Perjantaina 24.4 oli TV:ssä tosipohjainen elokuva, "Minun elämäni", joka kertoi irlantilaisesta CP-vammaisena syntyneestä kaverista, Cristystä. Synnynnäiset lähtökohdat ja ympäristön asenteet eivät hänen elämälleen kovin ruusuista tulevaisuutta luvanneet, mutta sitten kuvaan tuli tohtori Eileen, joka koki Cristyn elämässä ja tulevaisuudessa henkilökohtaisen haasteen ja lähti ystävänä ja lähimmäisenä platonisen rakkauden hengessä kehittämään Cristyn henkilökohtaisia lahjakkuuksia ja rakentamaan hänelle parempaa tulevaisuutta kuin mitä ympäristö asenteillaan hänelle tarjosi. Lopputuloksena oli, että Cristystä, vaikka hänen käytettävissään oli vain hänen vasen jalkansa, hänestä kehittyi luova lahjakkuus, joka saavutti laajaa kuuluisuutta ja arvostusta.
     Voidaan sanoa, että ihminen, niin terveet, vanhukset kuin vammaisetkin, pystyy hyvinkin mittaviin suorituksiin mikäli heille pystytään tarjoamaan ympäristön taholta riittävä tarkoitus elämälle ja sen myötä motiivit itsensä toteuttamiselle ja kehittämiselle. Tähän ei riitä se, että tarjotaan riittävät ulkoisen selviytymisen ja elämisen puitteet. Tähän tarvitaan ennen kaikkea elämän henkistä sisältöä ja ympärille edes muutama ihminen, jotka toimivat henkisenä taustatukena ja innoittajina elämän pyrkimyksissä. Cristyn kohdalla tämä henkinen innoittaja oli tohtori Eileen ja ilman hänen henkilökohtaista panostaan Cristystä ei olisi koskaan tullut sitä, mikä hänestä lopulta tuli.

Näin siis Irlannissa. Meillä Suomessa on viime vuosikymmenien hyvinvoinnin keskellä pystytty turvaamaan invalideille, vanhuksille ja vammaisille suhteellisen tyydyttävät ulkoisen elämisen puitteet siitäkin huolimatta, että hyvinvointiyhteiskuntamme liitokset ovat natisseet ja natisevat enenevässä määrin sen myötä kun kansakuntamme ikärakenne muuttuu iäkkäämpään suuntaan. Sen sijaan invalidien, vanhusten ja vammaisten henkisen jaksamisen puolella on suuria puutteita ja yhteiskuntamme henkisen ilmapiirin kovettumisen myötä nämä puutteet ja ongelmat lisääntyvät lisääntymistään. Meillä on liian paljon loputonta yksinäisyyttä, liian paljon unohdettuja ja hylättyjä lähimmäisiä vain sen vuoksi, etteivät nämä lähimmäiset iän tai terveydentilan vuoksi täytä tämän hyvinvointiyhteiskunnan kansalaisilleen asettamia kriteerejä. On loputonta masennusta ja aivan liian monet eivät ole jaksaneet enää.

Ja kuitenkin. Niin kuin oli Cristyllä omia henkilökohtaisia lahjakkuuksia, jotka tohtori Eileen loihti hänestä esiin, niin milteipä jokaisella invalidilla, vanhuksella tai vammaisella on jokin erityisalue, jossa hänellä on lahjakkuuksia, joita voi kehittää, joiden avulla tehdä elämästään rikkaan ja elämisen arvoisen; ja joiden avulla palvella lähimmäisiään, kansakuntaamme ja jopa koko ihmiskunnan humanistista kehitystä ja päästäksemme hyödyntämään näitä lahjakkuuksia, meidän on pystyttävä luomaan sellaiset henkiset puitteet, joissa yksilö kokee elämänsä mielekkääksi, arvokkaaksi ja että hänen elämällään on tarkoitus.

Ihminen ei elä vain leivästä tai ulkoisista puitteista. Nämä luovat vain elämisen mahdollisuudet, mutta todellinen elämä kumpuaa meidän itse kunkin omasta sisimmästä silloin kun tälle elämälle löytyvät riittävät itsensä ja henkisen luovuutensa toteuttamisen mahdollisuudet.
     Siinä vaiheessa kun juhannuksena 1983 rysähti ja terveyteni meni lopullisesti, oli aika kaivaa esiin nuoruudessani hankkimani hypnoosiasiantuntemus ja muu luettu ja tutkittu tieto ja lähteä rakentamaan elämälle tarkoitusta näille perustuksille. Hypnoosiasiantuntemukseni on mahdollistanut sen, että olen jo seitsemän vuotta toiminut Suomen Hypnoosiyhdistyksen riveissä. Samoin hankkimani tietous eri filosofioista ja uskonnoista on mahdollistanut mm. oman Pariisissa rekisteröidyn ilmaisjakelulehden toimittamisen sekä kotisivujeni (www.aretalogia.com) ylläpidon.
     Eli siis myös tällä pyörätuolielämällä on tarkoitus. Mutta tämän elämän tarkoituksen täytyy lähteä itse kunkin omista lähtökohdista ja lahjakkuuksista, näiden kehittämisestä ja hyödyntämisestä. Valitettava piirre yhteiskunnassamme on kuitenkin se, että liian paljon mitataan invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisarvoa ja heidän tekemisiään sen mukaan, mitkä arvot ja vaatimukset yhteiskuntaamme ovat muotoutuneet menestysmentaliteetin vaatimusten mukaisesti. Nyt kun invalidit, vanhukset ja vammaiset eivät aina näitä vaatimuksia pysty täyttämään, he tuppaavat jäädä unohduksiin ja hylätyiksi - jaksamaan tai olemaan jaksamatta kukin tavallaan. Arvoa on vain menestyvillä urheilijoilla, korkeasti koulutetuilla tai hyvissä virassa olevilla ja heidän tekemisillään. Toisaalta monet uskonnolliset yhdyskunnat pyrkivät toteuttamaan lähimmäisen rakkautta kovaosaisten lähimmäisten keskuudessa, mutta vaikeutena tässäkin on se, että myös heillä on omat vaatimukset ja kelpoisuusehtonsa; ja nyt kun läheskään kaikki eivät syystä tai toisesta näitä ehtoja ja vaatimuksia täytä, jää todelliset ratkaisut elämän ongelmiin tältäkin taholta löytymättä.

Tarvitaan siis kokonaan uutta ajattelua ja elämän arvojen uudelleenarviointia ja arvojen rakentamista menestysmentaliteetin sijasta platonisen tai kristillisen lähimmäisenrakkauden perustalle. Jokaisella yksilöihmisellä on itseisarvo ihmisenä ja kukin omalla tavallaan arvokas ja tarpeellinen. Riippumatta synnynnäisistä lähtökohdista, iästä, terveydestä tai muista ulkoisista puitteista. Meillä hyvinvointiyhteiskunnan keskellä on totuttu liian paljon odottamaan ja vaatimaan hallituksilta ja poliittisilta päättäjiltä parempaa elämää. Kuitenkin silloin kun liikumme henkisen hyvinvoinnin ja henkisen jaksamisen alueilla, poliittisilla päättäjillä on hyvin vähän mahdollisuuksia asiassa auttamiseen. Kaiken täytyy lähteä meistä itse kustakin sisältä päin ja me ihmisinä ja lähimmäisinä voimme tehdä valtavan paljon itsemme, toinen toistemme ja koko kansakunnan hyväksi tarjoamalla elämällemme ja toistemme elämälle arvon ja tarkoituksen. Tällä uudella asennoitumisellamme ja uusilla arvoilla voimme loihtia itsestämme ja toinen toisistamme esiin uusia lahjakkuuksia. Sellaisia, joista tuskin olemme olleet edes tietoisia.
     Juuri niin kuin tohtori Eileen Cristyn elämässä teki.

28.4.2003
Leo Salmela
Sodankylä