni, oli tämän pienen talon yksin asuva isäntä tullut sairaalasta ja tapasin hänet ensimmäisen kerran. Hämmästyin suuresti kun hän heti ensimmäiseksi alkoi puhumaan: "Sanoppa kun sinä olet uskovainen, niin mitä uskoa sinä kannatat"? Olin hämmästynyt tämän vähän kaljoissaan olevan isännän puheista enkä oikein osannut vastata hänen kysymykseensä. Jo toki olisin halunnut olla uskovainen ja Jumalalle kelvollinen, mutta en oikein osannut pitää itseäni uskovaisena, varsinkaan kun en kuulunut mihinkään herätysliikkeeseen. Olin paljon rukoillut ja etsinyt yhteyttä Jumalaan. Samoin olin usein rukoillut syntejäni anteeksi, mutta en tiennyt, oliko ne anteeksi annettu. Jäin kuitenkin miettimään tämän isännän esittämää ajatusta. "Olenkohan minä sittenkin uskossa? Näkevätköhän kaikki muutkin, että olen uskovainen?".
     Tästä tämän isännän ensitapaamisesta kului muutama päiviä ja olin illalla, heinäkuun 9 päivänä jälleen ajossa. Joskus kymmenen lopulla pysäytin katerpillarin pienen puron luona keittääkseni kahvit. Kun tämän koneen sammutin, tuli syvällinen hiljaisuus ja luonnonrauha. Pieni puro solisi hiljalleen vieressäni ja linnut lauloivat. Aurinko oli laskeutumassa puiden latvojen taakse ja minun oli valtavan hyvä olla. Siinä kahvin kiehumista odotellessani pistin käteni ristiin ja kiitin Jumalaa kaikesta hyvästä. Kiitin Jumalaa siitä, että minulla oli työtä ja saisin raha-asioitani paremmalle tolalle. Kun sitten pannu kiehui ja sain kahvin juotuani, heräsi mieleeni kuitenkin epäilys: "Onkohan minun asiat sittenkään Jumalan kanssa kunnossa? Minun pitäisi olla niin kuin muutkin uskovaiset. Mitenkähän minä siihen pääsisin?" Ja tämän itsetutkistelun jälkeen pistin käteni uudelleen ristii: "Oi Herra! Johda minut sisälle uskonelämään".

Viikot vierivät ja olin nyt tällä samalla koneella työskentelemässä Kittilän kunnan alueella jossain Tepaston takamailla. Ensimmäinen aurattava alue oli Takapuksuvaara Kurkkion lähellä ja myöhemmin, pieniä alueita auraten, siirryin tämän katerpillarin kanssa Antti-raukan maahan.
     Oli jo elokuun puolivälin tietämillä. Tämä auraustyö oli aikatavalla yksitoikkoista. Näitä istutusuria oli aurattava viiden metrin välein ja käytännössä tämä merkitsi sitä, että yhtä uraa menosuuntaan ja sitten koneen kääntäminen ja toista uraa palatessa ja taas koneen kääntäminen ja uraa menosuuntaan ja taas uraa paluusuuntaan jne. Tähän työhän ei tarvinnut paljoa päätänsä vaivata, ja niin jäi runsaasti aikaa ajatella kaiken maailman asioita. Sain ajaa yksin tätä katerpillaria ja sain suunnitella työajan oman mieleni mukaan. Ajoin yleensä iltaa myöhäiselle, joskus jopa kahteen aamuyötä ja nukuin seuraavaa aamua kymmeneen ja taas ajoin seuravana yönä aina kahteen saakka.

Tähdet loistivat jo kirkkaana sinä elokuisena iltayönä. Olin ajanut jo pitkän päivän, mutta illan viiletessä virkistyin niin, etten malttanut vielä lopettaa siltä päivältä. Maasto oli tasainen ja maa multainen, eikä ongelmia tämän auraamisessa ollut. Oli taas aikaa ajatella ja mieleeni heräsi kysymys sen maan nimestä. "Anttiraukan maa". Yritin luoda mielikuvaa siitä, millainen tämä "Antti-raukka" oli ollut, kun kokonainen maa oli nimetty hänen mukaansa. Kun sitten laskeuduin tämän koneen kanssa maan laitaan, mäenrinteen alle, niin siinä, pienen puron varrella, oli rauniot pienestä kämpästä ja pienestä sivurakennuksesta, ilmeisesti saunasta. Näytti siltä, että siinä oli joskus vuosisadanvaihteen tienoilla asunut joku yksinäinen erämaan eläjä. Yhdistin mielessäni nämä rauniot tämän maan nimeen ja ajattelin, että siinä on asunut joku Antti-raukka omaa yksinäistä elämäänsä omissa oloissaan kenties koira ainoana seuranaan ja ilmeisesti ansa- ym. pyyntiä harjoittaen hankkinut tarvittavan elantonsa. Samalla heräsi mieleeni ajatus siitä, millaiset ihmiskohtalot johtavat ihmisen elämään omaa erakoitunutta elämäänsä kauas muista ihmisistä ja tästä yhteiskunnasta. On täytynyt olla monia raskaita ja kielteisiä kokemuksia, niin että tämä Antti-raukka on hyljännyt tämän maailman menon ja valinnut erakon yksinäisen elämän elämäntavakseen.
     Näitä ajatuksia ajatellessani heräsi myös ajatus siitä, kuinka paljon keskellämme on niitä kovan kohtalon kolhimia ihmisiä, "Antti-raukkoja", jotka yrittävät jaksaa päivästä toiseen, voimatta paeta sitä tilannetta, jossa he ovat. Kuinka paljon onkaan köyhyydessä eläviä suurperheitä, joiden toimeentulo on pennin venyttämisen varassa. Kuinka paljon onkaan sairautta, väsymystä ja muuta kärsimystä ihmisten elämässä.
     Sinä tähtisenä elokuun yönä heräsi sydämelleni valtava halu siitä, että voisin Jumalan miehenä vaeltaa näiden lähimmäisteni keskellä. Osallistua heidän elämäänsä ja heidän kärsimyksiinsä."Oi jospa voisin joskus vielä elää heidän keskellään, kuin apostoli Pietari muinoin. Oi jospa voisin rohkaista ja nostaa alas painettuja elämän ankeuden keskellä eläviä lähimmäisiäni. Oi jospa voisin Jumalan pienenä köyhänä ojentaa vaikka vain kahvipakan, ehyellä sydämellä, jonkun suurperheisen äidin käteen. Oi jospa voisin, kuin Pietari muinoin, laskea siunaavat käteni Herran nimessä jonkun uupuneen lähimmäiseni ylle. Oi jospa voisin, kuin Pietari muinoin, Jeesuksen nimessä parantaa vuoteen omaksi joutuneita lähimmäisiäni, isiä ja äitejä, ja nähdä lasten ilon, kun heidän rakastettunsa tulevat jälleen terveeksi. Oi jospa .... Oi jospa".
     Tämä elokuinen yö todisti jälleen kouriintuntuvasti, että olin Jumalan syvällisessä puhuttelussa ja tämä elokuinen yö osoitti jälleen myös sen elämäntyön, johon haluaisin koko jäljellä olevan elämäni uhrata. Haluni oli palvella Jumalaa palvelemalla lähimmäisiäni.

Oli maanantai syyskuun 9 päivä samaisena vuonna 1975. Työolosuhteissani oli tapahtunut huomattavia muutoksia. Tämä työsuhteeni oli välillä katkennut, mutta sitten tämä isäntä oli tullut pyytämään, että lähtisin ajamaan toista, isompaa katerpillaria, josta kuljettaja oli lähtenyt sairaslomalle ja työt olivat vielä kesken, eikä hän ollut saanut muuta kuljettajaa. Olin armahtanut tätä isäntää ja lähtenyt vielä työhön ajaakseni loppuun sen kesän vielä kesken olevat aurausurakat. Nyt tämä työpaikka oli Pellon suunnalla olevan Venejärven takana. Koneena oli D 7 katerpillari.
     Kuitenkin sinä maanantaina oli tullut jälleen vaikeuksia tämän isännän kanssa ja työhön lähtöni viivästyi monella tunnilla kunnes näissä erimielisyyksissä päästiin sen verran yksimielisyyteen, että saatoin illan suussa lähteä ajamaan Rovaniemeltä Pelloon ja sieltä Sieppijärven kautta Venejärvellä olevalle työpaikalle.
     Pelloon päästyäni päätin käydä huoltoasemalla tankkaamassa. Huoltoasemalle ajaessani huomasin tien ohessa kaksi pohjoiseen matkaavaa ruskaretkeläistä tyttöä isot rinkat mukanaan. Ohi ajaessani päätin, että jos he vielä palatessa ovat siinä, niin poimin kyydille, jotta he pääsisivät turvallisesti edes Sieppijärvelle asti. Syksyinen ilta kun alkoi jo pimentymään.
     Palatessani jo kaukaa näin, että nämä matkaajat olivat vielä kyytiä odottamassa ja niin pistin vilkun päälle ja poimin tytöt kyydille. Pari kilometriä ajettuamme toinen näistä Lappajärveltä kotoisin olevista uskovaisista sairaanhoitajista kysyy: "Oletko sinä kiinnostunut uskonasioista?" Ja tokihan olin kiinnostunut. Kerroin heille kaipuustani ja siitä, kuinka olin elämässäni lukenut paljon Raamattua, rukoillut paljon ja etsinyt yhteyttä elävään Jumalaan, ja että halusin tulla Jumalan ihmiseksi, mutta etten ollut vielä pystynyt syntiä voittamaan kelvatakseni Jumalalle.
     Ja niin kävi, että vaikka minun olisi pitänyt kääntyä Sieppijärveltä Venejärvelle, niin löysin kuitenkin itseni Kolarin Äkäsmotellista näiden sisarten kanssa teetä juomasta. Se läksy, jonka näiltä sisarilta sain oppia, oli ETTEN KOSKAAN PYSTYISI PARANTAMAAN ITSEÄNI JA ELÄMÄÄNI NIIN, ETTÄ OMAN HYVYYTENI PERUSTEELLA KELPAISIN JUMALALLE. "Sinun on mentävä Jeesuksen eteen sellaisena kuin olet ja pyytää, että hän korjaisi sinun elämäsi ja antaisi voiman voittaa synnin turmiovalta. Maailmassa on vain yksi ihminen pystynyt synnin turmiovallan voittamaan ja hän on Jeesus Kristus. Kaikki muut ihmiset ovat enemmän tai vähemmän syntisiä ja Jumalalle kelvottomia, mutta saavat armosta synnit anteeksi ja tämän armon perusteella heistä tulee Jumalan lapsia, ei muuten".

On sanottava, että tämä sisarten läksy oli kovaa läksyä niinkin itserakkaalle ja omahyväiselle ihmiselle kuin olin. Olin kuvitellut, että sitten kun saavutan niin lujan itsekurin ja itsehallinnan, että pystyn synnin voittamaan, niin sitten minä menen Jumalan eteen: "Nyt minä tulen Herra. Nyt minä olen tullut niin hyväksi, että nyt minä kelpaan sinulle." Kuitenkin nyt nämä sisaret tyrmäsivät suoralta kädeltä tällaiset pyrkimykset ja tämä oli kova läksy opittavaksi. Omavanhurskauden tie ja parhainkin elämä ilman Jumalan armoa olisi kadotuksen tie.
     Kun sitten myöhemmin ajelin jo pimentyneessä syyskuun illassa taas Sieppijärvelle ja sieltä Venejärvelle, ymmärsin, että tässä olivat olleet ne Jumalan lähettämät uskon elämään johdattajat, joita olin pari kuukautta aiemmin rukoillut. Vuosikymmeniä jatkunut omakohtainen etsimiseni oli päättymässä ja olin löytämässä Jeesuksessa Kristuksessa tien välittömään Jumala-yhteyteen ja tien omavanhurskaudesta Jumalan vanhurskauteen.
     Sen yön vietin eräässä Metsähallituksen omistamassa pimeässä saunassa. Mietiskelin pitkään tätä matkaa ja näiden uskovaisten sisarten kohtaamista. Nämä olivat ensimmäiset ihmiset, jotka olivat olleet johdattamassa minua sisälle Jumalan vanhurskauteen ja sisälle evankeliumin salaisuuteen. Siinä pimeässä saunassa unta odottaessani ymmärsin myös, että olin kiinniotettu näille uskonasioille.
     Seuraavana aamuna lähdin taas reippain mielin työhön nostamaan edellisenä perjantaina lattioita myöten saviliejuun uponnutta konetta maanpinnalle. Mukanani vein pari vaijeriproppua, jotka sitten pistin teloihin ja näihin proppuihin raahasin pari isoa tukkia. Tämä kone nousi kerta yrittämällä ja ajoin tämän koneen huoltoauton luokse, niin kuin isännän määräys oli ollut ja tehtäväni tällä työmaalla päättyi tähän koneennostoon, ja niin hyvissä ajoin aamupäivällä pääsin lähtemään kotimatkalle Sodankylään.

3. Umpikujassa.

Tämän jälkeen syyskuun loppupuoli ja lokakuun alkupäivät olivat todellisia koetuksen hetkiä. Kävi niin kuin olin aavistellutkin. Tili tältä työnantajalta jäi iäti saamatta. Todella raskaaksi tämä tilanne muodostui sen vuoksi, että samoihin aikoihin lähestyi pankkilainani eräpäivä ja monta muuta asiaa olisi tarvinnut kohdalleen asettaa.
     Näihin aikoihin oli suunnitteilla allaskalastajille tarkoitettu ammattikalastuskurssi. Jo keväällä olin ollut runsaan kuukauden ammattikalastajana Porttipahdan altaalla ja tämä kalastuskurssi kiinnosti suuresti. Samoin olisin saanut tältä kurssiajalta päivärahaa, mutta sitten kävi niin, ettei tämä kurssi päässyt alkamaan osanottajien puutteen vuoksi. Kurssille olisi tarvittu 12 osanottajaa, mutta ilmoittautuneita oli vain kolme ja niin se mahdollisuus meni. Tämän jälkeen anoin työtä työvoimatoimistosta, mutta sitä ei ollut työvoimatoimistolla tarjota. Sitten anoin päivärahaa, mutta sitä ei minulle maksettu ja olin todellisessa umpikujassa, josta ei näyttänyt olevan enää ulospääsyä mihinkään suuntaan. Tili jäi saamatta. Kalastuskurssi ei alkanut. Työtä ei ole. Työttömyyspäivärahaa ei makseta ja eräpäivä lähestyy lähestymistään ja on sanottava, että niinä päivinä pinnani oli todella kireällä. En saanut enää yön enkä päivän rauhaa missään. Ruoka ei oikein maistunut. Öisin en saanut kunnolla nukutuksi. Päivisin joskus kävin pikabingossa, jossa pelasin kolmeakin lautaa yhtäaikaa, että voisin edes hetkeksi unohtaa sen todellisuuden, jossa olin. Tilanteeni oli kuin olisin ollut korkeiden ja taivaaseen asti ulottuvien mustien ja ylipääsemättömien vuorien ympäröimässä kuilussa. Ulospääsyä ei näyttänyt enää olevan mihinkään suuntaan.

Joskus 1960- luvulla työllisyystilanne oli ollut todella vaikea Lapissa ja lähes kaikki tuntemani ikäiseni kaverit menivät Ruotsiin töihin. Kuitenkin isänmaani on ollut se maa jossa olin poika- ja nuoruusvuoteni elänyt ja kasvanut ja näinä poika- ja nuoruusvuosieni aikoihin minulle oli syntynyt syvä kiintymys tähän maahan ja kansaan. Erämaissa samoillessani jokainen taattojen kättentyö kertoi omaa kieltään siitä, että samoilin "isien maalla". Monta kertaa olin nuoruusvuosinani, näitä taattojen kätten töitä tarkastellessani, tehnyt lupauksen isänmaalleni: "Vaikka kaikki muut sinut hylkäisi, niin minä en hylkää. Tahdon tehdä työtä tässä maassa ja tämän maan ja kansan hyväksi". Ruotsiin muutto olisi merkinnyt minulle samaa kuin isänmaan hylkääminen. Niinpä olin muun työn puuttuessa hankkinut pieniä leveranssihommia. Ostin pieniä leimikoita, niittypalstoja ym. joista sitten hankin puut tienvarteen. Tienestit eivät olleet kaksisia mutta sain tehdä työtä omassa maassa eikä tarvinnut Ruotsiin muuttaa.
     Myöhemmin, 1969 oli kuvaan tullut avioliitto ja omankodin perustaminen. Siihen aikaan minulla oli ollut isompi, tuhansien kuutioiden savottahomma ja elämä näytti valoisalta. Samoihin aikoihin mielessäni oli unelma omasta kodista, jonka perheelleni rakentaisin. Tämän unelman siivittämänä syntyi myös unelma koneyrittäjän urasta. On kuitenkin sanottava, että koskaan ei unelmiin sisälly vastoinkäymisiä, koneremontteja ym. vaan unelmissa kaikki käy kuin ajatus. Kun sitten kuitenkin arkipäivän realismissa nämä remontit ja vastoinkäymiset tulivat lahjomattomina eteeni, merkitsi se näiden tavoitteiden ja unelmien täydellistä romuttumista.
     Yritin monen vuoden aikana yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes maaliskuulla 1974, vanhan konturomun kanssa aikani värkättyäni, uskoin todeksi sen, ettei Jumala ole koskaan minua koneyrittäjäksi tarkoittanut. Lopputulos tästä isänmaan uskollisuudestani ja tavoitteideni täydellisestä romuttumisesta oli se, että olin täydellisessä umpikujassa ja nyt Isänmaalla ei ollut uskolliselleen muuta tarjottavaa kuin Prosessioikeuksia ja vastaavia pakkokeinoja.
     Uusi toivo oli herännyt tämän vuoden 1975 heinäkuun alkupäivinä kun eräs, omasta vaimostaan eron ottanut ja lesken ja kolme katerpillaria nainut kaveri tuli pyytämään kuljettajaksi Nämä kuukaudet olin ajanut yhtä näistä pillareista Muonion, Kittilän ja Pellon suunnalla. Ajoin yleensä 12 - 15 tuntia päivässä, että saisin vähänkään asioitani oikealle tolalle. Kuitenkin tämänkin työn tulos oli, että tili jäi saamatta ja taloudellinen umpikujani syveni syvenemistään. Oli, kuin taivaassa olisi päätetty: "Yritä, mitä yrität, niin se tulee epäonnistumaan". Ne ylipääsemättömät ja taivaaseen asti ulottuvat vuoret, jotka minua ympäröivät, olivat todella ylipääsemättömiä. Jossain näiden "vuorten" yläpuolella saavuttamattomissa loisti, taivaallinen kirkkaus ja Jumalan valtaistuin. "Syvyydestä minä huusin Herraa".

4. Sovinto Jumalan kanssa.

Mitä enemmän tätä tilannettani ajattelin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että olin itse syypää siihen tilanteeseen. Jo hamasta lapsuudestani saakka minulla oli ollut valtava halu tulla Jumalan palvelijaksi täyttämään hänen tahtoaan. Koko -60 luvun olin kaiken vapaa-aikani uhrannut etsiäkseni totuutta, etsiäkseni viisautta ja etsiäkseni Jumalan vanhurskautta. Sisimmässäni oli palanut valtava jano päästä syvemmälle näillä alueilla. Tämä jano, niin ymmärsin, oli ollut Jumalan kutsua ja Jumalan tahtoa elämääni nähden.
     Jumala ei ollut koskaan tarkoittanut minusta koneyrittäjää ja siinä, että olin kaikesta huolimatta tälle, riskien tielle lähtenyt, olin lähtenyt tottelemattomuuden tielle, noudattamaan omia ajatuksia ja omia unelmiani. Jumalan edessä olin "kapinallinen pakana” ja yksin vastuussa vaikeuksistani. En voinut syyttää näistä vaikeuksistani Jumalaa, en yhteiskuntaa, enkä muita ihmisiä. Olin itse sählännyt asiani pieleen ja olin siitä myös vastuussa. Näitä miettiessäni tulin myös siihen tulokseen, että ainut mahdollisuus selviytyä elämässäni eteenpäin, oli päästä sovintoon Jumalan kanssa, mutta miten?
     Sinä iltana, syyskuun alkupuolella, jolloin olin näiden Lappajärven sisarten kanssa Akäsmotellissa teetä juonut, olin antanut erotessamme nimeni ja osoitteeni, että he voisivat joskus vaikka kortin lähettää ja niinpä joskus syyskuun loppupuolella sain sitten kortin näiltä uskovaisilta sairaanhoitajilta. Tässä kortissa he kertoivat lyhyesti onnistuneesta matkastaan ja lopussa oli kehotus: "Lueppas Hebrealaiskirjeen neljäs luku" ja niin otin kirjahyllystä vanhan vihkiraamatun ja luin siitä:

11. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä.
12. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija;
13. eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.
14. Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta.
15. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.
16. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan

Hyvin yleisenä käsitteenä ihmisten keskuudessa on, että ihmisen olisi synnyttävä "enkelin siivet" selässä ja vaellettava "pyhimyksenä" läpi elämänsä voidakseen kelvata Jos sitten heikko ihminen edes kerran elämässään lankeaa syntiin tai muuten tekee virheitä tai epäonnistuu jossain, hän on lopullisesti menettänyt kelpoisuutensa Jumalan edessä ja lopullisesti tuomittu, niin ihmisten kuin Jumalankin edessä. Armoevankeliumia ei juuri tunneta, tai ei haluta sitä hyväksyä ihmisten keskellä.
     Tämä sama mielikuva Jumalan kelpoisuuden ehdoista oli myös minulla ollut poikavuosistani saakka. Tämä mielikuva oli ajanut loputtomiin ja epätoivoisiin ponnisteluihin jotta olisin voinut synnin voittaa ja parantaa itseni niin, että kelpaisin Jumalalle. Tässä itsensä parantamisen toivottomissa yrityksissä olin niin monet kerrat masentunut ja menettänyt uskoni itseeni ja mahdollisuuksiini kelvata Jumalalle, periäkseni kerran iankaikkisen elämän Jumalan luona taivaassa.
     Nyt näiden Lappajärven sisarten neuvojen ja näiden Raamatunjakeiden opastamina minulle alkoi vihdoin kirkastua armoevankeliumin syvimmät salaisuudet. Niin kuin tässä Raamatunkohdassa luimme, meillä ei ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouttamme. Jeesus, Jumalan poika vaelsi ihmisenä ihmisten keskellä ja tunsi synnin turmiovallan ja ihmisen mahdottomuuden voittaa tämä synnin turmiovalta. Hän, Jeesus, Jumalan poika tuli maanpäälle lunastaakseen heikon ihmisen synnin, kuoleman ja perkeleen paulasta, niin että jokainen joka tahtoo, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta sen kertakaikkisen uhrin jälkeen, jonka hän Golgatan ristillä suoritti. Nyt hän, Jeesus, ymmärtää ihmisen heikkouden ja tahtoo auttaa heikkoutensa tunnustavaa ihmistä voittamaan synnin turmiovalta. Samoin hän, Jeesus, ei odota ihmiseltä täydellisyyttä hyväksyäkseen ihmisen. Se, mitä Jeesus, samoin kuin Jumala, ihmiseltä odottaa, on ehdoton rehellisyys ja totuudenmukaisuus salatuimpaan saakka. Kuten edellä luimme, niin mikään luotu ei ole hänelle näkymätön. Hän tuntee sydämen syvimmät aivoitukset ja odottaa rehellisyyttä ihmiseltä. Häneltä on turha yrittää salata mitään tai selitellä tai puolustella vikojaan ja virheitään. Vain vilpitön syntiensä ja virheidensä tunnustaminen avaa katuvalle ihmiselle armon ovet ihmisen käydä sisään Jumalan lapseuteen ja Jumalan Valtakuntaan.
     Nyt tämän armoevankeliumin salaisuuden alkaessa vähitellen minulle kirkastumaan, ymmärsin, että minun on nöyrryttävä Jumalan edessä ja tunnustettava vilpittömästi omat vikani ja virheeni ja hyväksyttävä se totuus, etten ole yhtään sen parempi kuin muutkaan. Samanlainen syntinen ja vajavainen ihminen kuin muutkin, enkä koskaan tule oman hyvyyteni ja paremmuuteni perusteella kelpaamaan Jumalalle ja pääsemään sovintoon Jumalan kanssa. MINUN, "KAPINALLISEN PAKANAN" JA SYNTISEN IHMISEN ON ANTAUDUTTAVA EHDOITTA HÄNEN EDESSÄÄN, HÄNEN, JOLLA ON VALTA TUOMITA MINUT, MUTTA JOLLA ON MYÖS VALTA ARMAHTAA MINUT.

Oli torstai, lokakuun 9 pnä -75 ja olin eräässä hengellisessä tilaisuudessa. Tämä torstai on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sinä iltana oli vierailevana sananpalvelijana eräs kiertävä evankelista Pohjanmaalta. Tässä hengellisessä tilaisuudessa olin myös jo kypsä kaveri tunnustamaan tosiasiat ja ne kohdalleni hyväksymään.
     Muistan, kuinka aivan alussa tämä sananjulistaja sanoi, että ”Puut on, ja tuli on, mutta missä on uhrilammas". Minulla oli valtava halu nousta takapenkiltä ja kävellä tämän saarnaajan eteen: "Täällä on uhrilammas. Minä haluan uhrata itseni kertakaikkisena uhrina Jumalalle". Jäin kuitenkin paikoilleni odottamaan mitä tuleman pitää. "Jumalan armo on kuin virta. Ei se virtaile tunturien rinteillä, eikä vaarojen lakimailla. Niitä alhaisia laaksoja se virtailee ja kaikkein syvimmät kuopat se täyttää kokonansa”, kuului tämän evankelistan sanat puhujan paikalta. Jotain sisimmässäni värähti. Nämä sanat olivat, kuin minulle tarkoitettuja siihen syvään kuiluun, jossa olin. Tässä oli myös vastaus tilanteeseeni:
     Armovirta täyttää syvät kuopat, ei hukuttaakseen, vaan kätkeäkseen syvyydessä olevan ihmisen sisälle Jumalan armoon ja nostaakseen tämän ihmisen armon kautta tasavertaisuuteen toisten kanssa. Niin monet ihmiset ovat joutuneet alas painetuiksi tavalla tai toisella, mutta Jumalan armo ja uusi elämä Jeesuksessa Kristuksessa nostaa alaspainuneen ihmisen uuteen elämään vaeltamaan armonlapsena elämässä eteenpäin.
     Niin monta kertaa sen hengellisen tilaisuuden aikana jokin outo pala nousi kurkkuuni ja niin monta kertaa näkökenttäni hämärtyi kyynelistä. Sisimmässäni sanoi jokin, että se oli minun iltani, ja että se oli myös viimeinen tilaisuuteni nöyrtyä parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa. Jos tämän tilaisuuden jättäisin käyttämättä, niin minulle ei uutta armokutsua enää tulisi.
     Tämä hengellinen tilaisuus alkoi lähetä loppuaan ja monet olivat jo lähdössä pois ja minulle tuli jo hätä, mitä minä teen. Kysymyksessä on minun viimeinen mahdollisuuteni ja väki on lähtemässä. Kuitenkin kävi niin, että tämän tilaisuuden loputtua tuli tämä evankelista puhuttelemaan henkilökohtaisesti: "Kuule. Miten on sinun asiasi Jumalan kanssa? Oletko sinä uskossa?" Oli kaiketi nähnyt taisteluni tämän tilaisuuden aikana takapenkillä istuessani. ”Minä haluaisin olla", vastasin tämän evankelistan kysymykseen. "Rukoillaanko yhdessä"? "Rukoillaan vain", vastasin ja SIINÄ HETKESSÄ, JUMALAN EDESSÄ POLVISTUEN ANTAUDUIN EHDOITTA KAIKKIVALTIAAN JUMALAN EDESSÄ. HÄNEN, JOLLA OLI VALTA TUOMITA, MUTTA MYÖS VALTA ARMAHTAA. Enää ei ollut suuria kuvitelmia ja luuloja itsestäni. Olin syntinen, "kapinallinen pakana” ja ansainnut Jumalan tuomion ja helvetin tulen. Siinä Jumalan edessä tein täyttä totta elämästäni: "Herra! Minulla ei ole enää mitään sinun eteen tuotavana. Minä olen kaiken menettänyt ja vaatteeni tahrannut, mutta jos minä tällaisena kelpaan sinulle, niin ota minut".

On sanottava, että vielä tässä hetkessä en kokenut mitään ja sydämelleni nousi valtava epäilys kaiken pieleen menemisestä, mutta sitten kun lähdin autollani ajamaan Unarintiellä sijaitsevalle asunnolleni, alkoi tapahtua. Jossain Kasarmintien ja Unarintien risteyksen tuntumassa minut yllätti valtava vavistus, jonka vertaista en koskaan ennen ollut kokenut. Minun oli vaikea ajaa autoa, ja vielä pihalle päästyänikin nojasin pitkään autoani vasten ja vapisin kauttaaltaan avoimen, lokakuisen tähtitaivaan alla. Jumala oli alkanut minussa hyvän työnsä ja vapautti minut pitkään jatkuneesta stressistä. Tämä vavistus johtui siitä, että tämä stressi ja kireällä ollut "pinna” alkoi vapautumaan. Siinä avoimen taivaan alla sisimpääni laskeutui valtava rauha ja vapaus ja minun tuli nälkä, ensimmäisen kerran moneen viikkoon. Menin sisälle ja söin oikein kunnolla. Tämän jälkeen tuli syvä väsymys ja menin vuoteeseeni eikä unta tarvinnut enää odottaa. Vaivuin heti syvään ja sikeään uneen.

5. "Sain kauniin maan"

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Silmät avattuani huomasin, että aurinko paistoi kirkkaasti makuuhuoneen ikkunassa olleen vaalean verhon läpi. Kello oli jo vähän yli kymmenen. Olin nukkunut yli kaksitoista tuntia syvässä unessa ja täysin levänneenä loikoilin vuoteellani. Ajattelin edellisen illan tapahtumia, kuinka olin nöyrtynyt parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa ja nyt minun oli valtavan hyvä ja kevyt olla. Vaimoni oli mennyt jo monta tuntia aiemmin työhön ja lapset olivat päiväkodissa. Nousin, pitkään vuoteessa vielä loikoiltuani ylös ja keitin vähän kahvia. Tämän kahvin juotuani ja pari voileipää syötyäni lähdin kylälle - Sodankylän keskustaan. Nyt minulla ei ollut enää kiirettä mihinkään ja niin autoni sai jäädä paikalleen. Nyt minulla oli aikaa kävellä. Oli mahtavaa huomata, kuinka sinä, lokakuun 10. päivänä kaikki näytti niin uudelta ja erilaiselta kuin aikaisemmin. Oli kuin koko luomakunta olisi pessyt kasvonsa ja kaikki näytti niin kirkkaalta. Yöllä oli ollut pieni pakkanen, mutta nyt aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta. Kävellessäni panin merkille kuinka muutamista tienvarren haavoista maahan varisseet lehdet loistivat kirkkaissa, punakeltaisissa väreissään. Kaukaa Kittilän Kumputunturin juurelta virtailevan Jeesiöjoen pinta oli täysin tyyni ja vastarannan puut ja pensaat kuvastivat veden kalvolla kirkkaassa lokakuisessa auringonpaisteessa. "Oi kuin kaunis on maa ja kuinka ihana oli elämä”, ajattelin siinä kävellessäni. Sisimpäni ja koko olemukseni todisti, että kaikki minussa oli muuttunut. Olin uudestisyntynyt ihminen ja päässyt Jumalan armon osallisuuteen.
     Jumala ei enää merkinnyt minulle pelottavaa ja lahjomatonta tuomaria, vaan armollista taivaallista Isää, joka oli antanut minulle kaiken anteeksi ja ottanut lapsekseen, johdattaakseen tulevina elämäni päivinä ja vuosina. Ne vaikeuksien mustat vuoret, jotka vielä edellisenä päivänä olivat ylipääsemättöminä taivaaseen asti minua ympäröineet, olivat enää vain pieniä "mäennyppylöitä", joiden takaa loisti uusi parempi huomen. Sisimpääni tulvi valtava varmuus siitä, että tästä vielä ajan kanssa ja Herran avulla selvittäisiin. Poissa oli kiire. Poissa oli stressi ja poissa ne paineet, jotka olivat elämääni raskauttaneet.
     Siinä uutena luomuksena kävellessäni sain myös huomata, että Herra oli antanut suuhuni uuden virren. Syvältä sydämestäni kumpusi erään tuntemani virren sanat: "Oi Herra, jos mä matkamies maan, lopulla matkaa nähdä sun saan. Oi jos mä kerran, näkisin Herran, kunniassaan". Hyräilin hiljaa mielessäni tätä virttä. Kaipuu syvemmälle Jumalan pyhyyksiin ja hänen yhteyteensä kasvoi kasvamistaan. "Minä vähäinen maan matkaaja saan olla Kaikkivaltiaan, Taivaan ja maan Luojan omana ja hänen lapsenaan". Samalla sisimmässäni kasvoi valtava varmuus siitä, että olin tehnyt ainoan oikean ratkaisun nöyrtymällä parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa. "Tehnyt rauhansopimuksen Taivaan Paapan kanssa”, niin kuin asian usein olen ilmaissut.
     Kylälle päästyäni sain panna merkille myös uuden piirteen. Oli perjantaipäivä ja kylällä oli paljon ihmisiä liikkeellä. Olin hämmästynyt kun monet minulle täysin tuntemattomat ihmiset tervehtivät hymyillen vastaan tullessaan. Yritin miettiä mielessäni, josko nämä kaikki ovat uskovaisia ja ovat kuulleet, että olen tullut uskoon, yhdeksi heistä ja nyt nämä ihmiset halusivat minua uutena veljenään tervehtiä. Kuitenkin myöhemmin ymmärsin, että minussa itsessäni oli tapahtunut niin valtava muutos, että se heijastui minusta ulospäin.

Raamattu sanoo, että Jumalan rakkaus vuodatetaan Pyhän Hengen kautta meidän sydämiimme. Tämä oli todellisuutta sinä päivänä kylällä kävellessäni. Sydämelleni nousi valtava halu siitä, että minulla olisi valtavan iso syli, johon voisin kaikki ihmiset syleilyyni sulkea: "Minä rakastan teitä". Yksinäiset, sairaat, vanhukset, sokeat, rammat.. "Minä rakastan teitä”. Katuojan puliukotkin... "Minä rakastan teitä"

---

Karu ja kaunis on myös Lapin luonto

---

Lopuksi haluan sanoa muutaman sanan niille lukijoilleni ja kanssa-ihmisilleni, jotka kenties kipuilevat saman Jumala-kelpoisuuden kanssa, tuntien oman heikkoutensa ja mahdottomuutensa tulla hyväksi ja Jumalalle kelvolliseksi ihmiseksi:

Raamattu osoittaa meille, että kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla. (Room. 3:23). Maailmasta ei, Jeesusta lukuun ottamatta, ole löytynyt yhtään ihmistä, joka oman hyvyytensä ja erinomaisuutensa perusteella kelpaisi Jumalalle, eikä sellaista ihmistä tule koskaan löytymään. Kaikki meistä ihmisistä ovat enemmän tai vähemmän vajavaisia syntiin taipuvaisia ja heikkoja ihmisiä. Lohdullista on kuitenkin Raamatusta lukea, ettei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouttamme. Jeesus ei koskaan vaadi ihmiseltä, ei sinulta eikä minulta virheettömyyttä ja täydellisyyttä, sillä jos hän sitä vaatisi, niin yksikään ihminen ei koskaan perisi Taivasten Valtakuntaa. Se, mitä Jeesus, samoin kuin Jumala, ihmiseltä vaatii, on vilpitön totuus salatuimpaan saakka. Silloin kun ihminen lähtee omassa heikkoudessaan tekemään täyttä totta elämässään ja tekee syntinsä ja virheensä tunnustaen parannuksen ja sovinnon Jumalan kanssa, hän saa synnit Jeesuksen nimen ja sovintoveren kautta anteeksi ja hänet vanhurskautetaan pois synnistä, Jumalan armon osallisuuteen. (Room. 5:1-2). Tässä parannuksenteossa ja vanhurskauttamisessa ihminen syntyy uudesti ylhäältä ja hänestä tulee ARMON LAPSI ARMON LASTEN JOUKKOON ja iankaikkisen elämän perillinen, ei oman hyvyyden, vaan Jumalan armon jälkeen.
     Haluankin rohkaista kaikkia Jumalan puoleen kaipaavia etsiviä sieluja: ."Käy uskalluksella armonistuimen eteen, että saisit laupeuden ja löytäisit armon avuksesi oikeaan aikaan. Raamattu lupaa täydellisen armahduksen kaikille katuville syntisille, jopa veriruskeat synnitkin tulevat lumivalkeiksi. Apostoli Johannes kirjoittaa ensimmäisen kirjeen ensimmäisessä luvussa: ”Jos me sanomme, ettei meillä syntiä ole, niin me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä. Mutta jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen, että hän antaa meidän syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä”. Vielä armonlapsenakin ihminen on Vajavainen ja heikko ja lankeilevainen, mutta hänellä on aina mahdollisuus uuteen armoon. Vajavaisuutemme päättyy vasta sitten kun meidän aikamme täällä vajavaisuuden maassa päättyy ja meidät kruunataan vanhurskauden seppeleellä taivaan kirkkaudessa.

Apostoli Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "Sillä siksi me vaivaa näemme ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten vapahtaja, varsinkin uskovien'(I. Tim. 4:10) Tässä Jumalan, Vapahtajamme täydellisessä armossa ja Jeesuksen Kristuksen Golgatan uhrissa on tulevaisuutemme.

Sodankylässä marraskuussa 1988
Leo Salmela

Etusivulle:
Kristilliset testisivut