Te vähäuskoiset……

Ja on usko toivottujen varmuus;
asioiden todistus ei näkyvien.

Usko on kertakaikkiaan mystinen käsite. Silloin kun me joudumme kasvotusten usko tai uskoa-sanan kanssa, me yleensä joudumme ymmälle. Mitä usko todella merkitsee? Tämä on ehkä ihmiskunnan historian eniten pohdittu kysymys, johon vieläkään ei täysin tyhjentävää selitystä löydy. Miten uskon voima voi siirtää. vuoria ja saada aikaan mahdottomalta näyttäviä asioita? Kun sitten ihminen ei näihin selitystä ja ymmärrystä löytää, tyytyy hän yleensä toteamaan: "Kai se usko on sitä, että uskoo että Jumala on" ja tätä se ihmisen usko sitten valtaosiltaan on ja tähän se yleensä myös jää.

"Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ja ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy”, sanotaan Hebrealaiskirjeen.11 luvun ensimmäisessä jakeessa. Voidaan sanoa, että koko tämä luku on todellinen uskon ylistyslaulu, jossa kerrotaan vanhan liiton aikaisten Jumalan miesten ja naisten uskon teoista. Alkaen Aabelista, joka uskon kautta uhrasi paremman uhrin kuin Kain. Kerrotaan Aabrahamin uskon kuuliaisuudesta, kerrotaan Mooseksesta, joka uskon kautta johti kansansa läpi Punaisen meren ja halki erämaiden aina luvatun maan rajoille asti. Kerrotaan Jerikon muureista, jotka kaatuivat uskon voimasta, kun niiden ympäri oli kuljettu seitsemän kertaa. Kerrotaan portto Raahabista, joka pelastui uskon kautta kun hän oli rauha mielessään ottanut hebrealaisten tiedustelijat luokseen. Kerrotaan Gideonista, Baarakista, Simsonista ja profeetoista, jotka uskon kautta kukistivat valtakuntia, pitivät vanhurskautta voimassa, saivat kokea lupauksien toteutumista, sammuttivat tulen voiman, voimistuivat heikkoudesta, tulivat väkeviksi sodassa jne.

Jumala on valinnut ihmisen avukseen ja työtoverikseen, jotta ihminen toteuttaisi Jumalan aivoitukset ajan rajan tällä puolen. Tämä yhteys Jumalan ja ihmisen välillä on tarkoitettu toimimaan uskon kautta Pyhässä Hengessä. Ne Jumalan miehet, jotka ovat elämänsä Jumalan käteen antaneet, hänen tahtoaan täyttääkseen, ovat uskon kautta omistaneet Jumalan voiman ja valtasuuruuden. Tässä voimassa oli Vanhan Liiton aikaisten Jumalan profeettain ja palvelijain voima, jolla he tekivät ne ihmeet ja tunnusteot, jotka me voimme Raamatun lehdiltä lukea. Tässä voimassa on myös kaikkien aikojen Jumalan palvelijain voima ja väkevyys, ja heidän toimintavaltuuksiensa sinetti. Silloin kun Jumalan tarkoittama usko toimii täydessä voimassaan, niin tämä usko ei ole jotain passiivista alistumista vaikeidenkaan elämänkohtaloiden ja vaikeuksien edessä. Tämä usko on todellista voittosaatossa vaeltamista ja todellista taistelua vaikeuksien voittamiseksi ja uskon hengessä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

JEESUKSEN MURHEET OMANA AIKANAAN...

17. Niin Jeesus vastasi la sanoi: Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne? Kuinka kauan kärsiä teitä? Tuokaa hänet tänne minun tyköni.

Jeesuksen koko elämä ja vaellus oli tämän ihmeitä tekevän uskon todeksi elämistä oman aikansa ihmisten keskellä. Aivan pienestä alkaen hänellä oli yksi tahto ja päämäärä omalle elämälleen. Hänellä oli tahto täyttää kaikki Jumalan tahto häneen nähden. Tämä Jumalan johdatus ilmeni hänessä jo 12-vuotiaana, jolloin hän "unohtui” Jerusalemin temppeliin; sinne missä olivat ne, jotka hänen isiinsä omat olivat.

Varsinainen Jeesuksen julkinen toiminta Jumalan poikana ja valtuusmiehenä alkoi Kaanaan häissä, jossa hiin teki ensimmäisen voimallisen tekonsa ja ilmaisi näin Jumalan valtasuuruuden hänessä ja hänen kauttaan toimivana. Näitä ihmeitä ja toinen toistaan voimallisempaa tunnustekoa riitti Jeesuksen toiminnan aikana lähes päivittäin. Niin monet sokeat, rammat, halvatut raajarikot, spitaliset jne. saivat Jeesukselta avun, jota he olivat ihmisiltä vuosia ja vuosikymmeniä turhaan etsineet.. Niin monet kuolleet herätettiin Jeesuksen Sanan kautta ja monet riivatut saivat vapautuksen saastaisten henkien orjuudesta. Jumala ilmaisi näin voimansa Jeesuksen uskon ja uskollisuuden kautta, niin että ihmiset joutuivat suuren hämmästyksen valtaan. Jopa fariseukset, joille Jeesuksen toiminta oli muuten kauhistus, joutuivat tunnustamaan - ainakin Nikodeemus - että Jeesuksen toiminta oli Jumalasta, sillä kukaan ei voisi tehdä niitä tunnustekoja joita Jeesus teki, ellei Jumala olisi hänen kanssaan.

Kaikesta tästä huolimatta Jeesuksella oli yksi ja suuri murhe jatkuvasti raskauttamassa hänen mieltään. Jeesus tiesi, että Jumala voi toimia ihmisten keskuudessa vain ihmisen uskon mukaan. Jumala on ihmisten keskuudessa täsmälleen yhtä voimallinen, kuin ihmisten usko on. Jumala tahtoo siunata ihmisiä ja ihmiskuntaa, tehdä ihmeitä ja tunnustekoja, virvoittaa väsyneitä, nostaa alas painettuja, vapauttaa synnin orjuudessa olevia, parantaa sairaita jne. mutta jotta Jumala voisi toimia, tähän tarvitaan lujaa ja järkähtämätöntä uskoa ihmisten keskuudessa. Jeesus tiesi myös, että hänen toimintansa jäisi tämän maan päällä lyhyeksi, vain muutamaksi vuodeksi ja tänä aikana hänen olisi jätettävä usko ihmisille perinnöksi. Ja tästä ne Jeesuksen murheet sitten alkoivat.

"Voi sinä epäuskoinen ja nurja sukupolvi”. "Te vähäuskoiset! Kuinka teillä ei ole uskoa”, jne. Vaikka Pietari ja kumppanit olivat pysyvästi Jeesuksen seurassa ja hänen oppilainaan ja näkivät kaikki ne teot, joita Jeesus teki, niin monen monta kertaa Jeesus joutui nuhtelemaan heitä heidän epäuskonsa tähden. Sinä aikana, jolloin Jeesus oli kirkastusvuorella, oli eräs myös tuonut poikansa Jeesuksen opetuslasten tykö, että he ajaisivat mykän hengen hänen pojastaan, mutta siitä poikien touhusta ei tullut yhtään mitään. Kun he myöhemmin kysyivät Jeesukselta epäonnistumisensa syytä sanoi Jeesus heille suoraan: "Teidän epäuskonne tähden. Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, niin te voisitte sanoa tulle silkkiäispuulle: ’nouse ja heittäydy juurinesi mereen' ja se teitä tottelisi, eikä mikään olisi teille mahdotonta”.
"Voi sinua Korasin... Voi sinua Beetsaida... Jos ne voimalliset teot...jne.


... JA MYÖS MEIDÄN AIKANAMME

Minä sanon teille: hän toimittaa heille oikeuden pian. Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä.
Jos oli Jeesuksella omana aikanaan murheita ihmisten epäuskoisuuden tähden, niin vielä enemmän hänellä on murheita meidän aikamme ihmisen epäuskoisuudesta. Meidän aikamme ihmisen eräs perussynti on inhimillisen viisauden jumalointi. Meidän aikamme ihminen arvostaa vain sitä mitä kirjaviisaus ja muut järjen päätelmät opettavat. On tullut todellinen "kirjanoppineiden" aikakausi, jossa ”kunnian kukkuloille" on asetettu kaikki tohtorit, tiedemiehet jne. ja YDINFYYSIKKO on jo sana, jonka monet ääni väristen lausuvat. Kuitenkin kaikki nämä ovat vain ihmisiä. Yhtä vajavaisia ja erehtyviä kuin me muutkin. Ainut ero meidän muiden erehdyksiin on siinä, että heidän erehdyksensä on uhkaamassa koko ihmiskunnan olemassaoloa. Toisena meidän aikamme tunnusmerkkinä voidaan sanoa valtavan laaja uskonnollisten asioiden harrastelun leima. Meidän aikanamme riittää lahkoa ja lohkoa, hartaita ja hurskastelevia joka suuntaan. On opin opettajaa ja taivaanportin vartijaa vaikka mihin suuntaan. Mutta on niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa Timoteukselle: "Heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman". Voi kuinka helppoa on esiintyä hurskaana tai hartaana ja ylläpitää emotionaalisiin illuusioihin perustuvaa uskonnollisuutta ja tätä uskoa ihmisille tyrkyttää silloin, kun toimeentulo on turvattuna. On työtä, asunto, terveys jne. Lapset ei näe nälkää eikä muutenkaan ole puutetta mistään, EIKÄ TÄTÄ USKOA OLE KOSKAAN TARVINNUT KOETUKSELLE PANNA.

Todelliset uskonkamppailut käydään silloin kun elämän perusteet järkkyvät. Silloin kun vaikea sairaus tai vammautuminen kohtaa ihmistä, tai on työttömyyttä, vastoinkäymisiä jne. Elämän todellisissa koettelemuksissa myös ihmisen usko todella koetellaan. Siinä karsiutuvat turhat harhat ja illuusiot. Siinä alkaa elämän kovat realiteetit, jotka usein asettavat ihmisen koko henkisen sietokyvyn koetukselle. Näissä elämän kovissa koetuksissa, joissa ihmisen henkinen jaksaminen viedään äärirajoille asti, tarvittaisiin niin valtavan paljon ympäristöstä tulevaa uskonrohkeutta ja henkistä tukea, mutta tämän päivän totuus on, että näihin realiteetteihin ei suomalaisesta kristillisyydestä vastausta löydy. Ei kirkosta, eikä kirkon ulkopuolelta.

Ollessani v. 1965 lääkintämiehenä Pohjan prikaatin poliklinikalla, kertoi siellä työskennellyt ylikersantti Mattila tapauksesta, joka oli aiemmin tapahtunut Rovajarven ampumaleirillä kovapanosammunnoissa:
Joskus 60 luvun alkupuolella oli kranaatinheitinkomppanian ammunnoissa tapahtunut tapaturma, jossa kranaatinheittimeen kranaatteja syöttänyt kaveri oli vahingossa nostanut uuden kranaatin putken suulle ennen kuin entinen oli ehtinyt lähteä. Tuloksena oli, että molemmat kranaatit olivat räjähtäneet kranaatinheittimen suulla ja olivat silponeet tämän varusmiehen molemmat kädet. Paikalla ollut ylikersantti Mattila oli määrännyt erään aliupseerikoulun oppilaan avukseen laittamaan kiristyssiteitä tämän potilaan käsiin. Ensiavulla oli kiire ja muutenkin tosi oli kysymyksessä. Kun sitten Mattila oli kesken sitomisen alkanut ihmettelemään, mitenkähän tämä hänen kaverinsa on niin hiljaa ja oli nostanut päätään, niin tämä aliupseerikoulun oppilas oli painellut jo toisen vaaran rinnettä pakoon. Ja hartaasti painellutkin. Tämän urhoollisen Suomen armeijan sotilaan kantti ei ollut kestänyt veren näkemistä.

On valittaen sanottava, että suomalainen kristillisyys on valtaosiltaan juuri tällaista. Niitä emotionaalisia illuusioita ja muita utopistisia haavekuvia on hyvä eristetyissä karsinoissa samoin ajattelevien kanssa rakentaa ja näitä pilvilinnoja ylläpitää. Meidän kristillisyydessämme riittää monennäköistä "kairojen Kristusta” ja ”tähtien laulajaa”, jotka kiertävät ympäriinsä "ihanan sisaren tai ihanan veljen luota toisen luo. Ylläpidetään vaalitaan todellista hengellistä hekumaa. Lauletaan paatoksella kuinka "tahtoisin laulaa tähtiä yöhön, missä kärsivä nyyhkyttää". Kuitenkin itse todellisuus on sitä, että siellä missä on sairautta, kärsimystä, surua, yksinäisyyttä jne. ja missä todella tarvittaisiin henkistä tukea ja rohkaisua, näitä ”tähtien laulajia”, niin siellä näitä ei koskaan näy. Henkinen avuttomuus ja sen mukainen epäusko paljastuu näissä elämän realiteeteissa ja yleensä näille ihmisten edessä hurskasteleville hurskaille käy kuin sille aliupseerikoulun oppilaalle Rovajärven ampumaleirillä: Karkuun, karkuun ja kiireesti sittenkin.

Meidän aikamme yleisenä tunnusmerkkinä on, että mm. lääkäreistä on tehty lähes Jumalan vertaisia. Aina silloin kun vaikea sairaus tai vammautuminen kohtaa ihmistä, luotetaan siihen, että "kyllä lääkärit parantavat" tai; "kyllä lääkärit panevat kävelemään" jne. Kun sitten käy niin, että vaikeasti sairas tai vammautunut kotiutetaan lähes liikuntakyvyttömänä potilaana, ihmisten usko sen ihmisen paranemiseen ja kuntoutumiseen loppuu siihen. "Eivät voineet lääkärit parantaa". "Eivät saaneet lääkärit kävelemään". "Kyllä se on sen ihmisen menoa” jne. Seurauksena sitten on, että tästä vaikeasti sairaasta tulee kaikkien hylkäämä "kaatopaikkatavara” juuri siinä vaiheessa jolloin hän kaikkein eniten henkistä tukea ja rohkaisua tarvitsisi. Tämä sama pätee niin uskovaisiin kuin uskomattomiinkin. Kokemuksestani voin sanoa, että Sodankylän uskovaiset, kaikki uskonsuunnat mukaan lukien, on tässä suhteessa "vaa-alla punnittu ja köykäiseksi havaittu”. Näissä elämän kovissa realiteeteissa ihmisen henkiset tarpeet ovat sitä luokkaa, ettei se ihminen yleensä jaksa kiinnostua jostain opinkysymyksistä tai ihastella joidenkin ulkonaiseen autuaallisuuteen eikä ”Ihmeisiin silmiin". Kun sitten ainakaan Sodankylän uskovilla ei ole kärsiville lähimmäisilleen muuta annettavaa, joutuvat nämä kärsivät käymään omat henkiset kamppailunsa yksin. Jaksaa tai olla jaksamatta.

Ottakaamme eräs esimerkki: Erästä, jo keski-iän ohittanutta lähimmäistä oli, kaikkien muiden vastoinkäymisten ja koettelemusten lisäksi kohdannut harvinainen ja vaikea sairaus, joka oli vienyt tämän lähimmäisen liikuntakyvyn täydelleen. Erään kerran hän oli sitten kysynyt luonaan käyneeltä helluntailaiselta vanhemistoveljeltä syytä tähän vaikeaan sairauteensa. "Sinä olet tehnyt niin paljon syntiä, että sen takia tämä sinulle tuli”, oli tämän helluntailaisen vanhemistoveljen vastaus ollut.

MITEN KUITEN ON MAHDOLLISTA, ETTÄ MIES, JOKA ON JO VUOSIKYMMENIÄ USKONTIELLÄ OLLUT; JA JONKA OLISI JO PITÄNYT PYSTYÄ USKON SANALLA NOSTAMAAN ALASPAINETTUJA, ROHKAISEMAAN JA VIRVOITTAMAAN VÄSYNEITÄ JA JOPA USKON SANALLA PARANTAMAAN SAIRAITA, VOI NÄIN RASKAISIIN VIRHEISIIN SYYLLISTYÄ. EIKÖ SILLÄ LÄHIMMÄISELLÄ OLLUT JO KARSIMYKSIÄ TARPEEKSI, KUN VIELÄ PITI ”LYÖTYÄ MENNÄ LYÖMÄÄN”. (Huhu tietää kertoa, että tälle helluntailaiselle vanhemmistoveljelle on luvassa luudanvartta).


Ja he saavat yhden voiton toisen perään jotta nähtäisiin oikea Jumala Siionissa.

Todellinen uskon tie on totista kamppailua vaikeuksista voittoon. Ja mitä suuremmat nämä vaikeudet ovat, sitä enemmän henkistä kapasiteettia, uskoa ja uskontekoja näiden voittamiseen tarvitaan. "Ruusutarhoissa tanssimiseen” ei tarvita uskoa ollenkaan. Ottakaamme vielä omakohtainen esimerkki.

Neljä vuotta sitten heinäkuulla 1983 olin Lapin keskussairaalan teho-osastolla täysin puhe- ja liikuntakyvyttömänä Tetra Plegia-potilaana. Letkuissa ja kallovedossa. Voin sanoa, että siinä oli elämän realiteettia tarpeeksi. Ja vaikka myöhemminkään ei lääkäreillä suurta toivoa elämään jäämiseeni ja kuntoutumiseeni nähden annettavana ollut, ei tämä uskoani juuri heikentänyt. "Katothampa” sanoin usein hiljaa mielessäni näitä lääkärien tilannearviointeja tajunnan rajamailla kuunnellessani. Lääkäreillä oli ammattipätevyyttä valtavan paljon, mutta minulla oli usko ja aina siinä, missä ihmisen konstit loppuvat, siitä alkavat uskon mahdollisuudet vallitsevien olosuhteiden ja tilanteiden voittamiseksi.

Yhtenä päämääränäni näiden kohtalonvuosien aikana oli, että pääsen jälleen auton rattiin ja liikenteeseen; sinne missä ihmiset ovat. Tämä kämppäelämä kun ei pitemmän päälle kehuttavaa ole. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tein vuosia määrätietoista työtä yhdessä fysioterapeuttini Maritan kanssa. Joskus kevättalvella 1986 minulla oli jo varmuus siitä, että jos minulla olisi automaattivaihteinen., ohjaustehostajalla varustettu auto, niin pystyisin liikkumaan liikenteessä. Kun sitten tässä varmuudessa puhuin monellekin autonrattiin nousemisesta ja liikenteeseen lähtemisestä, oli monien ilmeet sitä luokkaa: "Voi pyhä yksinkertaisuus. Hullu mies. Tuossa kunnossa on ja autolla ajosta puhuu. Kyllä se on vähän tärähtänyt". jne. Kuitenkaan en antanut heidän epäuskonsa itseäni mitenkään peljättää ja niin menin kesäkuulla 1986 lääkärin juttusille pyytämään lääkärintodistusta ajotutkintoa varten. (Minulla oli ABCE-ajokortti mutta lupaa liikenteeseen lähtemiseen ilman ajotutkintoa ei). Tämä lienee ollut tulle nuorelle lääkärille ensimmäinen tapaus laatuaan, mutta Lapin kuntoutuskeskuksen lääkärin, Oravalan, opastamana asian järjestyi. Seuraavaksi tässä uskonvarmuudessa ostin heinäkuun alkupäivinä Dadsun 280 C Automatik auton. Muutamilla marjamatkoilla kipinämikkona ollessani kolluuttelin kivisiä ja kuoppaisia metsäteitä muutaman kilometrin tuntumaa tähän autoon saadakseni ja niin menin täydessä uskonvarmuudessa ajotutkintoon. Ajettiin liki parikymmentä minuuttia Sodankylän katuja pitkin ja poikin, kdytiin maantieajossa Sattasen suunnalla, ja on sanottava, että olin itsekin vähän yllättynyt tuloksesta. Minulle hyväksyttiin AB-luokan kortti, jossa on ehtona automaattivaihteisto.

On sanottava, että kun muutamaa päivää myöhemmin, eräänä syyskesän keskiviikkoiltana, lähdin ensimmäisen kerran liikenteeseen, tämä oli kokemus, jota ei voi sanoin kuvata. Tämä oli jotain sellaista kuin Vihtori Kauppisen "paluu elämään” -maalaus Sodankylän terveyskeskuksen vuodeosaton seinällä. Olin kirjaimellisesti kuin "haudoista noussut manalainen", joka oli yli kolmen vuoden poissaolon jälkeen palannut ihmisten ilmoille. Moni katsoi niihin aikoihin silmät pyöreänä ja ”monttu auki" perääni: "Näinköhän minä oikein" ja monen kommentti oli niinä päivinä: "Ei sitä vain olis uskonut, että Leo vielä auton rattiin istuu".

Ja siinäpä se juuri asian ydin onkin. "Ei sitä olis uskonut ...” Minä uskoin. Minulle tämä oli itsestään selvyytenä jo siinä vaiheessa, jolloin vuosia sitten Sodankylän terveyskeskuksen hoitajat tätä "vauvelia” iltaisin vuoteeseen nostivat ja nukkumaan peittivät. Minulla ei ollut aikomustakaan alistua tilanteeseen ja jäädä sängyn pohjalle makaamaan. On myös sanottava, että jos Sodankylästä olisi löytynyt yksikin toinen, jolla olisi ollut sama uskon henki, niin yhteistyössä ja "me-hengessä” nämä vuodet olisivat olleet paljon tuloksellisempia ja antoisampia. Vaan hyvä näinkin. Siinä missä henkinen kapasiteetti joutuu tosi kovalle koetukselle, siinä tämä henkinen kapasiteetti yleensä vahvistuu ja avaa mahdollisuudet entistä voimallisempaan uskoon ja sen mukaisiin uskontekoihin. Joten. "Perästä kuuluu, sanoi entinen poliisi”.


Lopuksi muutama rohkaisun sana vaikeuksien keskellä kamppaileville lähimmäisilleni:

1. Tie menestykseen ja voittoihin käy aina ja vain vaikeuksien ja koettelemusten kautta. Jokainen vaikeus, koettelemus tai kärsimys antaa valtavan tilaisuuden tämän tilanteen voittamiseen ja henkiseen kasvuun. Olkoon tilanteesi miten vaikea tai mahdoton tahansa, mutta jos sinä pystyt nousemaan uskon hengessä tämän tilanteen yläpuolelle, sinä olet jo voittanut.

2. Lakkaa vaikertamasta vaivojasi. Vaivojensa vaikertajia ja kohtalonsa nurkujia tässä maailmassa on tarpeeksi ilman meitäkin.

3. Lakkaa tuijottamasta vaikeuksiin ja "omaan napaasi”. Nosta katseesi horisonttiin ja katso tulevaisuuteen. Näe itsesi tulevaisuudessa sellaisena, joksi tahdot tulla. Näe itsesi voittajana.

4. Sinun on voitettava tilanteesi itse. Kukaan toinen ei sitä puolestasi tee. Ei edes Jumala taivaasta. Usko voittoon ja ponnistele sen hyväksi, niin sinä voitat.
Otsikkosivulle
Etusivulle