Marraskuun 3 päivänä vuonna 1967 päivä oli perjantai ja oli todellinen vastoinkäymisten ja koetusten päivä.

Niihin aikoihin elettiin maassamme ja etenkin Lapissa murroskautta. Oli massiivinen työttömyys ja kun myös Metsähallituksessa siirryttiin vakituisessa työsuhteessa olevien ammattimetsurien käyttöön ja sen myötä pienviljelijävaltaiselta maataloudelta loppui sivutienestimahdollisuus, tuli monen asutustilan kohtaloksi lautojen naulaaminen ikkunoihin ja lähtö Ruotsiin paremman elintason toivossa. Sinne Ruotsiin lähtivät myös kotiperältäni lähes kaikki ikäiseni, mutta minulle kävi kuin sille kuuluisalle metsolle meren rannalla: "Kotimaahani jään vaikka äimiä nielisin"; ja niinpä yritin järjestää itselleni tienestimahdollisuuksia pienimuotoisilla laveranssihommilla.

Sinä syksynä laveranssisavottani oli eräs niittypalsta Haaraojan varressa Luostotunturin suunnalla ja sinä syksynä minulla oli myös elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa, joten vuorottelin työpäivien ja hirvenpyyntipäivien välillä ilmojen mukaan ja sinä perjantaina piti olla työpäivä, mutta toisin kävi.

Kaikkein ensimmäisin vastoinkäyminen sinä perjantaina oli kun olin matkalla työmaalleni ja loikkasin suhteellisen kapean Haaraojan yli, niin kuin jo lukemattomat kerrat ennenkin. Kuitenkin kävi, että jalkani lipesi lumisella ojan törmällä ja tipahdin puroon niin, että molemmat jalkani kastuivat reisiä myöten ja kengät täyteen vettä. No. Tein suuret roitotulet ja kuivattelin vaatteet, johon hommaan tuhraantui työpäivää parisen tuntia, jonka jälkeen yritin aloittaa työhommat, mutta moottorisahani oli päättänyt teniä eikä suostunut käynnistymään millään opilla. Tämän sahani kanssa tein työtä tunnin, tein toisen, mutta mitkään konstit eivät auttaneet; ja kun päivä oli kääntymässä iltapäiväksi, nostin sahani kannon päähän odottamaan parempaa päivää ja päätin lähteä hirvenpyyntiin, josko se luonnistuisi paremmin.

Ennen lähtöni keitin vielä kahvit ja kahvit juotuani lähdin seuraamaan hakkuualueen kautta joskus aiemmin menneitä hirviä. Kuopat lumessa kertoivat, että hirvet olivat olleet liikkeellä, mutta edes kulkusuuntaa näistä jäljistä ei voinut päätellä ja niinpä muistelin mistä päin viimepäivinä oli tuullut ja niin lähdin kulkemaan vastatuuleen. Parisen kilometriä näitä vanhoja jälkiä seurattuani jalkani upposi suonsilmäkkeeseen, mutta en alkanut enää vaatteita, kenkiäni ja sukkiani kuivattamaan vaan jatkoin jälkien seuraamista. Nämä hirvenjäljet menivät Kurtsiojan varteen ja Kurtsiojan vartta latvavesiä kohti. Menivät lähelle Vuovaaraa, josta kääntyivät pohjoiseen. Vuovaaran laitamilla suon laidassa yksinäinen metso kurkisti pienen kuusen takaa tulijaa ja nousi lopulta siivilleen, mutta kun hirvien jäljillä olin, metso sai mennä menojaan. Tämän suon yli jälkiä seurattuani tuli vastaan kapeahko pajuinen hetekuru, jonka yli pienen kumpuun päästyäni totesin, että tämä kumpu oli täynnään tuoreita hirven jälkiä ja niinpä herkistin aistini valppaimmilleen.

Päälläni oli täysin valkoinen lumipuku ja täysin valkoisessa lumisessa metsässä saatoin liikkua suhteellisen näkymättömästi ja pehmeässä lumessa kuulumattomastikin. Kello oli jo puoli neljän kieppeillä ja luminen erämaa alkoi jo hämärtyä kun pääsin kosketuksiin näiden hirvien kanssa, mutta ensikertalainen on ensikertalainen ja tein elämäni töppäyksen ja niin nämä hirvet meni menojaan ja lähtö oli sitä luokkaa, että niiden hirvien perään oli turhaa enää lähteä ja mieliala oli sen mukainen. Tämän lisäksi pimeä oli tulossa ja kotiinkin liki 10 kilometriä umpista, joten oli suunnattava kämpälle yöksi.
     Vuovaaran rinteelle päästyäni tympi sen päivän vastoinkäymiset tosissaan ja kun tämän lisäksi olin rättiväsynyt, istuin ison aihkipetäjän juurelle. Nojasin selkäni paksuun petäjään reppuineen ja kivääri oli poikittain polvieni päällä. Mieli oli todella maassa ja tuntui, ettei sinä päivänä olisi kannattanut nousta sängystä ollenkaan - olisi säästynyt monelta vastoinkäymiseltä, useiden tuntien turhalta hirvien jäljittämiseltä ja tämän lisäksi meni se metso, sekin kun olisi ollut pieni lohtu sille vastuksien päivälle.

Ympärillä oli luminen täysin valkea erämaa. Suuret korkeat vaarakuuset, jykevät aihkipatäjät ja paksut ikihongat kurottivat latvansa kohti taivasta, jonne oli syttyneet ensimmäiset kirkkaat tähdet. Siinä istuessani en edes ajatellut mitään, olin vain hiljaa ja aistin sen ympäröivän todellisuuden ja jostain syvältä sieluni syvyyksistä kumpusi kansakoulun laulukirjassa ollut Otto Kotilaisen runoilema laulu:

"Lumikorpien tyyni ja mahtava yö,
puut korkeat taivasta halaa.
Yli maisten varjojen palaa,
ikitähtien ääretön loistava vyö".

Nämä laulun sanat olivat siinä hetkessä ja siinä ympäristössä todella elävää todellisuutta. Korotin katseeni korkealle tähtitarhoihin, joita tähtiä syttyi pimenevässä illassa yhä enemmän ja enemmän sitä mukaa kuin päivänkajo lännen taivaalla painui horisontin taa.

"Ylös kääntyvi hengen etsivän tie,
väre puhtahin sydämen täyttää.
Maan taistelot pieniltä näyttää,
yön hartaus haavehet kauaksi vie".

Siinä istuessani taas kerran ajatukseni ja sydämeni kohosi ylös Jumalan puoleen, siihen iankaikkiseen todellisuuteen, jonka olin jo niin monet kerrat saanut kohdata ja siinä pitkän ajattomuuden, tunnin - ehkä kaksi - istuessani jokin minussa yhtyi johonkin suureen ja iankaikkiseen todellisuuteen ja siinä istuessani koin todella ihmeellisen olotilan ja vielä ihmeellisempi ja ihanampi oli kokemukseni kun viimein nousin kävelläkseni kämpälle. Tuhannet ja taas tuhannet tähdet loistivat muutoin täysin pimeällä taivaalla ja Linnunrata loisti täydessä kirkkaudessaan. Tähtien kirkkaus oli niin suurta, että koko Vuovaara oli hämyisän valoisa ja näin kävellä tähtien loisteessa kämpälle; ja siinä kävellessäni oloni oli niin kevyt ja ihana, että tuntui kuin jalkani eivät olisi koskettaneet maata ollenkaan. Kaikki päivän vastoinkäymiset ja mieliharmit olivat unohtuneet ja oli todella mahtava olla.

Kämpälle päästyäni keitin kahvit, laitoin vähän ruokaa, ja kun polttopuitakin oli monen yön tarpeiksi, minulla oli aikaa ajatella kokemaani kosmista kokemusta. On olemassa jotain sellaista, jonka ihmiset pääsevät vain harvoin omakohtaisesti kokemaan. Kokemaan oman henkisen minänsä ja kokemaan sen universaalisen todellisuuden, joka on kaiken ajattelun ja tietoisuuden yläpuolella. Rippikoulua armeijassa kenttärovasti Muukkosen johdolla käydessäni mieleeni oli jäänyt kenttärovastin sanat: "Kun ihmiset menevät kauas, tulee Jumala lähelle" ja siellä erämaan hiljaisuudessa, mihin ei kulunut edes auto jyry, ihmiset olivat todella kaukana ja niinpä siellä oli Jumala todella lähellä.
     Erityisesti mielessäni pyörivät myös Otto Kotilaisen runoilemat sanat: "Väre puhtahin sydämen täyttää". Ajattelin, kuinka valtava rikkaus ja arvo ihmiselle on puhdas ja loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä. Miten kevyt ja hyvä on olla kun tunnolla ei ole enempää hirvien salakaatoja kuin muitakaan rötöksiä eikä tarvitse pelätä enempää erä- kuin muitakaan poliiseja. Miten mahtavan hyvä on elää ja olla kun ei ole riitoja kenenkään kanssa ja niinpä siitä kämpän ovesta olisi ollut tervetullut niin poliisi kuin kuka muu tahansa eikä ketään tarvinnut karttaa ja arkailla

Näissä syvällisissä ajatuksissani ja kokemuksissani puhalsin lopulta kämpän pöydällä olleen lyhdyn sammuksiin ja pistin reppu päänalusenani nukkumaan laverilla olleelle hirven taljalle. Tuli humisi kaminassa, joka säteili kämppään lämpöä ja kaminan luukun ja kannen raoista tulevat valokiilat leikkivät iloista leikkiään kämpän seinillä kun vaivuin todella rikkaan ja kokemisenarvoisen päivän päätteeksi sikeään ja levolliseen yöuneen.

"Lumikorpien tyyni ja mahtava yö.
koko luonnossa tuntuvi taivas.
Sydän unhoita arkiset vaivas,
Yön suuressa rauhassa tyyntyen lyö",

runoili Otto Kotilainen lopuksi.
5.11.2002