Kevättalvi 1964 oli kotiperälläni työttömyysaikaa ja kun siihen aikaan ei saatu enempää työttömyyspäivärahaa kuin muutakaan taloudellista tukea tai apua ja niinpä elämä oli hyvinkin tiukkaa kädestä suuhun elämistä. Kotonani oli kesällä kasvatettuja perunoita ja pari lehmää navetassa joten nälkää ei juuri nähty. Sen sijaan Uljaan, josta jo edellisessä osassa kerroin, tilanne oli hyvinkin tiukka. Iäkäs huutolaispojan kasvatusäiti oli aiemmin kuollut ja sen myötä eläketulot loppuneet, joten Uljaalla ei ollut minkäänlaista tuloa, edes perunoita kellarissa. Muistan eräänkin sunnuntaipäivän kun Uljas teki veikkausrivin siinä toivossa, että saisi vähänkään helpotusta. Tämä veikkausrivi olisi maksanut 20 penniä, mutta yhteen lasketut rahamme oli vain 19 penniä ja niinpä sitä yhtä puuttuvaa penniä etsittiin sen sunnuntain aikana pitkä tovi. Tutkittiin koko Uljaan kasvatuskoti jokaista kolkkaa myöten, mutta tätä penniä ei mistään löydetty ja niinpä Uljas repi ja poltti koko veikkauskupongin ettei harmita, jos vaikka voitto olisi ollutkin.
    Uljaan kohdalta tilanne helpottui keväämmällä kun pääsi lanssiparkkuuseen Vuojokivarteen Kursankosken niskalle. Samoin omalta kohdaltani pääsin töihin Karke Oy:n sepelimurskaamolle konemiehen vakanssilla ja töitä riitti aina kesäkuun alkupuolelle saakka.

Kesän tein satunnaisia töitä. Sahasin monen viikon ajan pinotavaraa naapurin isännälle sekä olin Metsähallituksen palveluksessa aina kun leimikkoja jonnekin tehtiin. Sen kesän viimeinen leimikko tehtiin Lavaselän suunnalle syyskuun alkupäivinä ja majailtiin Lavaselkään vuotta aiemmin rakennetulla savottakämpällä, jonne asennettiin kaasuputket sen leimaustyön aikana. Tämän leimikon valmistuttua kulutin aikaani metsästellen samalla kun odotin lähestyvää lokakuuta, jolloin minun oli astuttava armeijan harmaisiin.

Sen syyskuun aikana tapahtui myös eräs episodi, joka on jäänyt mieleeni:
    Eräänä päivänä tein taas pitkän eräretken Vuovaaran takalistomaille ja iltasella kotiin tultuani äitini kertoi, että poliisit olivat käyneet päivällä tarkastamassa kiväärini hylsyt ja todenneet: "Ei se ole tämä mies". Tästä päättelin, että jossain lähistöllä on tapahtunut ilmeisesti hirven salakaato, jota poliisi on tutkimassa. Mitään muuta tietoa minulla ei asiasta ollut, mutta kun olin pari vuotta aiemmin ollut Metsähallituksen palkkaamana erävalvojana, syylliseksi paljastunut teki sen johtopäätöksen, että olin tämän salakaadon poliisille ilmoittanut ja hänen reaktionsa olivat sen mukaiset. Putkasta päästyään ja linja-autolla kotiin tultuaan oli hypännyt moponsa selkään ja kävi meillä raivoamassa ja uhkailemassa. Samoin kuulin vihjeitä siitä, että minut oli aiottu ampua hirvenä ja näihin viesteihin suhtauduin vakavasti. Kuitenkin se, että olin lähdössä armeijaan, rauhoitti tilanteen armeijan ajaksi ja antoi aikaa harkita tarvittavia toimenpiteitä pahimman varalta.

Hiukkavaaraan.

Varuskuntaa Sodankylään oli rakennettu jo liki 5 vuotta ja alkoi vähitellen valmistumaan niin, että ensimmäiset joukko-osastot saapuivat Vaasasta Sodankylään polkupyörämarssilla. Oli elokuinen ilta kun nämä jääkärit viilettivät pyörineen Vuojärven kylän ohi reipasta vauhtia. Omaa varusmiespalvelustani ajatellen Sodankylään varuskunta tuli liian myöhään jotta siitä olisi tullut palveluspaikkani. Vuotta aiemmin kutsunnoissa olin esittänyt toivomuksena Lapin rajavartiostoon Rovaniemelle, mutta katsoivat minut liian laiheliiniksi sissihommiin ja niin komennus oli tullut Pohjan prikaatiin Oulun Hiukkavaaraan.

Palvelukseen astumispäivä oli lokakuun 15, mutta lähdin liikkeelle jo edellisenä päivänä ja matkustin Kemiin, jossa olin matkustajakodissa yötä. Tämä pysähtyminen Kemiin siitä syystä, että olin ollut kolme vuotta aiemmin, syksyllä 1961 jokisuulla erottelutöissä ja halusin katsastella tuttuja paikkoja, nyt jo täysin autiolla työmaa-alueella. Sen kesän erottelut kun olivat päättyneet ja työmaa hiljentynyt.
    Seuraavana päivänä nousin junaan jo aamupäivällä ja olin Oulussa ennen puolta päivää. Sää oli kesäisen aurinkoinen ja junasta noustuani mietin hetken mitä tekisin. Ilmoittautumisaikaa varusmiespalvelukseen olisi ollut iltaan saakka, mutta mitäpä tekisin oudossa kaupungissa ja niin suuntasin askeleeni sivummalla olevien armeijan kuorma-autojen luo. Yhden auton luona oli iso kyltti: "Pohjan prikaatiin saapuvat". Tämä oli minun osoitteeni ja niinpä kiipesin auton lavalle ja lähdettiin matkaamaan kohti tuntematonta.

"Kuninkaallinen 1 K"

Varuskuntaan päästyämme ilmeni, että joukkoyksikköni oli ensimmäinen komppania, 1 K, jota alusta alkaen tituleerattiin myös "Kuninkaalliseksi ensimmäiseksi komppaniaksi"; ja jonka pitäisi olla kaikessa paras kiväärikomppania siinä prikaatissa. Joukkueekseni tuli sukunimien mukaisesti aakkosjärjestykseen asetettuna kolmas joukkue ja siellä tupa 16, jossa oli 12 petipaikkaa ja osalleni tuli yläpeti. Ryhmänjohtajaksemme oli nimetty alikersantti Teeriaho, asiallinen ja mahtava esimies.

Kaikkein ensimmäinen tehtävä oli varusteiden hakeminen alakerrassa olevasta tykkihallista ja armeijan tamineiden päälle pukemin. Siinä vaiheessa meitä tupa 16 alokkaita oli paikalla vasta pari - kolme, ja porukkaa tuli pitkin päivää, viimeisimmät lähellä puolta yötä. Merkillepantavaa oli, että kaikki palvelukseen astuvat olivat täysin selvin päin eikä minkäänlaisia ongelmia ollut kellään ja heti alun pitäen syntyi se vaikutelma, että porukkahenki tulee olemaan hyvä.

Joskus iltapäivällä oli ensimmäinen ruokailumme ja sota-aikaista panssarin kestävää vanikkaa lukuun ottamatta ruoka oli todella hyvää, peltilautaset ja peltikipot, mutta sittenkin niillä sapuskoilla tultaisiin varusmiesaika pärjäämään, jopa hyvin. Muuta palvelua ei sille päivälle juuri ollut sen vuoksi, että läheskään kaikki eivät olleet vielä saapuneet ja niin odoteltiin seuraavaa aamua - kunnon herätystä ja tositoimia.

Ja sitten kaikki alkoi

Aamulla kuudelta komppanian käytävällä ollut kello pärisi niin, että puolikuollutkin olisi herännyt ja päivystäjä huutaa herätyksen ja valmistautumisen aamupesulle: "..Aikaa yksi minuutti". Eli vipinää alkoi olemaan ja riitti koko päivälle. Oli sulkeisjärjestyksen harjoittelua, oli oppituntia, oli ruokailua ja taas mentiin.
    Jossain välissä joukkueen johtaja, kersantti Väliaho, tuli tupaan jonkun listan kanssa ja kun olin aakkosjärjestyksessä ensimmäisenä, ehätti minulta kysymään: "Haluaako alokas Salmela aliupseerikouluun?" "Herra kersantti", vastasin, "Asiahan on niin, että minun haluamisella ei ole mitään merkitystä. Sinne on mentävä jos määrätään, halusipa tai ei". "No jotain minun on tähän listaan merkittävä", jatkoi kersantti. "Herra kersantti merkitsee listaan oman tahtonsa mukaan", vastasin ja kersantti merkitsi, että haluan aliupseerikouluun.
    Silloisessa armeijassa sotilas oli vain elävää taistelumateriaalia ja ainut tehtävä oli noudattaa tunnollisesti annettuja käskyjä ja määräyksiä, yrittämättäkään ajatella itse. "Täällä teidän ei tarvitse aatella. Täällä aatellaan kaikki teidän puolesta valmiiksi", läksytti vääpeli erästä tupakaveria, joka oli aatellut lähettävänsä itse siviilivaatteensa kotiin.

Viikon kuluttua meille alokkaille jaettiin kiväärit, vanhan vanhat pystykorvat. Tämän jakotilaisuuden ajan seisoin passiivisena ja tarkkasin kun vääpeli luki sotaäänellä kiväärin numerosarjan ja ojensi kiväärin alokkaalle. Näin vuorollaan kaikki 12 ryhmämme kivääriä. Tästä kului viikon verran kun joku ryhmänjohtajista tuli kysymään kenellä on sen ja sen numeroinen kivääri. Kukaan pojista ei puhunut mitään, mutta muistin, että kyseinen kivääri annettiin alokas Sippolalle ja sanoin tuvan perältä, että se on alokas Sippolan kivääri. Sippola väitti vastaan, mutta lista ovipielessä osoitti, että se oli tosiaan Sippolan kivääri.
    Nyt kaikki katsomaan ihmeissään, miten minä muistin toisen alokkaan kiväärin numerosarjan (7 numeroa): "Muistako sinä kaikki?" "En tiedä, mutta testataan", sanoin ja suoritetussa testissä ilmeni, että muistin kaikki 12 kiväärin numerosarjaa. Tämä testi suoritettiin vieläpä niin, että pojat sanoivat alokkaan nimen ja minä tuvan perältä hänen kiväärinsä numerosarjan.

Tämä oli harvinaista Suomen armeijassa ja yllätys minulle itsellenikin. Osoitus jostain sellaisesta lahjakkuudesta, jonka olin jo kansakoulussa aavistellut itselläni olevan, mutta jonka opettaja tukahdutti heti ekaluokan ensimmäisillä viikoilla. (Aretalogia N:o 29) Omalla tavallaan tähän ilmeisesti vaikutti sekin, että olin jo liki vuoden tutkinut ja harjoitellut hypnoosia ja itsesuggestiota, joissa harjoitteluissa keskittymiskyvyn harjoittelu näytteli keskeistä sijaa. Samoin panin merkille, että oppituntien jälkeen olisin pystynyt toistamaan sanasta sanaan, mitä oppitunnilla opetettiin.

Viikot kuluivat täysipainoisen taistelukoulutuksen merkeissä ja niiden viikkojen aikana tulivat tutuiksi Pajulan saviset pellot, joissa syöksyttiin ja ryömittiin useina päivinä viikossa. Samoin ennen pitkää aloitettiin myös kovapanosammunnat kiväärillä. Joinakin pimeinä iltoina oli pimeäharjoittelua läheisissä metsissä. Lauantaisin oli aamupäivällä suunnistuskilpailuja tai jotain pientä ja iltapäivällä siivoussempalot, jolloin tuvat ja koko komppania pestiin ja vahattiin kiiltäväksi. Illemmalla oli sauna ja alusvaatekerran vaihto ja valmistautuminen sunnuntain vapaapäivälle. Iltalomat tulivat kuvaan myöhemmin sotilasvalan ja lomakokeiden jälkeen. Joskaan itse en käynyt kertaakaan iltalomalla.

Kenttälapio

Taisteluharjoitukset jatkuivat vielä marraskuulla, jolloin lunta oli jo maassa muutama kymmenen senttiä. Sinä perjantaina ryhmällemme määrättiin venäläinen pikakivääri, "Emma", vanha sotasaaliina saatu rotisko, painoa 9 kiloa ja niinpä kaverit katselivat "Emmaa" hyvin kieroon, josko tuota joutuu kantamaan. Nyt kun näin, että halukkaita Emman kantajia ei näyttänyt löytyvän, sanoin: "Antakaa tänne se rotisko. Mie kannan". Ja niin kannoin koko sen perjantain. Ensin aamupäivällä jossain metsikössä ja ruokailun jälkeen mentiin jälleen jo tutuiksi tulleiden Pajulan peltojen tietämille, jossa rynnittiin useita tunteja.
   Joskus kolmen jälkeen tehtiin sen päivän viimeinen rynnäkkö jonkun suon yli ja metsänreunaan päästyämme kouluttaja, luutnantti Virtanen huutaa: "Pakenevaa vihollista ampukaa", ja niin vedin lonkalta sarjan metsikköön ja kävi vielä niin, että siihen rotiskoon tuli joku häiriö ja koko 42 patruunan rieskalipas tyhjeni samaa soittoa. Hiukkavaaran rinteet raikuivat kauan aikaa senkin jälkeen kun kaikki hiljeni ja tilanne oli ohi. Tämä lonkalta ampuminen nyt ei kuulunut pikakivääriampujan normaaliin tyyliin, mutta pakoon pötkivää vihollista ei ole väliksi osuakaan. Kunhan annoin lisää vauhtia, jotta painuvat sinne, mistä ovat tulleetkin ja painuvat sillä mielin, että pysyvät kans siellä.

Tämän taisteluharjoituksen päätyttyä tarkistettiin varusteet ja huomasin, että kenttälapioni oli tipahtanut jonnekin. Tätä lapiota etsittiin pitkä tovi, mutta oli hautautunut lumen alle eikä löytynyt ja niin esitin luutnantille, että hankin uuden lapion tilalle jotta joukkue pääsee ruokailuun. Ja näin myös tapahtui. Illalla kerättiin porukalla kolehti ja seuraavana päivänä ryhmänjohtaja toi kaupungin rautakaupasta uuden kenttälapion.
    Kului viikko ja tuli sunnuntai. Joskus puolenpäivän jälkeen lähdin kuluttamaan aikaani ampumaradan sotilaskotiin. Ostin munkkikahvit ja juotuani pelasin pitkän tovin fortunaa ajan kuluksi, kunnes lähdin palaileen komppaniaan. Matkalla muistin kadonneen kenttälapioni ja kun tämä suoalue oli vain parinsadan metrin päässä tien sivussa, päätin käydä katsomassa, josko löytäisin kenttälapioni.
    Nyt kun tätä lapiota oli jo koko joukkueen voimalla turhaan etsitty, tilanne näytti toivottamalta ja niinpä istuin suonlaitaan vanhan kannon päähän, olin pitkän tovin hiljaa ajattelematta mitään ja sitten kohotin ajastukseni taivaallisiin, ristin käteni ja: "Herra. Se kenttälapio ei ole suuren suuri asia, mutta sotilaan päivärahoilla sekin jotain merkitsee. Jo sinun tahtosi on niin auta minua löytämään se lapio". Jälleen istuin useita minuutteja ajattelematta mitään ja kun nousin ja lähdin liikkeelle, oli kuin joku olisi ohjaillut jalkojani ja vajaan parisataa metriä käveltyäni tuli vastaani korkea lumen peittämä mätäs ja tämän mättään juurelta pilkisti lumen alta kenttälapion sininen kahvan nurkka. Tartuin tähän kahvaan, kohotin lapion kohti taivaita ja: "Kiitos, Jumalani".

Psykologian sovellutuksia

Silloisessa armeijassa varusmiehet olivat siis vain elävää taistelumateriaali, joiden oikeudet olivat minimaaliset. Simputus oli yleistä ja jos joitain oikeuksien loukkauksia tapahtui, varusmiehen osana oli tyytyä osaansa tai keksiä itse jokin keino asian korjaamiseksi. Siihen aikaan ei ollut varusmiestoimikuntia tai muutakaan oikeussuojakeinoa. Ainakaan pienemmissä epäkohdissa. Oma oikeussuojamahdollisuuteni oli siinä, että olin jo vuoden ajan tutkistellut hypnoosia ja siinä sivussa myös psykologiaa - ihmisen sieluntoiminnan lainalaisuuksia ja näitä taitoja myös tarvittiin:

Eräänä lauantaina aamupäivällä oli jälleen suunnistuskilpailut ja tämän kuuden kilometrin juoksulenkin jälkeen vaatteeni olivat hiestä litimärkänä. Niinpä vein kenttäpaitani kuivaushuoneeseen kuivumaan. Asiassa kävi kuitenkin niin, että mentyäni pari tuntia myöhemmin siivoaman kyseistä kuivaushuonetta, jouduin toteamaan, että paitani oli saanut jalat alleen.
    Käytäntö armeijassa oli, että mikäli joku hukkasi armeijan varusteita, hän joutui sen omilla rahoillaan korvaamaan. Tällaisen kenttäpaidan maksamiseen olisi mennyt koko kuukauden päivärahat ja niinpä joku oli pannut "vahingon kiertämään" välttyäkseen maksamiselta. Mutta. Minun paitojahan ei kierrätetä eikä pöllitä ja niinpä oli keksittävä juoni jolla saisin paitani takaisin.
    Vähän aikaa istuttuani ja asiaa mietittyäni meni komppanian käytävälle. Käytävän päässä pöydän luona istui muutamia ruotukavereita, joille sanoin kuuluvalla sotaäänellä: "Pojat. Kävi niin, että Leksalta pöllittiin paita kuivaushuoneesta, mutta sen minä sanon, että ennen kuin maanantaiaamu koittaa, se paita löytyy. Kun vääpeli maanantaiaamuna tulee komppaniaan, suoritetaan komppaniassa paitatarkastus, sillä en kai minä niin tyhmä ole, että veisin paitani kuivaushuoneeseen panematta siihen merkkiä".
    Tämän sanoin niin kuuluvalla äänellä, että varmahan kaikki kuulivat ja niin kävi, että kun seuraavana aamuna menin kuivaushuoneeseen lankkaamaan saappaitani, oli minun paitani tiukalle rullalle käärittynä työnnetty penkin alle. Mitään merkkiä paidassa ei ollut eikä mitään paitatarkastusta olisi pidetty, mutta kaverin kantti ei kestänyt pitää paitaani kaapissaan ja niin säästyi kuukauden päivärahani.

Joitakin aikoja myöhemmin komppaniassamme kävi niin, että ryhmänjohtajat olivat erehtyneet hankkimaan tupaansa keittolevyn, jolla keittivät öisin itselleen kahvia. Luvatonta hommaa ja niinpä vääpeli pääsi hajulle asiasta ja yhtenä yönä oli astunut tuvan ovesta sisään ja tavannut pojat itse teosta - kahvia keittämästä.
    Rangaistus oli kaksi viikkoa poistumiskieltoa kasarmialueelta, jopa myönnetyt lomat peruutettiin, ja olihan ne, ryhmänjohtajat, kiukkuisia kavereita ja ilmeisesti tämän kiukun osoitusta oli sekin, että kun tultiin ruokailusta, oli jokaisessa tuvassa puolet peteistä käännetty ylösalaisin ja alokkaiden ruokatauko kului petien korjaamiseen.
    Näin useina päivinä ja niinpä eräänäkin päivänä ruokailusta tultuamme tuvassamme oli taas puolikymmentä petiä revitty hajalle, myös minun petini. Petissä ei varmahan ollut mitään vikaa, mutta johonkin piti kiukkua purkaa, niin se purettiin alokkaiden peteihin. "Nyt teitte pojat virheliikun. Revitte väärän miehen petin hajalle", ajattelin nurin käännettyä petiä katsellessani. Petini korjasin, mutta samalla mietin juonia, miten tämä petien aiheeton repiminen saataisiin loppumaan ja juonen myös keksin:
    Eli tarvittiin tosi kärtyä rättivääpeliä ja sellainen Hiukkavaarassa myös oli. Iäkäs jo eläkeiässä oleva ylivääpeli, mutta ilmeisesti ei osannut elää ilman armeijaa ja niin oli rättivääpelinä. Omassa päiväpeitossa lepatti palkeenkieli alikersanttien käsittelyn jäljiltä ja niin panin sanan kiertämään tuvasta tupaan, että jokainen tarkistaa oman päiväpeittonsa ja jos löytyy pienikin reikä, menemme seuraavana päivänä varusvarastolle vaihtamaan päiväpeitteet muiden vaihdettavien varusteiden lisäksi.
    Ja niin kävi, että näitä rikkinäisiä päiväpeittoja löytyi vähän joka toiselta. Varusvarastolle mentäessä asetimme päiväpeitteet vasemman käsivarren päälle päällimmäiseksi jotta rättivääpeli nämä varmasti näkee. Itse menin idean isänä ensimmäiseksi sillä tiesin mitä tulee kunhan varusvarastolle päästään ja niin myös tuli. Niin pian kuin varusvaraston ovesta sisään päästiin ja ylivääpeli näki nämä päiväpeitot, karjaisi ensimmäiseksi: "Mikä helvetin päiväpeittojen vaihtopäivä tämä on?". No. Minä viatonta naamaa näytellen selitin: "Herra ylivääpeli. Meillä 1 K:ssa alikersantit repii alokkaiden petejä hajalle ja nämä päiväpeitot eivät kestä niin kovakouraista käsittelyä". (Eli alikersantit turmelevat valtion omaisuutta)
    Rättivääpeli ei puhunut mitään, mutta hänen silmänsä välähtivät, josta päättelin, että hyvin menee. Suuntailin nimittäin silleen, että niin pian kuin me varusvarastolta lähdemme, rättivääpeli istuu pöytänsä ääreen ja tarttuu puhelimen kampeen sillä mielin, että 1 K:n vääpelin korvat soivat ja sen jälkeen soivat alikersanttien korvat ja petien repiminen loppuu siihen.
    En tiedä, mitä kaikkea tapahtui, mutta sen varusvarastolla käynnin jälkeen komppaniassamme ei revitty enää ainuttakaan alokkaiden petiä hajalle.

Itsenäisyyspäivä

Valapäivä meillä oli sunnuntaina marraskuun 20 päivä. Marssittiin Hiukkavaarasta Oulun tuomiokirkkoon, jossa vala oli ja taas takaisin Hiukkavaaraan. Edestakainen matka liki parikymmentä kilometriä. Käytännössä tämä vala merkitsi sitä, että muutuimme alokkaista sotamiehiksi, jolloin vastuu tekemisistään oli kokonaan toista kuin alokkailla.
    Tämän valan jälkeen peruskoulutuskausi jatkui entiseen tapaan ja aina uusia harjoituksia ja koulutusta tuli kuvioihin mukaan. Oli jatkuvia oppitunteja, maastoharjoituksia, kovapanosammuntoja ym. ja yhtenä harjoituksena oli myös RA-hälytys. Eli taisteluhälytys maahan hyökänneen vihollisen torjumiseksi.
    Tämä RA-hälytys alkoi yllättäen sillä, että komppanian päivystäjä soitti joskus neljän, viiden välimailla kelloa ja huutaa: "Komppaniassa herätys. Hälytys. Valoja ei saa sytyttää. Pimentäkää ikkunat". Ja niin pantiin vipinäksi, joskin se päivä makoiltiin täysissä taisteluvarustuksissa PSTK:n tykkihallissa lähtöä odotellen. Sinä päivänä lähtöä ei tullut, joten seuraava yö nukuttiin omissa peteissä täydessä varustuksessa kunnes neljän aikaan tuli herätys ja lähtö hiihtämään pimeässä yössä. Hiihdettiin jonnekin Kuusamon suuntaan puolikymmentä kilometriä, laitettiin vartioasemat, pystytettiin teltta ja muutaman tunnin vartioinnin ja odottelun jälkeen selvisi, että vihollista ei tulekaan. Oli pyörtänyt aikeensa ja palannut takaisin; ja siinä tekivät todella viisaasti

Koitti joulukuun kuudes, eli itsenäisyyspäivä, joka on yksi merkittävimmistä juhlapäivistä Suomen armeijassa, missä tätä päivää juhlistetaan Isänmaamme itsenäisyyteen ja kansalliseen vapauteen liittyvien arvojen kirkastamiseksi sekä sankarivainajien muiston ja sotaveteraanien uhrautuvan työn kunnioittamiseksi.
    Tämä joulukuun kuudes päivä oli pilvinen ja vähän sumuinen, lunta oli maassa jonkin verran ja lämpömittari juuri plussan puolella, joten kosteaa ja sumuista oli.

Itsenäisyyspäivän juhlaan koko prikaati järjestäytyi paraatikentälle puolen päivän tietämissä. Paraatikentän kaupunginpuoleiseen päähän oli rakennettu koroke sekä varustettu kaiuttimet, joiden kautta kenttärovasti Muukkosen sekä upseereiden puheet kaikuivat kaikkien korviin. Tämä juhla oli kristillispainoitteinen ja niinpä isänmaalliset virret olivat korostetusti esillä:

Sun kätes, Herra, voimakkaan,
suo olla turva Suomen maan.
Niin sodassa kuin rauhassa,
ja murheen, onnen, aikana.

.... On isät täällä taistelleet,
ja uskoneet ja toivoneet.
Me saimme saman asunnon,
ja samat vaiheet meidän on.

.... Myös meidän polkuamme saa,
taas lapsemmekin taivaltaa.
He kyntää kerran peltomme,
ja uskoo kuin me uskomme…..

Oi kuningasten kuningas,
sä maan ja taivaan valtias.
Myös tähän maahan silmäs luo,
ja onnen runsaat lahjat suo.

On meidän kansa vähäinen,
ja vähäinen on voima sen.
Mut' mitä mahtavinkaan vois,
jos et sä Herra voimaa sois…

Minäkö alistuisin tappioon

Peruskoulutuskausi alkoi lähentymään loppuaan, mutta vielä oli monia harjoituksia suoritettava ennen kuin päästäisiin erikoistumaan sen mukaan kuin esimiehet itse kunkin määräsivät.
    Yhtenä harjoituksena oli myös yöjotos, eli hiihdettiin täyspakkaus selässä jonnekin Valkeisjärven laitamille, laitettiin vartioasemat ja pystytettiin teltta. Tämän jälkeen vartiovuoroja, tiedustelupartointia, vihollisen hyökkäyksen torjuntaa ym. riitti koko sen illan ja seuraavan yön. Oli täydenkuun aikaa ja valkea luminen metsä ja järvimaisema antoivat mahtavat puitteet harjoituksille kunnes aamuyöstä viiden aikaan oli tilanne seis ja harjoitukset lopetettiin. Niinpä purimme telttamme ja laitoimme varusteet lähtökuntoon.
    Kävi kuitenkin niin, että kun tämä puolijoukkueen teltta saatiin purettua ja pakattua, hiihti 11 Suomen armeijan urhoollista sotilasta karkuun ettei tarvitsisi ruveta tätä telttapakkausta kantamaan. Matkaa traktorille oli puolitoista kilometriä ja niinpä jäin paikalleni miettimään syntynyttä tilannetta ja odottamaan mitä tuleman pitää. Yksin en tätä märkää telttapakkausta selkääni saanut, joten nojailin sauvoihini ja odottelin. Sen tiesin, että jos minäkin lähden ja teltta jää siihen, kohta koko porukka tulee matalalentoa telttaa hakemaan. "Turhaa mie tuota matkaa edestakaisin hiihdän", ajattelin kun paikalle hiihti joku luutnanteista: "Mitä sotamies Salmela vielä täällä tekee"? "Herra luutnantti. Veisin tuon teltan traktorille, mutta yksin en tätä selkääni saa", vastasin ja niin luutnantin avustamana nostettiin tämä kymmeniä kiloja painanut pakkaus täyspakkauksen päälle selkääni ja lähdin hiihtämään. Ja vain se, joka on valvotun yön jälkeen aamuyöllä viiden aikaan hiihtänyt pimeää kuoppaista latua täyspakkaus selässään ja märkä puolijoukkueen teltta täyspakkauksen päällä ynnä kiväärintolkkeron keikkuessa rinnalla, tietää mitä se on. Oli kuoppaa ja mätästä ja olin jatkuvasti lentämässä joko selälleni tai nokalleni ja jo parin sadan metrin matkan hiihdettyäni olkapäissäni oli viiltävä tuska ja halutti kipata koko teltta ladun sivuun. Mutta sitten muistin hypnoosiopintoni ja otin itseäni niskasta kiinni: "Minäkö alistuisin tappioon. MENET PERILLE", sanoin telttapakkaukselle. Ja vaikka olkapäät olisivat tippuneet ladun varteen niin sittenkin se teltta olisi mennyt perille. Ja telttapakkaus meni perille ja kun traktorille päästyäni kippasin teltan traktorin lavalle, oli kuin jalat olisivat kohonneet irti maasta ja koin valtavaa voitonriemua: "Minä tein sen. Minä pystyin siihen".

"Lääketieteen sotamies"

Peruskoulutuskauden lähestyessä loppuaan tuli ajankohtaisen mielenkiinnon kohteeksi se, ketä lähtee aliupseerikouluun kuka minnekin erikoistumaan. Ryhmämme johtaja oli kysynyt luutnantti Virtaselta aliupseerikouluun lähtevistä hänen ryhmästään: "Sotamies Salmela on yksi varma lähtijä" oli luutnantti vastannut ensimmäiseksi. Niinpä ammunnat suoritettiin loppuun ja kaikki valmistelut tehtiin sitä silmällä pitäen, että lähden jouluksi juhlalomalle ja heti joulun jälkeen "aukkiin" .
    Asiassa kävi kuitenkin niin, että kun aliupseerikouluun lähtevien lista oli päätynyt komppanian päällikön pöydälle, oli kapteeni viivannut paksulla viivalla nimeni yli tästä listasta. Tämä oli ihmetyksen aihe luutnantille, ryhmämme johtajalle ja lähes koko komppanialle. Mutta tämä ei ollut ihmetys minulle, sillä koko armeijassa oloni ajan olin pannut merkille, että kapteeni ei minua oikein suopein silmin katsellut ja jotain tällaista olin jo pitemmän aikaa aavistellut.
    Nähdäkseni asian taustalla oli se, että olin ollut jo 14-vuotiaasta lähtien ollut aktivistina politiikassa, olin puuhannut kotikylälleni kyläyhdistyksen, jonka perustava kokous pidettiin kesäkuussa 1959; ja jossa minut nimettiin yhdistyksen sihteeriksi. Myöhemmin oli käynyt niin, että eräs minua parisen vuotta vanhempi kaveri oli ollut varusmiespalveluksessa Lapin rajavartiostossa, jossa hänet oli määrätty aliupseerikouluun; mutta jonne hän ei halunnut lähteä ja välttyäkseen aukkiin joutumasta, oli tahallaan tipauttanut oman jäsenkirjansa komppanian käytävälle, mistä se oli päätynyt vääpelin käsiin sillä seurauksella, että kaverin ei tarvinnut aukkiin lähteä ja nyt kun tässä jäsenkirjassa oli minun allekirjoitus, myöskään minun ei tarvinnut aliupseerikouluun lähteä. Eli kapteenin karsas katsanto ja toimet antoivat viitteitä siitä, että minut oli listattu jonnekin armeijan salaisille listoille, joista vain kapteeni oli tietoinen, ja vaikka olin lopettanut kaiken poliittisen toimintani jo ennen armeijaan menoa, nimeni oli näillä mustilla listoilla ja pysyi.
    Näin päättelin mielessäni kapteenin toimia aprikoidessani, mutta silloisessa armeijassa oli syytä visusti vaieta tämäntyyppisistä taustatekijöistä.

Oli joulunalusviikko ja viimeisiä oppitunteja, jossa oli mukana koko komppania. Oppitunnin aikana luutnantti Virtanen esitti, että sotilassairaala ykkösessä (SS 1) tarvitaan lääkintämiesharjoittelijaa; ja jos joku on kiinnostunut asiasta, voi mennä ilmoittautumaan vääpelin toimistoon. Ja niin joku nousi luokan perältä ja lähti kiiruhtamaan rappukäytävään ja vääpelin toimistoon.
    Itse en ollut tämäntyyppistä asiaa koskaan ajatellut ja nyt kun joku sotamies kiiruhti täyttämään tätä lääkintämiehen paikkaa, en reagoinut asiaan millään tavalla. Ilmeisesti vääpeli ei ollut kuitenkaan tyytyväinen ilmoittautujaan koskapa oppitunnin jälkeen tupaan kiiruhtaessani huutaa nimeäni: "Sotamies Salmela". Käännyin, ja menin vääpelin juttusille: "Herra vääpeli". "Minä olen huomannut, että Salmela on kiinnostunut lääketieteestä, joten miten olisi lääketieteen sotamiehen virka SS1:ssä", jatkoi vääpeli.
    (Eli että. Kuten jo aiemmin mainitsin, en käynyt kertaakaan iltalomilla vaan hyödynsin vapaa-aikaani lukemalla sotilaskodin kirjastosta lainaamiani tietopuolisia kirjoja. Lääketiedettä, psykologiaa ja ylipäätään kaikkea, mikä liittyi tavalla tai toisella ihmiseen; ja jolla olisi merkitystä hypnoositutkimuksilleni. Nyt siis vääpeli oli jotenkin saanut tietoonsa lukuharrastukseni ja kun aliupseerikouluun lähtöä ei tullut, oli suunnitellut minulle lääkintämiehen uraa.)
    "Asiahan on niin, että jos herra vääpeli näin määrää niin sotamies Salmela menee SS 1:een", vastasin. Tämän jälkeen vääpeli piti pitkän esitelmän lääkintämiehen tehtävistä ja painotti kaiken aikaa sitä, että lääkintämiehen on noudatettava sairaanhoitajien antamia käskyjä ja määräyksiä: "Mitä ikinä sairaanhoitaja käskee tekemään, se on: 'Kyllä, neiti' tai 'Kyllä, rouva', ja tehtävä niin kuin sairaanhoitaja käskee".

Tähän vääpelin käskytykseen päättyi peruskoulutuskauteni. Päättyi maastoharjoitukset, oppitunnit, siivoussembalot, pottuteatterit ja muu tavanomainen. Iltapäivän ruokailun jälkeen sain käyttööni polkupyörän, jolla lähdin ajeleen kohti jossain Oulujoen rannalla sijaitsevaa sotilassairaalaa. Matkaa oli jotain 8 kilometriä ja matkalla oli aikaa pohtia yllättäen syntynyttä uutta tilannetta.
    Komennus aliupseerikouluun olisi merkinnyt kolme kuukautta pitempää palvelusaikaa, mutta tällä olisi ollut oma merkityksensä tulevaa elämääni silmälläpitäen. Tämän lisäksi, kun komppaniamme luutnantti, luutnantti Virtanen, siirtyi samaan aikaa aliupseerikoulun johtajaksi, olisi ollut todennäköistä, että hän olisi passittanut minut myös reserviupseerikouluun. Niin hyvin arvot ja asenteet meillä synkkasi yksiin.
    Nyt kun mielessäni oli joskus pyörinyt ajatus hakeutua rajavartiostoon, AUK:n ja varsinkin RUK:n suorittaminen olisi avannut kokonaan uudet mahdollisuudet. Samoin olin joskus haaveillut rikostutkijan urasta ja poliisikoulun yhtenä pääsyvaatimuksena oli aliupseerikoulun suorittaminen. Niin ikään olin jo ollut monet kesät Metsähallituksen palveluksessa ja silloisen aluemetsänhoitajan, Aimo Lifländerin, silmissä AUK ja RUK olisivat olleet sellaisia arvoja, joiden avulla myös Metsähallituksesta olisi voinut muodostua pysyvä leipäpuu. Mutta kun ei niin ei. "Punikkia" ei auttanut aukkiin päästää ja niinpä pyöräilin kohti "lääketieteen sotamiehen virkaa". Ensiaputaitoja silmällä pitäen arvokas sekin, mutta siviiliammatteja ajatellen ei sanottavaa merkitystä ellen hakeutuisi ambulanssin kuskin hommiin.

Ja löytyihän se SS 1:n vääpelin antamien ohjeiden mukaisesti ja ensimmäinen tehtäväni oli yöpäivystys osasto ykkösellä Potilaita sillä osastolla oli vajaat parikymmentä eikä yhtään kriittistä tapausta, joten ainut tehtäväni oli pysyä hereillä.
    Jouluaattona työvuoroni oli muuttunut päivävuoroksi ja niinpä olin mukana myös juhla-aterialle, jota nautittiin parisen tuntia. Juhlava hetki ja ikimuistettava sikäli, että tämä oli ensimmäinen jouluni poissa kotoa.
    Joulunpyhinä ei juuri päivystystä enempää tekemisiä ollut, mutta arkipäivien tultua alkoi tositoimet ja todellinen oppiminen sotilassairaalan toimintaan. Hyvänä opettajanani oli helluntailaisena aseetonta palvelusta suorittava Mauri Mieskonen, joka oli ollut jo pitempään SS 1:ssä ja tunsi toiminnan todella hyvin.
    Uuden vuoden aikaan kävin muutaman päivän lomalla kotonani, ensimmäisellä palvelukseen astumisen jälkeen, ja lomalta palattuani hommat sotilassairaalassa jatkuivat entiseen tapaan. Oli vuoteiden petausta, oli siivousta, olin lämpöjen mittauksia ja hoitajien tai lääkärien avustamisia. Yksi tällainen tapaus oli mm. kun kipsattiin eräs varusmies kainalosta toisen jalan nilkkaan asti. Reisiluun murtuma. Oli ollut viikon vedossa ja kipsaamisen jälkeen hänet siirrettiin Tilkkaan kirurgisia operaatioita ja jatkohoitoja varten.
    Osasto kakkosella oli oma miehitys joten siellä ei tarvinnut käydä. Sen sijaan osasto kolmosella, joka oli omistettu eläkkeellä olevien upseereiden ja heidän omaistensa hoidolle, hoitajat tarvitsivat apua ja niin kävin myös siellä.

Osasto kolmosella olin myös ensimmäisen kerran siirtämässä vainajaa osastolta alakerran ruumishuoneelle. Kaverinani oli 18-vuotiaana vapaa-ehtoisena armeijaan tullut kaveri ja meille tämä oli todella vaikuttava ja myös juhlallinen toimitus. Hoitajat olivat apuna vain sen verran, että huolehtivat huoneiden ovien sulkemisista ja siitä, ettei muita potilaita ole silloin käytävillä.
    Samoin osasto kolmosella oli jo iäkäs papparainen, pahoin halvaantunut ja niinpä hänellä toimi vain oikea käsi ja pystyi heikosti puhumaan. Hoitaja tarvitsi miehistä voimaa tämän potilaan käsittelyssä ja niin yhdessä hoitajan kanssa pestiin potilas, vaihdettiin puhtaisiin ja vaihdettiin myös lakanat ja muu tarvittava.
    Tämä papparainen oli yksin yhden hengen huoneessa ja niinpä, aina kun välipäätä tuli, kävin tervehtimässä tätä papparaista, joka silminnähden piristyi aina näissä yhteisissä hetkissämme. Koti-ikävää tunsi ja niin monet kerrat sanoi: "Ota sinä lääkintämies minut pyörän telineelle ja vie minut kotiin". "Kunpa voisinkin", vastasin. (Jälkeenpäin kuulin, että papparainen oli päässyt muutamaa viikkoa myöhemmin iäiseen kotiin)

Lääkintäkouluun.

Sunnuntai 11.1. 1965. Edessä lähtö lääkintäkouluun Lahteen.

Sunnuntai tammikuun 11 päivä oli Oulussa kipakka pakkaspäivä. Sinä päivänä oli lähtö jälleen kohti uutta ja tuntematonta - lähtö lääkintäkouluun Lahteen Hennalan kasarmille. Keskipäivän aikaan, kun kaikki olin jo pakannut lähtövalmiiksi, kävimme ottamassa erään kaverin kanssa muutamia kuvia komppanian päässä matalalta paistavan auringon loisteessa ja sitten iltapäivällä ruokailun jälkeen tuli armeijan kuorma-auto hakemaan meidät rautatieasemalle ja junaan. Samalla ilmeni, että Hiukkavaarasta oli lähdössä samalle kurssille kaikkiaan viisi sotamiestä ja tässä yhteydessä tapasin ensikerran kurssitoverini ja tulevat kollegani.
    Pakkasta oli jotain 25 astetta kun nousimme junaan ja lähdimme matkaamaan Kontiomäen, Kajaanin ja Kuopion kautta Lahteen, jossa olimme aamulla kuuden tietämissä. Sää Lahdessa oli lauha ja vettä sataa tihuutteli. Joimme aamukahvit asemaravintolassa ja tämän jälkeen joku kavereista soitti kyydin noutamaan meidät kasarmille.
    Hennalan kasarmialue oli vanhaa venäjänvallan aikaista perua. Punatiiliset rakennukset tekivät pienine ikkunoineen synkeän vaikutelman, lähes mielikuvan vankilasta. Tuvissa oli puulämmitteiset uunit ja puut piti hakata kirvespelillä liiterissä ja muutenkin kaikki oli antiikinaikaista verrattuna Hiukkavaaran uusiin kasarmeihin.

Viikot lääkintäkoululla olivat työntäyteisiä. Aamupäivisin oli pari lääkärin luentoa eri aiheista luokassa, jossa oli myös lasikaappiin seisaalleen asetettu nuoren miehen luuranko, "Simo", havainnollistamassa lääkärin anatomian luentoja. Samoin lääkärin opetusaiheisiin kuuluivat taistelukaasut sekä ydinräjähteen jälkeinen potilaiden hoito. Silloisessa armeijassa kun varauduttiin siihen, että ydinaseita voidaan käyttää myös rintamaoloissa.
    Iltapäivällä oli sidontaharjoituksia, joiden mottona oli: "Ihmisestä ei löydy sellaista kohtaa, jota lääkintämies ei pysty sitomaan". Niinpä harjoiteltiin normaalien sidontojen lisäksi painositeiden ja kiristyssiteiden laittoa ja säännöstöä. Kiristyssiteitä tulee käyttää vain äärimmäisessä tilanteessa ja on huolehdittava siitä, että kiristyssidettä avataan kuolion välttämiseksi viimeistään puolen tunnin välein. Tätä varten potilaaseen on kiinnitettävä lapuke, josta ilmenee kellonajat milloin kiristyssidettä on avattu ja kenen toimesta. Tämä lapuke on välttämätön varsinkin pitkillä potilaankuljetusmatkoilla, jolloin toimenpiteisiin voi osallistua useitakin henkilöitä.
    Yksi harjoittelun sektori oli myös haavoittuneiden poiskuljetus rintamalinjoilta ja tätä harjoiteltiin monena päivänä. Ensin, kun lunta oli vain nimeksi, harjoitusvälineenä oli baarit, joilla kiidätettiin haavoittuneita juoksujalkaa kranaattien "viheltäessä ja paukkuessa". Myöhemmin, kun lunta oli jo enemmän, otettiin käyttöön ahkiot ja yhdessä tällaisessa harjoituksessa minusta oli tulla todella potilas, ellei jo vainaja:
   Kuviteltu rintamalinja oli korkean mäenharjanteen päällä, josta minut oli kiiruusti kuljetettava JSP:lle. Ahkio oli vanha puurakenteinen, jossa oli kaksi köyttä vetomiehille ja yksi köysi jarrumiehelle, joka hallitsi myötämäissä ahkion kulkua. Kävi kuitenkin niin, että jyrkimmässä myötäleessä tämä jarrumiehen köysi irtosi ja sitten mentiin. Kun vielä vetomiehet panivat parastaan eivätkä tienneet, mitä takana tapahtui, oli vauhti sen mukaista ja sillä seurauksella, että ahkion keula rysähti petäjään ja meni säpäleiksi. Onni tässä onnettomuudessa oli, että ahkio ei törmännyt suoraan puuhun vaan käänsi törmättyään vähän suuntaa. Muussa tapauksessa olisin lentänyt pää edellä päin mäntyä ja seuraukset olleet vähintään yhtä vakavat kuin sukellusonnettomuudessa - niskanikamien vaurioituminen, ellei peräti hengen meno. Mutta. Liekö ollut Korkeimman varjelusta tai ei, tästä rysäyksestä selvittiin ahkion hajoamisella ja pienellä mustelmalla olkapäässäni.

Tavanomaisten lääkärin luentojen ja harjoitusten lisäksi päiväohjelmaan kuului monia toimia, joita ei enää Hiukkavaarassa ollut. Oli hakattava liiterissä puut ja lämmitettävä tuvat sekä päivystysvuorossa olevien huolehdittava koulun johtajan toimiston lämmittämisestä. Lauantaisin oli saunavuoro, joka oli seremonia sinällään omine sääntöineen sekä alusvaatekerran vaihto. Samoin ruokailussa oli omat erityissääntönsä. Niinpä jokaisen pöydän päässä oli erillinen jakkara, ja se, jonka osalle se jonossa osui, oli pöydän esimies ja hänen piti jakaa tehtävät. Ensimmäinen oikealta jakoi sokerit teekuppeihin, jotta kaikki saivat saman määrän jne. Nyt kun silloisessakin armeijassa oli joitakin venkuloita, pöydän esimies olisi tarvinnut vähintään revolverin vyölleen jotta hommat olisi hoitunut kitkatta ja niinpä pidin huolen siitä, että ruokalaan mentäessä olin varmahan jonon viimeinen. Etuna tässä oli se, että pääsin ruokailemaan alikersanttien pöytään, jossa oli vajaa miehitys ja hyvä järjestys.

Viikot kuluivat ja helmikuu oli jo pitkällä. Lääkintämieskurssi alkoi lähestymään loppuaan ja viimeisenä operaationa oli leiri lääkintäkoulun leirialueella.
    Matkaa leirialueelle oli jotain viitisentoista kilometriä ja tämä matkaa tehtäisiin suksipelillä. Nyt kun pehmeää umpilunta oli jo yli 30 senttiä, oli ohjeena, että ensimmäinen hiihtäjä jonkun matkaa hiihdettyään siirtyy sivuun ja seuraava jatkaa umpista. Näin vuorot vaihtuisivat ketjussa eikä yhden tarvitsisi hiihtää umpista kovin pitkään.
    No. Liikkeelle lähtiessä olin jonon ensimmäisenä ja liki pari kilometriä umpista tarvottuani astuin sivuun jotta seuraava jatkaa siitä. Kävi kuitenkin niin, että seuraavalla tuli paniikki ja kohta itkua vääntää: "Minunko pittää umpista hiihtää?" ja jono pysähtyi. Ylivääpeli huutaa jonon hänniltä: "Miksi jono ei etene?". Ja etenihän se jono kun hyppäsin uudelleen väylälle ja hiihdin umpista perille asti. Lapin erämaissa kasvaneille tällaiset 15 kilometrin umpiset ovat vasta pientä alkuverryttelyä.
    Leirialueella koulun oppilaat olivat majoittuneet telttamajoitukseen, joka merkitsi jatkuvia kipinämikkovuoroja yötä päivää. Oli vartiovuoroja ja kaikenlaista puuhaa. Illalla oli sauna, jonka jälkeen olin kiertävänä vartijana yövuorossa; ja ilmeisesti talven lähestyvä flunssaepidemia alkoi hiipimään kantapäillä kun kuume alkoi nousemaan. Yritin kuitenkin selvitä sen yön vartiovuoroista ja koko leirin loppuun, mutta seuraavana iltana kuume oli jo niissä lukemissa, että ylivääpeli katsoi parhaaksi, että lähtisin huoltoauton kyydissä kasarmille ja aamulla vastaanotolle.
    Näin myös tapahtui. Kello oli jo pitkästi yli kymmenen illalla kun tulin koululla tupaani, jossa oli lämmintä vain muutama aste. Niinpä ensimmäiseksi lähdin liiteriin hakkaamaan puita saadakseni tuvan vähänkään lämpimämmäksi ja niin jälkeen puolen yön sain uuninpeltin kiinni ja keräsin naapuripeteistä lisäpeittoja, joiden alle kovassa kuumeessa ryömin. Seuraavana aamuna menin vastaanotolle ja passitettiin lääkintäkoulun alueella olevaan keskussotilassairaala kakkoseen (KSS 2) jossa makoilin viikon ja poispäästyäni ilmeni, että se kurssi oli päättynyt ja toiset oppilaat matkanneet jo päiviä sitten Hiukkavaaraan. Niinpä varustin kamppeeni lähtökuntoon, sain matkaliput Ouluun ja kyydin rautatieasemalle, jossa nousin junaan ja matkasin Riihimäelle, josta parin tunnin odottelun jälkeen pohjoiseen menevään junaan.

Jälleen Hiukkavaarassa.

Kello oli jotain kolmen jälkeen aamuyöllä kun juna pysähtyi Oulun asemalle. Oli kipakka helmikuun yöpakkanen kun lähes autiolla rautatieasemalla mietin varusteineni tilannetta. Hiukkavaaraan oli yli 8 kilometriä ja kävellen sekin matka olisi normaalisti luontunut, mutta toipilaana täyspakkaus selässä, ki-vääri ja muu varustus mukana tuntui siinä pakkasessa turhan pitkältä. Niinpä laskeskelin mielessäni rahojani, jotka saattaisivat juuri ja juuri riittää taksikyytiin ja niin kävelin sivummalla päivystävän parin taksin luo ja kuultuani, että rahani riittivät, nousin autoon ja matkasin Hiukkavaaraan.

Komppaniassa päivystäjä istui pöytänsä takana, mutta ei tiennyt tulostani tai asiastani mitään ja niinpä kurkistelin tupiin, josko jostain löytyisi tyhjä peti; ja löytyihän se muutamasta tuvasta. Kenen lie peti ollut, mutta siihen kaaduin ja nukahdin saman tien.
    Seuraavana päivänä heräsin joskus kymmenen tietämillä. Tuvasta olivat varusmiehet lähteneet ajat sitten palvelukseen ja niinpä kävelin käytävälle katsomaan, mitä tuleman pitää. Vääpelille olisi pitänyt ilmoittautua lääkintäkoulusta paluun johdosta, mutta saman aikaan oli päivystäjän pöydän luona joku helmikuun alokkaista, kuumeessa, ja päivystäjä yritti neuvoa tietä poliklinikalle. Kuultuani, mistä oli kysymys, tarjouduin oppaaksi ja niin asteltiin yhtä matkaa polille. Sisälle päästyämme joku alikersantti rupesi äkseeraamaan: "Mikä hoitotunnin aika nyt on. Takaisin komppaniaan ja illalla hoitotunnille!". "Asiahan on just niin, että kun kaveri on tänne ykskoosta asti saattamalla tuotu niin jotain sille tehdään", puutuin keskusteluun. "Ja mikä mies sinä olet?", äkseerasi alikersantti. Käänsin käsivarttani sen verran, että hihamerkkini tuli näkyviin. "Oletko sinä Salmela?". "Olen just tarkkaan", vastasin. "No sinä jäät tänne". Ja niin jäin poliklinikalle ja alokas sai hoidon ja hyvän saikin.

Tästä komennuksesta alkoi yhtäjaksoinen poliklinikkapalveluni Pohjan Prikaatin polilla aina viimeiseen yöhön asti. Se iltapäivä meni poliklinikkaan ja toimintaan tutustumisessa, mutta jo seuraavaksi yöksi minut oli listattu päivystäjäksi. Seuraava päivä erinäisiä tehtäviä ja taas yöksi polille, kunnes kolmantena päivänä tuli sen verran välipäätä, että pääsin käymään komppaniassa, missä vääpeli oli ehtinyt jo monet kerrat kyseleen: "Mihin kuiten katosi se mies, joka tuli lääkintäkoulusta?". Niinpä komppanian käytävällä vastaani tullut vääpeli jo kaukaa huutaa: "Joko Salmela on löytänyt paikkansa?" "Kyllä olen, herra vääpeli. Komennus oli jäädä poliklinikalle", vastasin.
    Minunhan se moka oli. Olin totaalisesti unohtanut polin hyörinässä ilmoittautumisen vääpelille, mutta ei tästä sen kummempaa seurannut. Selvisi myös petipaikkani ja kaappini ja niinpä sain laitettua varusteeni kaappiin ja päästiin normaaliin päiväjärjestykseen myös komppaniassa.

Prikaati karanteeniin.

Ensimmäiset lääkintäkoulun jälkeiset viikot Hiukkavaarassa olivat todella työn täyteisiä. Se flunssaepidemia, joka jo Lahdessa antoi merkkejä itsestään, valtasi myös Pohjan Prikaatin, jossa oli parisen tuhatta varusmiestä pienellä ja suljetulla alueella; ja näissä oloissa flunssaepidemia levisi todella tehokkaasti. Aamuisin oli lääkärin vastaanotolle tulossa potilaita poliklinikan täydeltä ja lääkintämiesten tehtävänä oli valmistella potilaat lääkärin tuloa varten. Kaikilta potilailta mitattiin kuumeet ja laskettiin pulssit. Tämä kuumeiden mittaus suoritettiin vieläpä niin, että potilaat, 6-7 kerrallaan, istuivat pitkällä penkillä yläruumiit paljaina, jotta kainalossa olevat mittarit olivat jatkuvasti lääkintämiehen näkyvissä. Tämä oli tarpeen sen vuoksi, että silloisiin elohopeamittareihin sai naputtamalla tai hankaamalla hyvinkin suuria lukemia ja jotkut lintsarit yrittivät lintsata palveluksesta tällä vippaskonstilla, mutta valvonnan alaisina se ei ollut mahdollista.
    Tähän lääkärin vastaanottoon kului useita tunteja ja myös pitkin päivää kävi kuumepotilaita polilla sekä illan hoitotunnilla oli vähintäänkin yhtä paljon potilaita kuin aamullakin. Tämän flunssaepidemian aikana oli polilla olevien 4 petipaikan lisäksi viestikomppaniassa 60-paikkainen varuskuntasairaala ja kun sen kapasiteetti ei riittänyt, otettiin 2 K:sta kaksi tupaa potilaskäyttöön ja samalla määrättiin prikaati karanteeniin. Iltalomille tai muillekaan lomille ei päässyt, porteilla oli vartijat ja porteista pääsi vain erityisluvalla.
    Omana oivalluksenani varustin tämän flunssaepidemian vuoksi oman lääkintälaukkuni kuumemittarilla ja monipuolisella lääkearsenaalilla, josta lääkintäkersantti Kankaristo tuumasi: "Eihän tämä mikään lääkintälaukku ole. Tämähän on jo kenttäapteekki". Tämä lääkearsenaali laukussani oli perusteltua, jotta 1 K:n kuumepotilaiden ei tarvinnut lähteä pakkasyössä poliklinikan ovikelloa soittamaan, vaan sen lääkityksen, jonka päivystäjä antaisi polilla, saatoin antaa jo komppaniassa; ja kun komppanian tietoon tuli lääkintälaukkuni lääkevarasto, kysyntää näillä lääkkeillä myös oli kuumeen, päänsäryn, hammassäryn ym. hoitamiseksi.

Samoihin aikoihin tämän flunssa-epidemian kanssa oli suoritettava helmikuun ikäluokalle alokastarkastukset, jolloin joukkue joukkueen perästä kävi polilla. Mitattiin pituus ja rinnanympärys, punnittiin paino ja laskettiin palvelukelpoisuusluokka sekä testattiin virtsanäytteet. Ensin tarkoitukseen valmistetulla paperisella testisuikaleella; ja jos tässä ilmeni jotain, näyte vielä keitettiin ja tulokset merkittiin kirjaan. Samoin kirjaan merkittiin mahdolliset sairaudet ja lääkehoito.

Helmikuun ikäluokan rokotusohjelmien läpivieminen oli oma operaationsa. Rokotuspaikalla tarvittiin lääkintämiehiä avustajiksi ja illalla, kun hoitotunti ja kaikki muut tehtävät oli hoidettu, oli puhdistettava ja steriloitava rokotusneulat seuraavaa käyttöä varten. Näitä neuloja oli jopa 750 kappaletta ja jokainen neula oli käsiteltävä yksitellen. Oli painettava ohuella teräslangalla neulan läpi ja kaiken lopuksi vielä steriloitava hoitohuoneen seinällä olevassa sterilointikaapissa. Lämpöä 200 astetta ja sterilointiaika yksi tunti ja vaikka näiden rokotusneulojen käsittelyyn osallistui puolikymmentä lääkintämiestä, oli kello keskiyön tietämissä, jopa ylikin, kunnes päivän työt olivat päättyneet. Päivystäjät jäivät polille ja muut komppaniaan nukkumaan ja taas aamulla kuudelta polille.

Lääkintämiehen arkipäivää.

Tätä jatkuvaa rulianssia riitti parisen viikkoa kunnes alokastarkastukset ja rokotukset saatiin suoritettua ja kun flunssaepidemiakin hellitti otteensa, päästiin normaaliin käytäntöön poliklinikalla. Aamuisin lääkärin vastanotolla oli vain muutama potilas, paitsi maastoon lähtöpäivinä, jolloin selvät "maastokauhun" oireet oi havaittavissa. Eli vastaanotolle tulijoita moninkertainen määrä tavanomaiseen verrattuna.

Lääkintämiesten päivystysvuoroista oli juttua jo aiemmin. Omalla kohdallani näitä päivystysvuoroja oli tavanomaista enemmän kun iltalomailtoina tuurasin päivystysvuorossa olevia lääkintämiehiä, jotta pääsevät iltalomalle. Tarjosivat 50 penniä illalta tai joskus munkkikahvit, joten minähän päivystin. Itse kun en käynyt iltalomilla ja yhtä hyvin saatoin lukea "lääketieteellisiä" kirjojani myös poliklinikalla, jossa oli iltaisin hyvinkin hiljaista. Joinakin lauantai-iltoina olin myös kersantti Kankaristolle kotimiehenä. Heillä oli parivuotias poika ja nuori aviopari halusi käydä kaupungilla ja niin istuskelin iltaa heidän kodissaan. Termospullo oli täynnä kahvia ja pöydässä ylen määrin suuhunpantavaa. Samoin oli kitara ja laulukirja, joten iltayö kului mukavasti.

Päivisin lääkintämiesten tehtävänä oli huolehtia poliklinikan siisteydestä ja hoitaa satunnaiset potilaat, jotka olivat yleensä tapaturmapotilaita. Eräs tällainen tapaturmatapaus muistuu mieleeni:
    Oli keskipäivän aikaa kun polille käveli kaveri, jolla oli puukko lipsahtanut ja toisen peukalon lihas miltei halki. Polille tullessaan kaveri käveli reippain askelin, mutta kävin niin, että lääkintämiesharjoittelijat alkoivat kauhistelemaan haavaa: "Voi kauhia, että on iso haava" ja potilas valahti aivan valkeaksi ja oli pyörtymäisillään. Kun tämän toisesta huoneesta näin, kiiruhdin paikalle ja otin tilanteen hallintaani ja hypnoosiopintoni hyötykäyttöön: "Näyttäkääpä sitä haavaa…. Tuohan on vain pikku naarmu. Laitetaan muutama tikki niin haava paranee muutamassa päivässä". Ja väri palasi potilaan kasvoille.
    Haavojen ompelu ei ollut lääkintämiesten asia, joten odotettiin kantahenkilökunnan paluuta ruokatunnilta, jonka jälkeen haava ommeltiin ja sidottiin. Tämän jälkeen, niin pian kuin potilas oli ovesta ulos kävellyt, komensin koko poliklinikan porukan riviin ja pidin kunnon puhuttelun: "Te näitte, pojat, miten tuossa oli käydä. Potilas tuli reippaasti sisälle ja lääkintämiehet rupeavat ensimmäisenä kauhistelemaan haavaa ja potilas meinaa pyörtyä. Se on pojat niin, että oli vamma millainen tahansa, vaikka mies kävelisi pää kainalossaan tuosta ovesta, se on vain pikku naarmu, joka paranee muutamassa päivässä.…. Ja mikä siitä tulee jos lääkintämies pyörtyy ensimmäisenä kun verta näkee".

Lääkintämiesten tehtäviin kuului hammaslääkärin avustaminen hammaslääkäripäivinä sekä olla mukana kovapanosammunnoissa. Näitä tehtäviä varten oli vuorolistat, joiden mukaan tehtävät jaettiin.

Oma sektorinsa oli myös päävartio. Eli arestilaisten hoito selleissään.
    Siihen aikaan Hiukkavaarassa oli muutamia, jotka olivat olleet jo kolme vuotta armeijan kirjoissa. Olleet välillä vankilassa, välillä armeijassa ja taas vankilassa ja suurimman osan armeijassa oloajastaan nämä tyypit olivat istuneet putkassa - isokouraisia ja äkkipikaisia kavereita. Niinpä kun hälytys päävartioon tuli, pojat katsoivat toisiaan pitkään, kuka joutuu lähtemään. "Kyllä minä menen", tuumasin, koppasin "kenttäapteekkini" olalleni ja kiiruhdin 5 K:n kellarissa olevaan päävartioon.
    Sellit olivat todella karuja. Leveyttä parisen metriä ja pituutta vähän enemmän. Seinät, lattia ja katto valkeaksi maalattua betonia. Katon rajassa kapea ikkuna. Pieni tyhjä pöytä ja yksi pieni jakkara. Vuode oli varustettu saranoilla ja aamulla nostettiin ylös ja lukittiin seinään, joten päivällä siinä ei voinut maata. Näin ollen vaihtoehtoina oli joko istua päivä pienellä jakkaralla tai maata betonilattialla.
    Kun päävartioon menin, vartija päästi minut selliin ja pisti selän takana oven lukkoon, joten siellä oli pärjättävä eikä mitään ongelmia ilmennyt. Lääkelaukustani löytyi tarvittavat lääkkeet ja kun kuumetta oli, annoin vartiopäällikölle määräyksen laskea potilaan peti alas.
    Tämän päävartioreissun jälkeen minusta tuli päävartion vakituinen lääkintämies. Jopa niin, että päivystäjä hälytti minut vapaaillalta komppaniasta mikäli päävartiossa lääkintämiestä tarvittiin.

Sen kevättalven aikana oli pari komennusta myös varuskunnan ulkopuolelle.
    Joskus maaliskuun alkupuolella oli Virpiniemessä TUL:n mesta-ruuskisat, jonne komennettiin prikaatista kaksi lääkintämiestä viestimiesten lisäksi. Niinpä olin toisen lääkintämiehen, Erkkilän, kanssa lauantain ja sunnuntain kisoissa paikalla josko jotain sattuisi.
    Toinen komennus oli katastrofiharjoitus Oulunsalon lentokentälle. Tähän harjoitukseen komennettiin päivystäjiä lukuun ottamatta koko poliklinikan lääkintämiesporukka. Oulun kaupungin läpi ajettiin pitkässä letkassa, jonka ensimmäisenä oli poliisin auto, sitten useita ambulansseja, kaikilla vilkut ja pillit päällä ja me rukatettiin armeijan sisulla letkan viimeisenä. Vauhtia oli, mitä kaupungissa pystyttiin ajamaan ja kaupungista ulos päästyä nasta laudassa. Eli kaikki mitä sisusta irti saatiin.
    Lentokentälle oli "tipahtanut" jokin potkurikone ja loukkaantuneita kymmenisen henkeä, jotka ensiavun jälkeen kuljetettiin baareilla lentokonehalliin, jossa pidettiin loppupalaveri. Eli kerrattiin tapahtuman hyvät puolet ja myös mitä virheitä tehtiin, jotta mahdollisessa tositilanteessa ei samoja virheitä tehtäisi.

Lääkärin assistenttina.

Pohjan Prikaatin poliklinikan kantahenkilökuntaan kuuluivat ylivääpeli Ylikokkila, ylikersantti Mattila sekä kersantti Kankaristo. Alkuvaiheessa lääkärinä oli kapteeni Salonen, joka lähti huhtikuulla Tampereelle. Tämän jälkeen lääkärin tehtäviä hoiti muutaman päivän everstiluutnantti Hahl divisioonan esikunnasta, kunnes saatiin Tilkasta varusmieslääkäri Antti Marttila, jonka kanssa ajatuksemme synkkasivat hyvin yhteen heti alusta alkaen ja niinpä minusta tuli hänen vakituinen assistenttinsa aina kun jotain operaatioita lääkäri teki. Kirurgisia operaatioita paikallispuudutuksella, haavojen ompeluja ym.

Pääsiäiseksi anoin 5 vrk:n juhlalomaa, joka myös myönnettiin. Asiassa kävi kuitenkin niin, että lomallelähdön sijasta jouduin potilaaksi SS1:een, jossa makasin 8 vuorokautta. Tämän jälkeen kävin vappuna kotona suntiksella, jonka jälkeen poliklinikkapalvelu jatkui, korpraaliksi ylentämistä lukuun ottamatta, entiseen tapaan. Nyt kun valtion kassakriisin vuoksi oli säädetty lomautuslaki, joka merkitsi siviilin lähtöä kesäkuun sijasta jo toukokuun 12 päivänä, oli kiire järjestää loppusotaharjoitus, jonka vuoksi koko prikaati lähti maastoon. Poliklinikalle jäi vain kaksi päivystäjää ja niinpä lääkäri määräsi minut ja Erkkilän jäämään polille.
    Nämä toukokuiset päivät olivat varusmiespalveluajan helpoimpia. Alkuun laitettiin poliklinikka tiptop-kuntoon ja tämän jälkeen pelkkää olemista ja auringon ottoa lähes kesäisillä poliklinikan portailla.

Jäähyväiset poliklinikalle

Koitti viimeinen päivä armeijassa. Seuraavana yönä tulisi lähtö siviiliin ja niinpä luovutettiin jo iltapäivällä kaikki varusteet niin, että päälle jäi vain suntispuku. Kun illalla oli vain olemista ja odottamista, lähdin käymään jäähyväiskäynnillä poliklinikalla. Poliklinikalla, joka oli ollut kuukausien ajan kaiken toiminnan keskus lähes yötä päivää, ja jossa tuskin koskaan tulisin enää käymään. Sisälle päästyäni kersantti Kankaristo oli vielä paikalla ja tuumasi heti ensimmäiseksi: "Olipa hyvä että tulit. Kun minun pitäisi johtaa desinfektioryhmää ruokalassa ja pitäisi päästä kaupungillekin. Menisitkö sinä johtamaan sen desinfektioryhmän niin minä pääsisin asioille kaupunkiin?" "Okei. Minä menen", vastasin ja niin varustettiin iltapalan jälkeen sumuttimet ja myrkkygallonat ja lähdettiin neljän kaverin kanssa ruokalaan myrkyttämään keittiöstä torakoita. Tässä touhussa, viimeisessä palvelustyössäni, meillä meni pitkästi yli puolen yön, ja valoisa keväinen yö oli vaihtumassa vielä kirkkaammaksi aamuyöksi kun kävelin komppaniaan, jossa toiset olivat jo siviilit päällä ja käytävällä vastaan tullut vääpeli ihmettelee: "Eikös Salmela aio lähteä siviilin ollenkaan kun vielä armeijan kamppeissa kävelee?" "Noo, herra vääpeli. Täytynee lähteä mikäli täältä pois ajetaan", vastasin ja vaihdoin siviilit päälleni.
    Aamulla ennen viittä ajoi armeijan kuorma-autot komppanian pihaan. Pohjoiseen lähtijät nousivat autoihin ja matkasivat rautatieasemalle, jossa noustiin junaan. Mukana oli myös kantahenkilökuntaan kuuluva kersantti, joka antaisi sotilaspassimme vasta junassa ja näin tapahtui kun juna lähti liikkeelle Kemin asemalta. Yksi vaihe elämästäni oli päättynyt sillä tiellä, joka on ollut suomalaisen miehen tie jo miespolvien ajan ja vielä nytkin, 40 vuotta myöhemmin, täytyy sanoa: Oli mahtava reissu.

Lääkintäkorpraalina siviiliin.