5. "Laps Suomen ällös vaihda pois, sä maatas ihanaa..."

Ennen sotia suunniteltiin Siurujoen - Huttutunturin kairaan suuria savotoita. Tätä varten rakennettiin lukuisia kämppiä eripuolille kairaa. Osa näistä kämpistä oli hyvinkin suuria ja jykevistä hongista rakennettuja, kuten Koppaselässä Harjuojan varressa ollut kämppä, jossa ei oltu asuttu päivääkään. Samoin Siurujokeen rakennettiin tammi uittotöitä varten. Hakkuusuunnitelmat keskeytyivät kuitenkin talvisodan syttymiseen ja heti sotien jälkeen alue rauhoitettiin asutusta varten - rintamamiehille luvattuja rintamamiestiloja silmällä pitäen. Kuvassa kahvitauko erään tällaisen ennen sotia rakennetun savottakämpän seinustalla Harjuojan varressa lähellä Mustia lampia.

Siviiliin ja työelämään.

Siviiliin lähtöpäivänä, 12.5.1965, Oulussa kevät oli jo pitkälle ehtinyt. Lumet olivat sulaneet jo aikapäiviä sitten ja koivikot viheriöivät alkukesän auringonpaisteessa. Kuitenkin kun varhaisaamun junalla matkattiin kohti pohjoista, tuli Iin asemalla vastaan tavarajuna, jonka lavettien päällä oli parikymmentä senttiä lunta ja tämä antoi viitteitä siitä, mihin ollaan matkalla.
     Näin myös oli. Vuojärven tietämillä lunta oli vielä saappaanvarren mitta, joskin keväisen auringonpaisteen sohjoksi pehmittämää. Niinpä tulokahvit juotuani lähdin katselemaan Vuojokivarteen kevään edistymistä ja suuntaileen tulevan kesän kalamatkoja ja kun sohjoinen lumi ei juuri armeijasta kotiutuneen kaverin matkantekoa hidastanut, tein pitkän reissun aina Järvisuvannolle asti.
     Kevään tulo keskeytyi kuitenkin jo seuraavana yönä, jolloin oli kipakka pakkanen ja miehen kantavia hankia riitti parisen viikkoa. Näiden hankikelien myötä tein yöreissun Vuovaaran kairaan kuunnellakseni teerien kevätöisiä soitinmenoja, tarkatakseni luonnon tapahtumia ja myös siinä toivossa, että sattuisin vaikkapa ketun pesän löytämään. Sekin kun tietäisi mukavaa alkusättiä armeijasta kotiutuneen kaverin rahavaroihin.

Sitä ketunpesää ei löytynyt, vaikka muutoin reissu olikin mahtava ja niinpä oli alettava tutkaileen työnsaantimahdollisuuksia. Näissä merkeissä nousin eräänä aamuna linja-autoon ja matkasin Sodankylään. En tiedä, kuinka moni siviiliin päässyt kaveri on käynyt ilmoittautumassa nimismiehelle siviiliin pääsyn johdosta, mutta minä kävin. Nimismies kun on reserviläisten lähin esimies ja huolehtii tarvittaessa liikekannallepanosta ja tämän vuoksi hänen tulee tietää pitäjän jokaisen reserviläisen olinpaikka ja niinpä täytin tämänkin velvollisuuteni Isänmaalle. "Teistähän tuli korpraali, että paukahti", totesi vasta Sodankylään tullut nimismies, Kari Rantanen, sotilaspassiani selaillessaan ja raapustaessaan nimikirjoituksensa ja tämplätessään leimansa valvojalle tarkoitetulle sivulle.

Sinä keväänä tehtiin uutta nelostietä Lehtovaaran ja Sodankylän välillä. Työssä oli huomattava määrä porukkaa ja niinpä Sodankylästä palatessani jäin linja-autosta Orakoskella silloin olevan TVH:n tukikohdan kohdalla ja menin kyseleen konttorista töitä ja kun työnjohtaja kuuli, että olin juuri kotiutunut armeijasta, pääsin välittömästi töihin ja tätä työsuhdetta kesti aina elokuun loppupuolelle, jolloin työn alla ollut tien pätkä saatiin päällystystä vaille valmiiksi.
     Ensimmäinen työhukini oli olla Sulo Ollilan "vesihakkurina", eli avustaa vedenajossa tielle ja pitää ajetuista kuormista kirjaa. Silloisessa kuorma-auton lavalle nostetussa vesipasassa oli vipu, josta apumies kävi avaamassa vedentulon ja sen jälkeen oli juostava ja hypättävä jo liikkeellä olevaan autoon, joten liukkaita liikkeitä ja nopeita kinttuja tarvittiin; ja sellaiset minulla myös oli.
     Tätä vedenajoa riitti useita viikkoja ja erityisesti jäi mieleen helteiset helluntaipyhät, sen kesän ainoat hellepäivät, jolloin vettä ajettiin aamuvarhaisesti aina iltamyöhään saakka. Sulo oli kokenut autoilija ja mahtava kaveri ja hommat meiltä sujui todella hyvin ja jäi hyvät muistot.

Tämän jälkeen tein mitä moninaisempia hommia. Oli tievarteen jääneiden kivien ja risujen poisajoa, oli katerpillarin tuntimikkona olemista ym. ym.
     Mieleeni jäi eräskin lauantaipäivä. Työpäivä oli jo päättynyt ja katerpillarin kuljettaja vaihtanut pyhävaatteet lähteäkseen pyhäntienooksi kotiin. Olimme juomassa kahvia ruokalassa kun paikalle käveli joku työnjohtajista. Oli huolestunut levälleen jääneestä sepelikasasta, josta koituisi vaikeuksia mikäli pyhäntienoolla sataisi vettä, niin kuin luvassa oli. Työnjohtaja yritti houkutella kuljettajaa vaihtamaan vielä työvaatteet ja lähtemään kasaamaan sen sepelikasan. Tähän Pelkosenniemeltä kotoisin oleva kuljettaja ei suostunut ja niinpä työnjohtaja esitti, että minä lähtisin asialle. Kolmisen vuotta aiemmin olin siirtänyt Metsähallituksen katerpillaria muutaman kilometrin ja tiesin, miten sellainen kone käynnistetään ja miten ohjataan, mutta muuta kokemusta ei ollut. Lupasin kuitenkin yrittää ja niin sain kuljettajalta avaimet ja lähdin asialle.
     Ja olihan se opettelua, mutta pikkuhiljaa, pari tuntia touhuttuani, sain sen sepelikasan pukittua kuperaksi harjanteeksi ja pääsin kotimatkalle.
     Viimeisin tehtävä näissä tietöissä oli kun haravoitiin rautaharavilla luiskat sileäksi Lehtovaarasta aina Orakoskelle saakka.

Tämä kesä 1965 oli erittäin sateinen ja harmittavaa oli se, että kun pyhäntienoolla olisi ollut mahdollisuus kalaretkille, miltei joka pyhän aika tuuli pohjoisesta ja vettä vihmoi, joten intoa kalaretkille ei ollut ja kotonakin heinätyöt tehtiin kilpaa vesisateiden kanssa.
     Tietöistä saamallani tilillä ostin Simoselta pienoiskiväärin patruunoilla toimivan pistoolin harjoitellakseni tarkkuusammuntaa ja siltäkin varalta, että jos joku tosiaankin intoutuu ampumaan hirvenä, niin kuin aiemmin olin tästä vihjeitä saanut; ja jos ei kerralla osu, on millä puolustautua. Tosin ase oli pieni nasku, mutta kahdella kymmenen patruunan lippaalla varustettuna ainakin viuhkina kaverin korvilla kävisi mikäli tulitaistelu syntyisi. Tämän lisäksi ostin samoin Simoselta puisen soutuveneen, sellaista kun ei kotonani ole koskaan ollut.

Syyskuulla olin jälleen sahaamassa naapurin isännälle, Eero Kurkiselle, pinotavaraa hänen kotipalstassaan. Samoihin aikoihin myös Uljas Yliaska, huutolaispoikana kotikylälläni kasvanut kaveri, oli Kurkiselle renkinä ja tehtiin työtä samalla alueella. Myöhemmin lokakuulla, kun satoi ensilumen, teimme viikon, pari tukkeja, jotka isäntä ajoi hevosellaan tien varteen.
     Uljaan tilanne oli todella lohduton. Hänen kasvattimuorinsa oli kuollut joitakin aikoja sitten ja oli joutunut lähtemään mieron tielle ilman vakituista asuntoa ja päällä olevat vaatteet ainoana omaisuutenaan. Nyt kun hän oli Kurkisella renkinä, hän sai talosta ruoan ja kortteerin työn jatkumisen ajaksi ja nyt kun nämä tukkityötkin olivat loppumassa, oli Uljaalla jälleen edessä mieron tie ja Uljas oli todella huolissaan tulevaisuudestaan.
     Erään kerran kun hänen tilannettaan jälleen pohdimme, Uljas esitti ajatuksen, että jos tietäisi jonkun eräkämpän niin hän lähtisi sinne majaileen. Ja johan minä tällaisen kämpän tiesin - Vuovaaran laidassa olevalla soramontulla oli TVH:n sinne kämpäksi jättämä jalasmökki. Ympärillä valtion maat, joten kuivaa polttopuuta löytyisi ympäristöstä eikä kellään olisi siellä majailemisesta mitään sanomista ja niinpä neuvoin Uljaalle tien tälle kämpälle.

Ja niin kävi, että kun parin päivän kuluttua olin menossa Jalo-koirani kanssa metsästysmatkalle Vuovaaran kairoihin ja kun kyseinen kämppä tuli harjanteen päältä näkyviin, kämpän kamiinan torvesta nousi savua, josta aavistelin, että Uljas on tullut majaileen kämpälle. Ja Uljashan siellä tulisteli ja olihan se iloinen tapaaminen molemmin puolin. Ensitöiksemme keitimme kahvit ja kun saimme syötyä ja juotua, Uljas suuntaili kauppamatkaa Vuojärvelle ja niinpä neuvoin hänelle oikotien järven yli suoraan kylälle, opastin hänet Vuovaaran päällä olevalle lohkonrajalle ja niin tällä lohkonrajalla erottiin. Uljas suuntasi kulkunsa kaukana horisontissa näkyvää Vuojärven kylää kohti kun taas itse lähdin kohti tuntureita ja Pyhälampea.
     Illan suussa kämpälle palattuani myös Uljas oli kotiutunut kauppamatkaltaan ja niin meillä oli mahtava ilta kämpällä. Olin kämpällä sen yön ja myöhemminkin kun metsästysmatkoilla liikuin, poikkesin kämpällä joko yöpymässä tai muutoin vain Uljasta tervehtimässä.

Meitä ihmisiä ja ihmiskohtaloita tässä maailmassa riittää mitä moninaisempia ja keskeistä sijaa näissä ihmiskohtaloissa sanelee synnynnäiset lähtökohdat ja ne olosuhteet, joiden keskellä ihminen joutuu kasvamaan ja elämään. Näitä synnynnäisiä lähtökohtia tai ympäristöolosuhteita ihminen ei juuri voi valita; ja kuitenkin näiden perusteella ihmiset luokitellaan omiin statusarvoihinsa, ainakin pienissä maalaiskylissä; ja jos jo mustan mökin kasvatit edustavat alinta statusta, niin vielä alhaisempaa "pohjamutaa" edustavat huutolaispojat ja näillä ympäristöasenteilla kovan onnen lapset nuijitaan henkisesti niin syvään maan rakoon, että sieltä on lähes mahdotonta yrittää ylös ja tasavertaisuuteen ympäristön kanssa.
     Merkille pantavaa on myös se, että tällaisella syystä tai toisesta kylän hampaisiin joutuneella ei juuri kaveria, ystävää ja ymmärtäjää ole - enemmänkin lyödyn lyöjiä ja alas painetun alas painajia. Nyt kun olin hypnoositutkimusteni myötä oppinut ymmärtämään ihmisen persoonallisuuden muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä, suhtautumiseni kovan onnen kasvatteihin oli toinen kuin ympäristöllä ja niin olin todellinen kaveri niin Uljaalle kuin muillekin ympäristön sysimäksi ja jyräämäksi joutuneille ja niinpä yhteiset hetkemme tällä eräkämpällä olivat todella mahtavia hetkiä ja vakaa näkemykseni on, että Uljaalla olisi ollut kaikki edellytykset menestyä tässä elämässä mikäli hänen kasvuympäristönsä olisi ollut toinen..

Marraskuulla säät olivat jo todella kylmiä. Oli kovia pakkasia, lunta oli vähän oli todella kovaa, joten riistaeläimet, linnut ja muut pien eläjät olivat kovilla. Kieppiin linnut eivät päässeet eikä lumi suojannut muitakaan eläjiä. Samoin panin merkille, että Vuovaarassa, Kemiyhtiön hakkuu-aukealla oli isoja porotokkia ja porot olivat suurempia kuin meillä päin tavallisesti ja monikin ihmetteli näitä outoja poroja. Kun sitten poromiehet tutkivat asiaa, ilmeni, että nämä porot olivat enontekiöläisten poroja ja tämä antoi jo enteitä siitä, mitä tuleman pitää. Eli on tulossa todella ankarat talviset olosuhteet, jonka aavistaen porot ovat lähteneet suojaisempaan Metsä-Lappiin.

Sen syksyn viimeisiä eräretkiäni tein suksipelillä joskus marraskuun lopulla. Olin kämpällä Uljaan luona yötä ja siitä nousin aamun valjettua suksille ennen yhdeksää. Hiihtelin Purnumaahan, jossa tapasin parin näädän jäljet. Olivat viilettäneet päivää aiemmin ja niin lähdin seuraamaan, josko olivat asettuneet johonkin. Mutta kun ei. Seurailin useita tunteja aina Siurujoen tietämille asti, mutta kun vauhti ei näyttänyt niillä hidastuneen ja kello jo kolmen aikaa, minun oli suunnattava kohti kotia. Matkaa kotiin kun oli jo viitisentoista kilometriä.
     Joskus viiden kieppeillä, kun ilta jo hämärsi aikatavalla, olin Vuovaaran ja Purnumaan välisellä suokaistaleella, jossa oli useitakin pulppuavia lähteitä ja vaaran laidassa tervasjuurakoita, joten ajattelin keittää kahvit ja syödä vähän voileipää, mutta lähestyvä pimeä ja yöpakkanen huoletti siinä määrin, että jatkoin matkaani. Hiihtelin Rääsyaavan yli Vuoselkään, jonka ylitin lohkonrajaa pitkin Moita-aavan puolelle ja siitä kotiin, jossa olin joskus seitsemän jälkeen. Eli hiihdin yhtäjaksoisesti yli kymmenen tuntia pysähtymättä, syömättä ja juomatta ja ainut "saaliini" sinä päivänä oli näkemäni vanhat näätien jäljet.

Halkosouvissa

Heti itsenäisyyspäivän jälkeen, joulukuun 8 päivä, tuli eräs autoilija Rovaniemeltä pyytelemään autonapumieheksi - vänkäriksi. Hänellä oli muutama kuukausi aiemmin hankittu pitkänokkainen Jyry-Sisu, Vapon rahoittama ja Vapon yksityiskilvillä, ja tehtävänä olisi ajaa Vapon halkoja Rovaniemelle eri valtion laitoksiin.
     Nyt kun mitään muutakaan työtä ei ollut näköpiirissä, lähdin hommiin ja niin noustiin autoon ja ajettiin Lismanaavalle lastaamaan halkokuormaa ja tästä alkoi kaikkien aikojen halkosouvi, jota riitti pitkälle kevääseen. Varsinainen kuormien tekeminen ja purkaminen ei ollut niinkään raskasta ja aikaa vievää, sen sijaan enin aika meni matkoihin ja niinpä Lapin silloiset liikenneolot tulivat hyvinkin tutuiksi.
     Varsinaisia autokolareita en päässyt näkemään kertaakaan enkä hyödyntämään lääkintäkoulussa ja poliklinikkapalvelussa hankkimiani ensiaputaitoja. Sen sijaan monia kiperiä tilanteita tuli vastaan ja yksi tällainen oli jo ensimmäisten viikkojen aikana:

Sinä talvena tehtiin Rovaniemellä uutta nelostietä ja Ounasjoen ylittävää siltaa ja liikenne pohjoiseen kulki vielä vanhojen rautatiesiltojen kautta. Etenkin Saarenkylän silta oli samaan aikaan maantie- ja rautatiesilta ja niinpä junien kulun aikana autoilu sillalla estettiin puomeilla ja hälytyskelloilla.
     Yhtenä iltana olimme isännän kanssa menossa kyseisen sillan kautta hakemaan kuormaa Perunkajärveltä. Sillalle päästyämme juna oli lähestymässä, puomeja alettiin sulkemaan ja hälytyskellot kilkattivat. Huomasimme, kuinka joku henkilöauto vilkutti sillan pohjoispäässä valoja, josta päättelimme, että joku on pulassa ja kiiruhdimme paikalle. Siellä oli jonkun nuoren naisautoilijan auton eturengas kiilautunut kiskon uraan eikä auto liikkunut mihinkään. Niinpä isännän kanssa nostettiin heijausliikettä apuna käyttäen auton rengas ylös kiskonurasta ja pulassa ollut neiti/rouva sai siirrettyä auton sivuun juuri ennen junan tuloa ja ellemme olisi sattuneet paikalle, auto olisi jäänyt junan ruhjomaksi ja ollut sen jälkeen entinen.

Rovaniemellä milteipä kaikki suuremmat laitokset lämmitettiin puilla ja nyt kun tuli todellisen pakkastalvi, näitä kolme vuotta kuivuneita halkoja tarvittiin paljon. Yksin Rovaniemen pääpostissa, joka oli meidän vastuulla, paloi noin 60 kuutiota, eli kaksi täyttä kuormaa halkoja viikossa. Samoin postiautovarikko, Olkkavaaran tutka-asema, puolustusvoimain talo ja monta muuta kohdetta vaati polttopuuta siinä määrin, että oli ajettava yötä päivää.
     Tammikuulla isäntä otti toiseksi kuskiksi Ranualta kotoisin olevan kaverin, Väinö Rovan, jonka kanssa reissattiin lukemattomat reissut ja joskus hyvinkin ankarissa oloissa. Muistan eräänkin illan kun joskus kymmenen lopulla oltiin lähdössä kuormanhakuun ja kävelin torin yli Linja-autoasemalle kahville, tuuli oli niin kova, että torilla lumi pölisi ja lämpömittari linkkariasemalla näytti 45 asteen pakkasta.
     Sillä kertaa haettiin kuorma jostain Ranuan suunnalta Koivukivalosta. Suurten aapojen keskellä oli pienessä aukeassa kummussa matalia pinoja lumen alla ja sieltä oli kuorma tehtävä. Tuuli oli niin kovaa, että lumi pölisi jatkuvasti ja sillä pakkasella yhteisvaikutus oli jo sitä luokkaa, että tuntui ettei enää aamua nähdä. Minulla oli päällä kaksi alusvaatekertaa, villavaatteet ja päällysvaatteet ja kaiken aikaa tuntui, että läpi tuulee. Kintaissa oli kahdet vanttuut päällekkäin ja sittenkin käsiä paleli. Autoa pidettiin käynnissä jotta voitaisiin käydä välillä lämmittelemässä, mutta Jyry-Sisun lämpömittari näytti tyhjäkäynnillä nollaa, joten siitäkään apua ei ollut.
     No. Saatiin kuitenkin kuorma tehtyä ja liikkeelle lähdettyämme auton lämpö nousi normaaliksi ja uusi Jyry-Sisu oli sisältäkin lämmin, joten niistäkin olosuhteista selvittiin elävänä.

Toinen tätäkin vakavampi tilanne tuli muutamaa päivää myöhemmin:
     Sinä yönä haettiin kuorma jostain Kemijokivarresta. Pekkalassa ajettiin jäätietä Kemijoen yli Piittisjärven tielle ja tältä tietä haarautui pillaroitu tie jonnekin kairaan.
     Kuorman teossa ei olut mitään vaikeuksia, mutta kun oltiin yöllä joskus yhden tienoolla paluumatkalla, kuului moottoritilasta kolaus. Kuljettaja pysäytti välittömästi, sammutti moottorin ja kun mentiin tutkimaan asiaa, oli tiellä kampiakselin nokkamutteri. Eli kampiakselin pää oli ilmeisesti kovan pakkasen vaikutuksesta napsahtanut poikki ja matkantekomme päättyi siihen. Kuljettaja irrotti tuulettimen hihnat jotta saatiin auto ajettua tien sivuun, mutta pitemmälle sillä autolla ei ollut asiaa.
     Oli aamuyö jossain kaukana kairassa 45 asteen pakkasessa eikä taloja lähimaillakaan joten tilanne oli huolestuttava. Tosin kuormassa oli 32 kuutiota kuivaa koivuhalkoa, joten emme paleltuisi siellä kairassa, mutta muuten tilanne pani kasvonilmeet vakaviksi.
     Kävi kuitenkin niin, että takaa päin alkoi kuului rekka-auton jyrinää kun joku silloinen pitkä tukkirekka jyräsi tulemaan kuorman kanssa. Tämän rekan, vanhan Kontio-Sisun, kyydissä päästiin matkaamaan Rovaniemelle. Matkanteko oli heikkotehoisella autolla todella hidasta, auton lämpömittari ei juuri noussut ja niinpä hytissäkin oli pakkasasteita ja kun kyydissä oli neljä miestä, huurrutti hengitysilma lasit paksuun jäähän. Kuljettajalla oli jatkuvasti käsillä tenttupullo ja rätti, jolla joutui pitämään tuulilasia sulana nähdäkseen vähänkään ajaa.

No. Päästiinhän lopulta siltäkin reissulta kaupunkiin ennen aamua. Seuraavana päivänä isäntä lähti Väinön kanssa taksilla hakemaan autoa. Olivat niittaamalla saaneet hihnapyörän sen verran kiinni, että auto saatiin ajettua Ouluun, jossa vaihdettiin autoon takuuna uusi moottori.
     Omalta kohdaltani tämä tiesi muutaman päivän rokulia, jonka jälkeen hommat jatkuivat entiseen tapaan. Pahimpina pakkasjaksoina, tammi- helmikuussa 1966, työviikko oli siten, että kun sunnuntai-iltana menin kaupunkiin, lähdettiin saman tien liikenteeseen ja vasta keskiviikko-iltana kömmin ensikerran sänkyyni ja taas torstai-aamuna töihin kunnes lauantaina pääsin kotonani saunan jälkeen vuoteeseen. Polttopuun tarve kaupungissa oli sitä luokkaa ja tilanne sen verran vakava, ettei siinä joutanut nukkumisia ajattelemaan. Niinpä kuski vaihtui, mutta vänkäri ei.

Yleinen käytäntö oli myös se, että näillä pillaroiduilla metsäteillä ajoin menomatkat tyhjällä autolla saadakseni ajokokemusta tulevaa autokouluani varten.
     Eräänä yönä kävi niin, että kun jossain Piittisjärven suunnalla oltiin menossa hakemaan kuormaa, ajelin tätä mutkaista metsätietä ja niinpä eräässä jyrkässä mutkassa oli nuori mänty niin lähellä tietä, että tätä varoessani oikea eturengas tipahti polanteelta. Paljoa vastamäkeä ei olisi ollut, mutta raskaskeulainen ja kuormaamaton auto ei noussut tielle. Pantiin karhakkaa ja yritettiin ja yritettiin, mutta kun ei niin ei. Aikaa ei olisi ollut hukattavaksi ja niinpä alkoi jo kärteyttämään koko homma. No. Minä lohduttamaan kaveria:
- "Ei sitä pidä kuule hermostua. Sitä pittää muistaa Jeesusta niin kyllä se siitä lähtee".
- "Ja se partaturri ei kyllä tule meitä tähän auttamhan", tuumasi Väinö.
- "No lähethän hörppäämhän kahvit", jatkoin.

     Ja niin kävi, että kun vajaan varttitunnin kahvitauon aikana renkaat jäähtyi ja pito parani, Väinön ei tarvinnut kuin peruuttaa auto tielle ja taas matka jatkui.
     Sinä yönä kuu paistoi pilvettömältä taivaalta ja luminen metsä oli valoisaa kohta kuin päivällä ja oli mahtavaa tehdä kuormaa kirkkaassa kuun paisteessa. Muutoinkin Väinö oli kokenut ja hyvä autonkuljettaja, oli mahtava työkaveri ja meillä ajatukset ja hommat synkkasivat todella hyvin yksiin, vaikka hän ei "partaturreihin" uskonutkaan. Syntyjään Väinö oli Ivalosta, mutta sittemmin päätynyt Ranualle, jossa hänellä oli perhe, mutta työhommat oli joutunut hakemaan Rovaniemeltä kuten minäkin.

Näitä halkohommia riitti aina maalis-huhtikuulle asti. Honkahalot kuskattiin Kemiin Kemiyhtiön tehtaalle paperipuuksi kun taas koivuhalot kaupunkiin eri laitoksille. Laskeskelin, että niinä kuukausina, joulukuusta maaliskuulle, sillä autolla kuskattiin halkoja yli 4200 kuutiota. Käsin lastattiin ja käsin purettiin, yleensä vielä pienistä luukuista kellaritiloihin, joten pokara sai heilua vinhaa vauhtia ja käpältämistä riitti.
     Huhtikuun alkupuolella, kun halon tarve väheni ja toiset autot ehtivät ajamaan tarvittavan määrän, Vapon konttorilta määrättiin meidät ajamaan liipejä Nellimön takaa Virtaniemestä Rovaniemen rautatieasemalle.
     Nämä reissut, jotka tehtiin isännän kanssa, olivat todella pitkiä. Ajamaan lähdettiin meiltä kotoa Vuojärveltä aamuyöllä neljän aikaan. Ajettiin Ivaloon, josta saatiin Vapon konttorilta tarkemmat ohjeet. Ajettiin Nellimöön ja siitä eteen päin lähelle Venäjän rajaa, jossa kuormattiin käsin liipikuorma ja takaisin Rovaniemelle, jossa oltiin illalla yhdentoista tienoolla ja kun saman tien purettiin kuorma, oli kello yli puolen yön työpäivän päättyessä. Eli työpäivän pituudeksi tuli yli 20 tuntia. Muutamia lauta- ja lankkukuormia tuotiin myös Sodankylään varuskunnan rakennustyömaalle ja nämä ajopäivät olivat vähän lyhyempiä, mutta yleensä oltiin liikkeellä vuorokauden ympäri.

Tienestinä nämä vänkärin hommat eivät hääppösiä olleet ja laskeskelin, että näissä hommissa on oltava liikkeellä ympäri vuorokauden jotta pääsee samaan ansioon kuin metsuri muutamassa tunnissa. Kaupungissa asuminen sekä baareissa syöminen ja kahvistelu oli sen verran kallista, että tienestit juuri ja juuri riitti elämiseen. Talven työstä jäänyt mitään säästöön eikä niiden tienestien varaan voinut minkäänlaista tulevaisuutta ajatella ja tyttöjen suuntaan ei auttanut katsoakaan, ansiot kun eivät riittäisi kodin ja perheen perustamiseen, ja niinpä kevään edetessä ja kesän lähestyessä veri alkoi vetämään luontoon, erämetsiin ja kalavesien äärelle, ja toukokuulla Käyrämöjärven takaa ajettu liipilanssi jäi viimeiseksi niissä hommissa. Isäntä yritti kovasti houkutella lähtemään autokouluun, hankkimaan ammattiajokortin ja alkamaan hänelle kuskiksi. Lupasi avustaa autokoulukustannuksissa, mutta tämä ei juuri innostanut. Siihen aikaan rekka-autossa ei ollut ajopiirtureita eikä kuskeilla työaikoja, joten moni rekkakuski ajoi muutamassa vuodessa itsensä ihmisraunioksi älyttömällä valvomisellaan ja muutenkin nämä rekkakuskin hommat olivat erämaiden kasvatin persoonallisuuden kanssa niin suuressa ristiriidassa, että minun olisi pitänyt muuttua kokonaan toiseksi ihmiseksi ja niinpä palailin kotiperälle ja takaisin luontoon.

Eräs harharetki

Kevätkesän illat jokivarressa ja luonnon keskellä ovat todella mahtavia kokemuksia. Luonto herää elämään ja koko luomakunta elää kiihkeintä aikaa. Taivaanmäkärät ja sadat muut linnut pitävät omia soitimiaan ja ovat pesintäpuuhissa ja tämä on sitä konserttia, jota ei väsy kuuntelemaan. Lehdet puhkeavat puihin muutamassa päivässä, samoin kullerot ja muut kukat. Ajattomuuden kokemukset luonnon keskellä johtivat vähitellen siihen, että sulauduin jälleen siihen henkiseen ykseyteen koko luomakunnan kanssa, josta olin talven souveissa ja liikenteen vilinöissä vieraantunut, ja ykseyteen myös iankaikkisen universaalisen jumaluuden kanssa. "Minä ja Isä olemme yhtä", sanoi Nasaretin Mestari aikanaan ja uskoisin hänen tarkoittaneen samaa ykseyttä kuin mitä sain luonnon keskellä kokea.

Tuli juhannuspäivä 1966. Sinä iltana olin käveleskelemässä maantiellä ja nauttimassa aurinkoisesta kauniista kesäillasta. Samaan aikaan tuli Rovaniemeltä päin linja-auto matkaten Sodankylään ja niin hetken mielijohteesta nousin tähän onnikkaan käydäkseni katsomassa mitä tapahtuu Sodankylässä näin juhannusiltana.
     Kirkonkylälle päästyäni kiertelin pitkän tovin ympäri kylää. Kansantalolla oli sinä iltana jotkut kemut ja joku huutaa Kansantalon ikkunasta: "Tule sinäkin Leo tänne". Aluksi en ajatellut mennä, mutta joskus kymmenen lopulla päätin käydä katsomassa ja niin ostin lipun, joka maksoi 7 markkaa. Aulaan päästyäni koin elämäni järkytyksen ja vastaani tuli sellainen henkinen ilmapiiri, että pysähdyin. Jossain soitti orkesteri niin kovalla volyymilla, että korviin pisti. Salissa hoippui muutamia nuoria pareja ja kaikkialla leijaili kattoon asti ohut pöly. Joitakin humalaisia nuoria roikkui toistensa kaulassa mikä milläkin penkillä ja kokonaisvaikutelma oli kuin olisin tullut manalaan: "Tätäkö on nuorten elämä?", ajattelin ja vaikutelma oli niin kielteinen, että tein täyskäännöksen kantapäilläni: "Pois, pois. Kiireesti pois… Pois, pois. Kauas pois", takoi päässäni ja niin marssin ulos, valoon ja aurinkoon ja tämä, parisen minuuttia kestänyt harharetki Kansantalon aulaan jätti sellaisen kokemuksen, että tämän jälkeen minun ei ole tarvinnut tanssilippua ostaa.
     Tämän jälkeen jouduin kuluttamaan neljä tuntia aikaa ja odottamaan yöpostiauton lähtöä päästäkseni takaisin kotiin ja kadutti koko reissu. Kesäinen yötön yö oli kauneimmillaan ja miten mahtavaa olisikaan ollut kalamatka ja nuotioilta jossain Vuojoella tai järvellä luonnon keskellä ja yhteydessä luontoon ja jumaluuteen. Miten mahtavaa olisi ollut kokea jälleen niitä ihania kokemuksia, vapautta ja rauhaa, joita olin jatkuvasti saanut luonnon keskellä kokea. "Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen", laulaa Tapio Rautavaara laulussaan ja tässä "siivin valkein" lentämisessä ovat todelliset vapauden ja rauhan avaimet - elää puhtaalla ja loukkaamattomalla tunnolla Jumalan, ihmisten ja luonnon kanssa ja tätä elämän ihanuutta ei löydy pölyisistä tanssisaleista, ei savuisista kapakoista tai muistakaan jengeistä. Tämän paratiisillisen olotilan voi löytää vain puhtaalla tunnolla puhtaan luonnon vapaudesta ja rauhasta, yksin tai toisten samoin kokevien henkisestä ykseydestä.

Outoa kalastusta

Eräänä kesäisenä päivänä lähdin käymään Lovilammen suunnalla tutustuakseni uusin ja vielä outoihin maisemiin ja samalla tehdäkseni riistahavaintoja. Valtion Riistantutkimuslaitoksen avustaja kun olin.

Lovilammen länsipäässä panin merkille, että laakean matalan mättään päällä oli useita karhun ulosteita. Eli karhu oli viipynyt siinä pitempään ja jäin miettimään, mitähän tämä kontio on tässä puuhannut kun aikaa on kulunut näinkin kauan? Ja niin alkoi jokin raksuttamaan.
     Tämän laakean mättään vierestä meni noin kolmekymmentä senttiä leveä ja parikymmentä senttiä syvä uoma, joka leveni vähän matkaan päässä rannasta matalaksi lomperoksi, jossa kasvoi raatetta. Tein sen päätelmän, että hauet kulkevat tämän uoman kautta paisteelle matalaan lomperoon ja karhu on saalistanut näitä haukia. Nyt kun oli aurinkoinen päivä, heräsi kysymys, josko siellä lomperossa on haukia paisteella ja niin päätin kokeilla. Hyppäsin kovalla voimalla tähän kapeaan uomaan ja kävi niin, että sillä silmänräpäyksellä kuin tähän lammen ja lomperon väliseen uomaan hyppäsin ja vesi mosahti, loikkasi neljä haukia lomperosta monen metrin päähän sammalik- koon. Keräsin nämä hauet reppuuni ja kun vähän matkan päässä oli toinen samanlainen uoma ja lompero, hiivin rannan läheisyydessä sinne ja tästäkin lomperosta sain muutaman hauen ja vielä kolmannestakin vähän etelämpänä olevasta lomperosta sain pari haukia ja näin minulla oli yhdeksän haukia repussa eikä ollut tarvinnut ottaa virveliä repusta ollenkaan.

Sen lisäksi, että puhdas ja rikkoutumaton luonto on suuri taideteos ja suuri konsertti, luonto on myös viisauden oppikirja, josta ne, jotka ovat päässeet sisälle luontoon, voivat ammentaa suurta elämää suojelevaa viisautta. Moni ymmärtämätön kuvittelee, että villi luonto on alkeellista; ja että eläimet ovat ymmärtämättömiä ja yksinkertaisia ihmisen tieteellisen ja teknisen kehityksen rinnalla, mutta asia on juuri päinvastoin. Tekninen kehitys vieraannuttaa ihmistä luonnosta ja maailmassa tapahtuu paljon sellaisia asioita, joihin ei tieteellistä vastausta löydy ja tämän lisäksi monet metsän eläimet ovat siinä määrin viisaita, että jallittavat kirjaviisaita metsästäjiä mennen tullen.
     Minulle tämä luonnon ja jumaluuden salattu "viisauden kirja" oli vähitellen avautumassa ja jokainen havainto ja kokemus oli oppitunti, joka opetti aina uutta. Kuten nyt tämä karhun opettama kalastus, ja epäilenpä, ettei löydy toista samanlaista kalastajaa - hyppää itse jorpakkoon niin hauet loikkii kauas kuivalle maalle.

Jälleen leimaustöissä

1960-luvun puolivälissä alkoivat muutoksen tuulet puhaltamaan koko Lapin, ja etenkin sivukylien elinkeinoelämässä. Koko sotien jälkeinen aika oli ollut jälleenrakennuksen ja uutisraivausten aikaa, jolloin maa-usko eli voimakkainta kukoistusaikaansa ja Sodankylässä perustettiin mm. Lismanaavan ja Puolakkavaaran asutusalueet sekä lukematon määrä pieniä asutustiloja. Sitten otti joku kynän käteensä ja alkoi laskemaan pienviljelijälle käteen jäävää tuntipalkkaa ja totesi, ettei tämä kannata. Kun tämän lisäksi voivuori ja muu maatalouden ylituotanto oli noussut todella suuriin mittasuhteisiin, ajoi aika näiden pienten asutustilojen ohi ja maa-usko alkoi hiipumaan. Niinpä myös Huttukaira, joka oli sotien jälkeen rauhoitettu asutusta silmällä pitäen, vapautettiin metsätalouden käyttöön.
     Toinen sivukylien elinkeinoelämään vaikuttava ratkaiseva tekijä oli se, että Metsähallituksessa siirryttiin vakituisessa työsuhteessa olevien ammattimetsurien käyttöön, jonka myötä pienviljelijöille niin tärkeät sivutienestimahdollisuudet savotoilta loppuivat ja alkoi ennen näkemätön maaltapako ja Ruotsiin muutto. Mm kotikylältäni lähtivät miltei kaikki ikäiseni joko muualle Suomeen tai Ruotsiin, mutta minulle Lapin luonto ja erämaat olivat sitä isieni maata, jolle halusin uskollinen olla; ja jonka hyväksi elämäntyöni uhrata.

Kesällä 1966 ammattimetsureiksi tulevat rakensivat Vuojärvelle ensimmäiset omakotitalot, "reppukylän", josta tulisivat kulkemaan työmatkat autokuljetuksena. Samoin heinäkuun alkupäivinä tehtiin näitä ammattimetsureita varten leimikko Haikarahierikko - Hilkunavaara alueelle. Tämä leimikko oli ensimmäinen asutussuunnitelmista vapautetun Huttukairan suunnalla ja kirveen koskemattomia metsiä. Erityisesti Vuojärvi - Javarus maantien varressa oleva Haikarahierikko oli suurta ikimetsää, aihkipetäjiä, joka jätettiin tienvarsimetsänä lähes luonnontilaan. Samoin muistiini on jäänyt Hilkunavaaran länsirinteen synkeässä kuusikossa pöllöt, jotka pesimäaluettaan puolustaessaan olivat kovinkin aggressiivisia. Pomona meillä oli Vuojärven virkatalossa asuva metsäteknikko Heikki Saastamoinen ja tämä työ palstomisineen kesti parisen viikkoa ja oli todella helteistä aikaa.

Kosmista tietoisuutta

Tämän leimikon valmistuttua lähdin jälleen sahaamaan muutamaksi viikoksi pinotavaraa naapurin isännälle, Eero Kurkiselle, kotini läheiseen Vuoselkään ja tältä ajalta on jäänyt mieleeni kokemus, jonka muistan läpi elämäni:

Oli heinänteon aikaa ja helteisiä heinäpoutia oli riittänyt jo monta päivää. Sinä päivänä myös isäntä itse oli heinätöiden lomassa töissä samalla hakkuu-alueella ja keitimme päiväkahvit samoilla tulilla. Kahvit juotuamme loikoilin selälläni kankaalla. Taivas oli täysin pilvetön eikä juuri tuulen virettä tuntunut ja niinpä myös koivujen lehdet olivat liikkumattomina paikallaan ja vaikutelma oli, että heinäpoutia riittää vielä moneksi päiväksi. Kuitenkin siinä loikoillessani tuli yks kaks voimakas tunne - tietoisuus, että illalla kuudelta alkaa satamaan vettä. Tämä tietoisuus oli niin voimakas, että sanoin isännälle:
- "Kuuleppa Eero".
- "No mitä?" vastasi isäntä.
- "Jos minulla olisi kuivia heiniä haasioilla niin kuin sinulla nyt on niin just lähtisin ja ajaisin ne latoon".
- "No miksi?"
- "Kuule, kun illalla kuudelta alkaa satamaan vettä".

Välittömästi tämän jälkeen isäntä liristi pannusta viimeiset kahvit kuppiinsa, nakkasi sokerin suuhunsa ja kahvin perään. Otti reppunsa ja lähti viilettämään kiiruusti heinänajoon. Minulle tuli jo katumaapää, että sanoinkin tästä sateesta, sillä jos sitä ei tulekaan, saan lopun ikääni kuulla kunniani tyhjän juoksuttamista.
     No. Tein sen päivän työt ja neljän lopulla tulin kotiin, peseydyin, söin ja lähdin pyöräileen kylälle kauppaan ostamaan evästä ja bensiiniä seuraavan päivän töitä varten ja kävi niin, että kun viittä vaille kuusi ajelin kauppamatkalta kotipihalleni, nakkeli ensimmäiset vesipisarat portaille ja tämän jälkeen satoi vettä puoli tuntia lähes kaatamalla.
     Seuraavana aamuna isäntä tuli taas metsään töihin ja oli todella hyvillään: "Sainpa minä kerrankin hyviä heiniä", huusi jo kaukaa. "Mutta mistä sinä tiesit?"

Ja siinäpä se. Mistä tulee tieto sellaisesta tiedosta, jota ihminen ei tavallisesti tiedä ilman aistien kautta saatavaa tietoa?

Samaan mystisyyden sarjaan edellä kerrotun "tietämisen" kanssa kuuluu myös eräs toinen kokemukseni niiltä ajoilta:

Oli eräs heinäkuinen sunnuntai-ilta. Niihin aikoihin tutkistelin vuoria siirtävän, eli mahdottoman mahdollistavan, uskon olemusta ja toimintaa ja tämän vuoksi etsin jatkuvasti ns. mahdottomia tilanteita voidakseni soveltaa uskoani käytäntöön.
     Sinä sunnuntai-iltani sain ajatuksen kokoilla uskoani niinkin vaikeaan asiaan kuin veikkaukseen. Niinpä asetuin makuulle petilleni ja täysin rentoutuneena toistin yhä uudelleen mielikuvaa siitä, että seuraavana aamuna menen Seipälän postiautossa kirkonkylälle, otan linkkarin R-kioskista veikkauskuponkeja, menen baarin puolelle, ostan possumunkkikahvit, menen nurkkapöytään ja kahvia juodessani merkitsen tähän kuponkiin tulevan oikean veikkausrivin.
     Tätä mielikuvaa toistin mielessäni lukemattomia kertoja ja niinpä maanantai-aamuna toteutin robotin tavoin tämän mielikuvan. Menin Seipälän postiautossa kirkonkylälle, otin R-kioskista kupongit, menin baariin, ostin possumunkkikahvit ja nurkkapöydässä kaikessa hiljaisuudessa join kahvia, merkkasin merkinnän kuponkiin, join kahvia ja taas merkintä kuponkiin, jopa useiden minuutin taukoja välillä pitäen. Tapahtui kuitenkin, että kun olin yhdeksän merkintää kuponkiini saanut, tuli eräs tuttu kaveri kotikylältä Vuojärveltä, Jukka Mattila, paikalle: "Täällä se mies veikkaa", sanoi ensimmäiseksi.
"Niin veikkaa", vastasin ja huitaisin kolme viimeistä merkintää (siihen aikaan vakiossa oli 12 kohdetta), nimen alle ja vein kupongin R-kioskiin ja niin tapahtui, että kun oikea rivi viikon kuluttua tuli, oli kupongissani yhdeksän ensimmäistä kohdetta oikein ja kolme viimeistä väärin ja olen ehdottoman varma siitä, että mikäli olisin saanut olla vielä kymmenen minuuttia rauhassa, kupongissani olisi ollut kaikki 12 kohdetta oikein.

Olkoonkin, että täysosumaa en tähän veikkausriviin saanut, nämä yhdeksän ensimmäistä oikein ollut kohdetta yhdessä edellä kerrotun sateen tietämisen ja lukuisten muiden kokemusten kanssa, riittänee antamaan viitteitä jostain tuonpuoleisesta, ihmisen aistitietoisuutta korkeammasta todellisuudesta. Riittänee osoittamaan, että meitä ympäröi ja meissä asuu henkinen todellisuus - jumaluus - joka ajattomana, aineettomana ja kaikkitietävänä sekä kaikkialla läsnä olevana voi ilmoittaa luoduillensa myös tietoja tulevasta. Yhtäpitävästi tämän puolesta todistaa myös aiemmin kerrottu tapaus Enontekiön porojen vaelluksesta Metsä-Lappiin tulevan ankaran talven edellä. Merkillepantavaa myös on, että teknisen kehityksen ja luonnosta vieraantumisen myötä ihminen vieraantuu myös tästä henkisestä tietoisuudesta. Sen sijaan itselleni, luonnon lapsena ja erämaiden kasvattina, tämä henkinen tietoisuus kehittyi minussa. Mutta. Vaikka pääsisimme kuinkakin syvälle henkiseen tietoisuuteen ja jumaluuteen, Jumalaksi ei meidän sentään pidä ruveta eikä siis ollut myöskään sattumaa, että häiriö tuli juuri yhdeksän merkinnän jälkeen veikkauksessani. Eli: Tähän asti, mutta ei yhtään pitemmälle:

Rajavartiostoon?

Sen kesän puutavarahommelit naapurin isännälle päättyi elokuun loppupuolella. Nyt kun minulla oli vetämässä hirvenkaatolupa-anomus ja kun kiväärini, Sako 243, joka oli maailman paras lintupyssy, oli hirvimetsälle liian tehoton, ostin saamallani tilillä Simoselta isomman aseen, Sako 308, hirvenmetsästystä silmällä pitäen.

Metsästyskauden alettua vaeltelin Jalo-koirani ja uuden kiväärini kanssa pitkin ja poikin erämaita. Välillä oli lyhyt työhuki Metsähallituksen palveluksessa. Tällä kertaa Petäjälammen suunnalla Tuorekokkoselässä ja taas jatkui metsästysretket.
     Ilmeisesti edellinen todella ankara talvi oli karsinut riistakantaa siinä määrin, että sain kävellä useitakin päiviä ilman mitään saalista tai edes koiran haukkua. Niinpä sekin käveleminen alkoi maistumaan puulta ja kun samalla oli suuntailtava tulevaa elämäänikin, heräsi mielessäni ajatus hakeutua rajavartiostoon; ja mikäli pääsisin partioimaan itärajalle, saisin kävellä luonnossa oikein palkan edestä.
     Niinpä eräänä aamuna nousin linja-autoon ja matkasin Rovaniemelle Rajavartioston esikuntaan. Siellä joku vääpeli, kuultuaan asiani, näytti pöydällään olevaa paksua lomakepinkkaa ja selitti, että siinä ovat hyväksytyt anomukset ja jos anoisin ja minut hyväksyttäisiin, lomakkeeni pantaisiin alimmaiseksi ja päältä täytetään vakansseja sen mukaan kuin niitä ilmenee. Tämä vääpelin pöydällä ollut lomakepinkka oli sen verran paksu, että tuskin moneen vuoteen minulle vakanssia löytyisi ja niin sekin toivo tulevaisuudesta sammui siihen. Hakemuslomakkeet tosin otin, mutta koskaan niitä en täyttänyt enkä palauttanut.

Uskon tekoja

Eräänä syyskuisena päivänä lähdin erämetsälle aamulla ennen kahdeksaa. Kävelin liki kymmenen kilometriä ja niinpä Vuovaaran takalistomailla suuntailin keittää kahvit ja haukata vähän evästä. No. Siinä oli paikalla vettä, mutta ei juurakkoa näköpiirissä ja niin jatkoin matkaani. Kohta oli juurakko, mutta nyt ei vettä näkyvissä ja niin päätin, että keitän kahvit sitten kun vesipaikka ja juurakko ovat vierekkäin.
     Asiassa kävi lopulta niin, että olin illalla seitsemän aikoihin kotona eikä vielä ollut sattunut juurakkoa ja vesipaikkaa vieretysten. Merkillistä tässä oli se, että vaikka olin kävellyt liki kellon ympäri pysähtymättä, syömättä ja juomatta, minun ei ollut nälkä eikä minkäänlaista väsymystä. Päinvastoin. Kun aurinko laski ja alkoi hämärtämään, vauhtini kiihtyi ja askel piteni ja tuntui, että olisin voinut kävellä yhtämittaa samaa vauhtia monta vuorokautta, yötä ja päivää, kuten profeetta Elia aikanaan enkelten leipää saatuaan.

Toinen erikoisempi ja mieleeni jäänyt tapaus sattui lokakuun alkupuolella:
     Sen päivän aikana tein jälleen pitkän eräretken Vuovaaran takalistomaille. Eli yli kolmekymmentä kilometriä pitkin ja poikin erämaita. Illalla kuuden tienoilla menin ostamaan kauppa-autosta evästä ja tässä vaiheessa huomasin, että lompakkoni oli pudonnut sinä päivänä metsään.
     Sinä iltana valoisaa aikaa olisi ollut enää vajaa tunti, joten oli turhaa lähteä enää liikkeelle ja niin päätin, että lähden aamulla lompakkoani etsimään ja samalla otin sen uskon asenteen, että se lompakko löytyy.
     Kun seuraavana aamuna nousin nukkumasta ja katsoin ikkunasta, ilmeni, että yöllä oli satanut ensilumen maahan ja nyt lunta oli kymmenisen senttiä kun vielä edellisenä päivänä oli ollut musta maa. Eli uskoni oli todella kovalla koetuksella.
     Aamukahvia juodessani mietin syntynyttä tilannetta ja kun olin jo pitemmän aika etsinyt "mahdottomia" tilanteita, koetellakseni "vuoria siirtävää" uskoani, niin nyt käsillä oli sellainen. Eli lompakkoni oli jossain erämaassa lumen alla. Lompakossa oli sotilaspassista alkaen kaikki asiapaperini, aseenkantoluvat, metsästyskortti ym. ja kaikki rahavarani, muutama kymppi rahaa, joten lompakon oli syytä löytyä; ja niin varustin reppuni ja lähdin erämaahan siinä uskon varmuudessa, että se lompakko löytyy.
     Ja niin kävi, että kun Vuovaaran pohjoisrinteen metsikössä potkiskelin lunta noin viiden metrin matkalta, pyörähti muistilehtiöni lumen pinnalle ja seuraavalla potkulla lompakkoni. Rohkenen epäillä, että moni olisi ensilumen nähtyään vajonnut epäuskon valtaan ja jättänyt silleen, mutta minä uskoin lompakon löytyvän ja niin kuin Suuri Mestari Nasaretista opettaa: "Kaikki on mahdollista sille joka uskoo", tämä lompakon löytyminen lumen alta erämaasta todisti, että turhaa ei Nasaretin Mestari opettanut.

Ajan armoton virta

Tältä lompakon etsimismatkalta palattuani äitini kertoi, että metsänhoitaja Haapaporras oli käynyt kyselemässä minua. Eli jotain hommia Metsähallituksessa oli jälleen tiedossa ja niinpä seuraavana aamuna metsänhoitaja Haapaporras tuli yhdessä työnjohtaja Heino Kallatsan kanssa kyseleen mukaan ja niin lähdettiin taas kerran. Niin kuin niin lukemattomat kerrat ennenkin.

Tällä kertaa suunnitelmissa oli Vuojärvi - Javarus maantien läheisyydessä olevan Haikarakuusikon arviointisuunnitelmat ja sen vuoksi tehtiin sinä päivänä tarvittava selkälinjapaalutus. Tämän jälkeen kyseinen Haikarakuusikko arvioitiin ja tässä Haikarakuusikossa olin jälleen suuntamiehenä vetämässä sadan metrin mittaista muovinarusta tehtyä mittanauhaa kompassisuuntien mukaisia suoria linjoja.

Ensimmäistä kertaa olin ollut Metsähallituksen palveluksessa leimaustöissä jo viisitoistavuotiaana kesäkuussa 1960, jolloin oli tehty leimikko Kaarestunturiin. Tästä oli alkanut vuosia jatkunut vakituisen metsänleimausmiehen ura Metsähallituksessa ja olin ollut mukana kymmenien leimikoiden teossa, aina kun leimausmiestä tarvittiin. Kaarestunturissa, Karhakistovaa-rassa, Kattoselässä, Lamminkankaalla, Keinoselässä, Kiekeröselässä ym. ym. Aluksi leimikot tehtiin siten, että leimattiin tukkipuut, puomit, ratapuuaiheet sekä mäntypinotavarapuut. Sittemmin käytäntö muuttui siten, että rengastettiin säästettävät puut, kuten mm. Kiekeröselässä ja Lavaselässä, ja metsurit kaatoivat kaikki muut.
     Seuraava vaihe leimikon teossa oli leimikon arviointi. Eli kompassisuuntien mukaan vedettiin arviointilinjat ja otettiin tietyt määrämittaiset koealat, joista laskettiin ja mitattiin kaikki kaadettavat puut ja näiden koealojen mukaisella kertoimella kerrottiin koko leimikon pinta-ala ja saatiin suht koht tarkka tieto leimikosta saatavan puutavaran määrästä. Viimeiset vuodet olin ollut arviointiporukan suuntamiehenä, tiirannut busolin asteikkoa ja vetänyt ilmeisesti jopa satoja kilometrejä muovista mittanauhaa pitkin ja poikin maastoa.

Nyt tehtävä Haikarakuusikon arviointityö oli osaltani viimeinen. Metsähallituksessa oli siirrytty ammattimetsureiden käyttöön ja nämä ammattimiehet osasivat leimaamattakin katsoa mikä puu kaadetaan ja mikä ei. Joten leimausmiehiä ei enää tarvittu ja niinpä tässä Haikarakuusikon arvioinnissa oli tiettyä "joutsenlaulun" henkeä.
     Muistissani on, että tässä lokakuussa 1966 arvioidussa Haikarakuusikossa oli voimakas kompassihäiriö ja niinpä aina kun maan keskellä olevalta selkäpaalulta lähdettiin suon laitaan ja palattiin määrämittojen ja kompassisuuntien mukaisesti seuraavalle paalulle, oli suuntavirhe noin 40 metriä luoteeseen. Taas lähdettiin paalulta ja käytiin toisella suunnalla suon laidassa ja palattiin seuraavalle paalulle, oli suuntavirhe jälleen 40 metriä luoteeseen. Aiemmissa leimikoiden arvioinneissa poikkeama oli vain noin metrin luokkaa ja tämäkin siitä syystä, että puiden läpi ei voinut suoraan mennä. Eli tämän Haikarakuusikon suuret poikkeamat voidaan selittää vain voimakkaalla kompassihäiriöllä. Kun tämän lisäksi mainittu Haikarakuusikko on seutukunnan ehdottomasti paras mustikkamaa, olen näkemässä, että tällä kompassihäiriöllä ja mustikan paljoudella on tietty yhtäläisyys.

Tämän jälkeiset vielä muutamat hommat Metsähallituksessa olivat lähinnä tielinjojen merkintää maastoon. Eli satunnaisia päivän tai parin keikkoja. Muistissani on eräs marraskuinen päivä jolloin olin metsänhoitaja Haapaportaan apuna merkitsemässä tielinjaa Isoloviselkään. Kun oli vielä metsästysaika, minulla oli kivääri mukanani ja niinpä eräs lumisessa petäjässä kököttänyt ukkoteeri tipahti ja päätyi metsänhoitajan ruokapöytään.
     Samoin merkattiin tielinja Haikaramänniköstä yli Urakkaselän, Siurunselän ja Purnumaan aina Vuovaaran laitaan saakka. Eli minun nuoruusvuosieni pyhille metsästysmailleni. Myöhemmin hiihtelimme tielinjojen merkeissä Urakkaselästä Huttutunturiin, nyt jo keväisillä hankikeleillä. Sillä kertaa keitimme kahvit Siurujokivarressa ja seurasimme korkealla Huttumännikön yläpuolella kaartelevaa maakotkaa. Kun sitten kahvit juotuamme jatkoimme Huttujärvelle, vastaamme tuli jäljet kuinka maakotka oli saalistanut jäniksen. Ensin näkyi useitakin kotkan siipien piirtämiä viiruja lumessa ja lopulta näkyi lumella jäniksen karvoja ja verijälkiä. Eli jänis oli noussut kotkan kynsissä korkeuksiin viimeiselle matkalleen. Tämä oli jälleen kerran osoitus erämaiden kovasta ja armottomasta laista, jossa toisen kuolema on toisen elämä. Mutta näin se on ollut jo aina ja aina myös tulee olemaan.

Lapin savotat kämppäyhteisöineen ovat näytelleet useiden miespolvien ajan keskeistä sijaa Lapin ihmisten elinkeinossa. Samoin niin monet etelästä savotoille syystä tai toisesta tulleet ovat tänne myös "Pohjolan elinkautisiksi" jääneet. Heille savottakämpät ovat olleet todellinen koti ja yhteisö vuodesta toiseen. Jotkut näistä ovat täällä sittemmin avioituneet ja perustaneet pienen maatilan perheen asuttavaksi ja itselle tukikohdaksi savottareissujen välillä. Toiset savotoilla elämäntyönsä tehneet ovat sittemmin viettäneet elonsa ehtoovuodet Palosalmen metsätyömieskodissa ja sanoisinpa, että jokaisen "Pohjolan elinkautisen" elämästä voisi kirjoittaa kirjan rikkaista kokemuksista savotoilla puupääpokasahoineen, kolorautoineen, justeereineen ja uittotöineen.

Nyt ajan armoton virta oli ajanut tukkilaisperinteen ja kämppäkulttuurin ohi ja niinpä vain muutama savottakämppä on enää Lapissa pystyssä muistona todella rikkaasta savottaperinteestä. Auvojärven pääpirtti on yksi näistä harvoista. Sen sijaan valtaosa näistä kämpistä on sittemmin myyty ja purettu. Samoin on myyty ja pois siirretty Huttukairaan ennen sotia rakennetut kämpät ja ilmeisesti otsikkokuvan kämppä Harjuojan latvoilla on ainut kämppä, joka on huonokuntoisena ja jo ränsistyneenä jäänyt myymättä.
     Omalta kohdaltani työni "kruunun" palvelijana oli ollut todella rikasta ja antoisaa aikaa ja oli sopusoinnussa muun elämäni - eränkäynti, toimintani Valtion riistan-tutkimuslaitoksen avustajana sekä Isänmaahan liittyvien arvojen ja uskollisuuden - kanssa ja uskoisin, etten ole ainut, joka kaihomielin muistelee silloista aikaa: "Oi niitä aikoja…"

Liekosavotassa

Elettiin vielä marraskuuta 1966. Sinä päivänä olin Jalo-koirani kanssa palailemassa Rääsypalon kautta metsästysmatkaltamme Vuovaaran kairasta. Päivä oli ollut todella kaunis ja myöhäissyksyn aurinko oli paistanut pilvettömältä taivaalta ja oli nyt laskemassa. Pakkasta oli muutama aste.
     Rääsypalossa Alatorvisen veljekset, Henne ja Heino, olivat jo monena syksynä laveranssanneet liekoja ja koivuja. Eli maksaneet Metsähallitukselle tietyn kantorahan kuutiolta, hankkineet puut tien varteen ja myyneet puutavarayhtiölle. Sahaustöihin olivat lähteneet peltotöiden loputtua syyskuulla ja lumien tultua ajaneet pikku-ferku traktorilla puut pinoon, saaneet joka syksy pitkät pinot maatalouden lisätienestiksi ja pärjäsivät siinä hommassa todella hyvin.
     Sinäkin marraskuisena päivänä veljekset olivat vielä sahauspuuhissa kun pistäydyin ohimennen juttusille.
- "Aivanko sinä metsästelet?" kyseli Henne kaikkein ensimmäiseksi.
- "Noo. Ei ole nyt muutakaan työtä näköpiirissä", vastasin.
- "No tule tänne sahaamaan pinotavaraa", esitti hän.
- "Jo se vain minulle passaa. Minä tulen heti huomisaamuna".

Niin seuraavana aamuna varustin moottorisahani ja tarvittavat varusteet lähtökuntoon ja suuntasin Rääsypaloon.
     Tähän Rääsypaloon liittyi sikälikin muistoja, että olin ollut aiemmin, kesällä 1957, 12-vuotiaana poikasena isän apuna parkkaamassa pöllejä samaisessa Rääsypalossa. Seuraavana talvena oli sahattu tukit ja niin tukit kuin aiemmin parkattu pinotavarakin oli ajettu hevosilla Vuojoelle uittoa varten ja nyt sahattava pinotavara oli näiden tukkipuiden, isojen ahkipetäjien, latvuksia. Jokunen koivu ja jonkin verran muuta maapuuta lisäksi.
     Silloiseen aikaan oli tehtävä kaikkia saatavissa olevia satunnaisia töitä ja tämäkin liekosavotta oli todella tervetullut lisäansiomahdollisuus, vaikka muutaman viikon tilapäinen homma olikin. Samalla tämä liekosavotta herätteli ajatuksia, josko itsekin suunnittelisin samanlaisia hommia nyt kun tehtävät Metsähallituksessa olivat vähissä ja Ruotsiin muutto todella vilkasta. Suomi oli minun Isänmaani ja sieluni juuret niin syvällä Lapin luonnossa ja erämaissa, että vähällä kummalla täältä en mihinkään lähde mikäli vähänkään tienestimahdollisuuksia löytyy. Päivärahoja tai muitakaan yhteiskunnan apuja en ollut tottunut myöskään anomaan enkä saamaan. Oli yritettävä itse löytää ratkaisut tulevaa elämääni ja ajan haasteita varten.

Koirien kuolema

Se oli maanantai-ilta tammikuussa 1967, muistaakseni 9 päivä, ja sitä iltaa en unohda koskaan.
     Kello oli lopulla kymmenen ja olin jo panemassa nukkumaan kun ulkona kopilla ollut koirani alkoi ulvomaan. Ullasi todella liikuttavalla äänellä, kuin kuoleman läheisyydessä, ja aikani kuunneltuani menin ulos komentaakseni Jalon koppiin. Portaille päästyäni kuulin kuinka kaikki sen perän koirat ulvoivat samalla tavalla ja koirien ullaamista kuului niin kaukaa kuin ääni kantoi. Meiltä oli Hyttiseen matkaa liki pari kilometriä etelään ja Hyttisen koira ulvoi, samoin kolmen kilometrin päästä pohjoisesta, Lehtovaarasta, kuului koirien ulvontaa. Olen jo 60 vuotta tätä elämää elänyt ja paljon kokenut, mutta vastaavaa en ole koskaan ennen sitä enkä sen jälkeen muulloin kokenut.
     Samoin siinä portailla seisoessani panin merkille, että tähtitaivas oli erikoisen oloinen. Sinä iltana ei kuutamoa ollut ja normaalistikin pilvettömänä iltana tähtiä on runsaasti, mutta sinä iltana kaikki oli erilaista. Yleensä pakkasiltoina on siten, että pienimmät tähdet näkyvät vain keskitaivaalla kun taas metsänrajan yläpuolella näkyvät vain kirkkaimmat tähdet, niin nyt sinä iltana koko taivas oli aina metsänrajaan asti kuin merkillisen tähtisumun peitossa ja tähdet valaisivat maaston niin, että koko luminen luonto hohti valjussa valossa ja kohta oman varjonsa olisi nähnyt.
     Myöskään tällaista tähtitaivaan muotoa en ole koskaan muulloin nähnyt ja jälkeen päin olen pohtinut sitä, oliko tällä tähtitaivaan muodolla osuutta koirien ullaamiseen ja siihen, että kolme viikkoa myöhemmin kuolivat lähes kaikki kotiperäni koirat, ne, jotka sinä maanantai-iltana ullasivat. Eli sinä iltana koirat aavistivat oman kohtalonsa.
     Pohdittavaksi tapauksesta jäi myös se, oliko tämän koirien kuoleman aiheuttaneen sairauden alkuperä kosminen? Varsinkin kun kopilla kiinni ollut koirani ei ollut toisten koirien kanssa missään tekemisissä. Samoin kysymykseksi jäi, mitä sinä iltana tähtitaivaalla todella tapahtui? Kosminen säteily tai jotain muuta? Samoin selvyyttä en ole saanut siihen, kuinka laajasta ilmiöstä tässä koirien kuolemassa oli kysymys. Jälkeen päin olen kuullut, että ainakin Kieringin kylän koirat olivat kuolleet samoihin aikoihin lähes yhettömiin.

Minulle Jalo ei ollut mikä tahansa koira. Jalo oli todellinen erätoveri, jonka haukusta olin lukemattomat metsot ja koppelot ampunut; ja jonka kanssa olin lukemattomat yöt viettänyt joko rakotulilla tai eräkämpillä ja meillä oli todella läheinen ajatusyhteys keskenämme ja ensimmäisen koirani, Jalon, kuolema kesken parhaitten vuosiensa oli minulle todella raskas menetys.

Katse tulevaisuuteen

Meidän elettävänämme on vain tämä yksi elämä ja niinpä jokainen joutuu nuoruudessaan pohtimaan, mitä tällä elämällään tekisi. Näin oli myös omalla kohdallani niinä armeijan jälkeisinä vuosina. Monipuolista työkokemusta minulla oli jo 11-vuotiaasta lähtien, mutta yksikään näistä töistä ei ollut sellaisia, joista olisi tullut pysyvä leipäpuuni.

Yksi mielessäni pyörinyt ajatus oli sekin, että jatkaisin kotitilallani maanviljelyä ja alkaisin Hyttisen Pekan kanssa viljelemään kilpaa Moita-aapaa. Kotitilaani kuului maantien länsipuolella Hyttisen sarkain päässä parinkymmenen hehtaarin alue, joka oli tarkoitettu viljelymaaksi ja suunnittelin, että hankin jonkinlaisen traktorin ja siihen muutamia koneita ja teen koko maantien länsipuolen silmänkantamattomiksi pelloiksi. Jo kansakoulupokana, 1950-luvulla, olin tehnyt myös erään havainnon:
     Siihen aikaan Lapin maantiet olivat heikkokuntoisia sorateitä ja kesäisin kuivilla säillä oli valtava pölypilvi auton kuin auton perässä. Moita-aavalla Hyttisen sarat olivat tiensuuntaisesti pitkiä ja muutaman kymmenen metriä leveästi. Eräänä helteisenä heinäkuun päivänä olin kävelemässä Moita-aavalla kun ohitseni ajoi auto valtava pölypilvi perässään. Tämä pölypilvi oli tien välittömässä läheisyydessä todella sankka, mutta oheni kauempana tien sivulla. Nyt tätä pölypilveä tarkatessani panin merkille, että Hyttisen saroilla maantien läheisyydessä kasvoi todella pitkää timoteita kun taas kauempana metsän reunassa heinä oli enemmän kuin puolta lyhyempää ja tämän heinän pituus lyheni samassa suhteessa kuin oheni tiestä noussut hiekkapölypilvi ja tein sen johtopäätöksen, että tällä hiekan pölyllä ja heinän pituudella on yhteys keskenään; ja jo silloin suuntailin, että mikäli joskus alan maanviljelijäksi ja teen jängille peltoa, levitän pellolle reilun hiekkakerroksen ja möyhennän sen turpeen sekaan. Tällä tavoin saan vähemmällä lannoituksella paljon pitempää heinää kuin mitä normaalisti jänkäpelloilta saadaan.
     Maataloutta silmälläpitäen minulle tuli myös Koneviesti-lehti ja suunnittelin maatalouden koneopin opiskelua kirjeopistossa. Samoin suunnittelin lähes täysin automatisoidun uudentyyppisen navetan, jonka suunnitteluun käytin monta viikkoa lähes yötä päivää, mutta. Kun seuraava Koneviesti tuli, siinä oli koko keskiaukeaman juttu Saksassa kehitetystä navetasta, joka oli lähes prikulleen samanlainen kuin minkä suunnitteluun olin viikkoja uhrannut ja veti todella mielen matalaksi.
     Nämä maanviljelysuunnitelmat jouduin kuitenkin hautaamaan. Isä oli oman aikansa lapsi ja kaiken olisi pitänyt olla pientä: Pienviljelijä, pienoiskivääri jne. ja pienviljelijänä ei ilman sivutienestiä elä ja toisaalta; mitäpä vannoutunut poikamies maatilalla tekisi. Joten näillekin haaveille kävi kuin niin monille muillekin. Papin haaveet olivat kariutuneet kansakoulupohjaani jo vuosia sitten, rajamiehen haaveet kariutuivat vääpelin pöydällä olleeseen lomakepinoon, rekkakuskin hommat elämäntyönä olisi ollut liian rankkoja, joten jotain täysin uutta oli suunniteltava jotta voisin elää elämäni omassa maassa - Ruotsiin muuttamatta.

Ihmiskunnan elämä on jatkuvaa sukupolvien ketjua, jossa jokainen sukupolvi on oman aikansa kasvatteja omine tapoineen - ruukaamisineen - ja uskomuksineen. Niin ikään ihmisen turvallisuuden tarve vaatii kaiken pysymään entisellään, tutuissa ja turvallisissa ympyröissä. Toisaalta tässä on hyvää se, että vanhain viisaus periytyy polvesta polveen, mutta ongelmana tässä on se, että tämä estää ihmisen ja koko ihmiskunnan kehityksen. Tämän vuoksi sukupolvien vaihdokset ovat välttämättömiä jotta ihmiskunnan kehitys menee eteenpäin.
    Nyt kun aika oli ajanut ohi niin tukkilaisperinteen kuin pienviljelijävaltaisen maataloudenkin, olin siinä tilanteessa, että oli suunnattava katse täysin uusiin mahdollisuuksiin ja tulevaisuuteen - isien askelista omille poluilleni.
    Jo vuosien ajan olin tutkinut määrätietoisesti hypnoosiin ja henkiseen minään liittyviä lainalaisuuksia ja teoreettista tietoa oli kertynyt jo aika tavalla. Samoin olin soveltanut näitä lainalaisuuksia omassa elämässäni jo monissakin tilanteissa ja nähnyt niiden toimivan ja näillä alueilla näin yhden erittäin varteenotettavan mahdollisuuden. Kun samoihin aikoihin Oliver Hawk - Olavi Hakasalo - piti hypnoosinäytäntöjä ympäri Suomea ja lehdet kirjoittivat näistä paljon, vahvistui mielessäni ajatus lähteä samoille teille - pitämään hypnoosinäytäntöjä. Kun myös ukkini, Frans Salmela, oli ollut oman aikansa veren seisottaja ja sanan mahtaja ja kun legendat Sompion mahtimiehestä, Polvarin Jaakosta, elivät kansan suussa, näiltä pohjilta olisi mahtavaa rakentaa shamanismipainoitteinen ohjelmisto otsikolla "Lapin poika mä oon juurta noitain", ja samalla kirkastaa ikivanhaa lappilaista kulttuuria. Tämän lisäksi suuntailin erämajaa Lappiin, jonne voisin vetäytyä näytäntöjen välillä luonnon vapauteen ja rauhaan, lähteäkseni jälleen hengen voimassa uudelle kiertueelle.