Tunturi - suuri iankaikkisuus

Oli pyhäaamu, lokakuun 17 päivä 1963, ja koko luonto säteili puhtaanvalkoisessa lumivaipassaan ja aurinko paistoi täysin pilvettömältä lokakuiselta taivaalta. Kello oli vähän yli kahdeksan kun lähdin tunturimajalta suuntaamaan kohti kotia. Tunturista suoraan kotiini olisi ollut laajoja soita, Latvalampi ympäristöineen, ja niinpä suunnittelin kotimatkani siten, että kuljen tunturin helmakuusikoita etelään kuutisen kilometriä ja sieltä menen Pyhäojan yli Ruispelonkuusikkoon. Näin jänkämaiden kulkeminen jäisi mahdollisimman vähiin, sillä vesikot olivat vielä sulana vaikka oli lokakuu ja lunta jo maassa.
     Luostotunturin lännenpuoleinen helmakuusikko on tiheää kuusivaltaista ikimetsää. Joitakin isoja aihkipetäjiä sekä muutamia koivuja siellä täällä ja myös kelottuneita ikihonkia. Ylempänä rinteessä, kivirakan tuntumassa kasvaa pelkästään mäntyjä, jotka ovat todella lyhyitä täriköitä ja oksat harottavat, kuin turvaa etsien, joka suuntaan. Tämä Luoston helmakuusikko on ollut ikimuistoisen ajan hyviä lintumaita. Samoin hirvet asustavat näissä maisemissa ja ikimuistoisen ajan ovat myös karhut pesineet näissä kaukana ihmisasutuksista olevissa tunturin helmaryteiköissä.
     Sinä aurinkoisena aamuna tässä helmakuusikossa vallitsi kuitenkin täydellinen hiljaisuus. Vaikka tiesin, että niissä maisemissa on niin metsoja kuin koppeloitakin ja kuljin sen vuoksi hyvin hiljaa, en tavannut ainuttakaan siiville nousijaa - ei myöskään koirani. Olivat ilmeisesti asettuneet ihastelemaan ensilunta jonnekin tuuheiden kuusien alla, juroneet paikoilleen, joten koirakaan ei näistä vainua saanut ja sain jatkaa rauhassa hiljaista matkantekoani.
     Kello lähenteli jo keskipäivää kun ylitin kapean suokaistaleen ja Pyhälampeen laskevan ojan ja nousin maan laitaan Ruispelonkuusikon reunassa. Siinä pysähdyin hetkeksi ja käännyin katsomaan taakseni kapean suon takaa kohoavaa Luostotunturia. Nyt eteeni avautuma näkymä oli jotain sanoinkuvaamatonta, jotain todella mahtavaa. Luostotunturi, joka on kesäisin ohuen, monivärisen ja kuviollisen, jäkäläkasvuston peittämää lohkarekivirakkaa, oli peittynyt puhtaanvalkoiseen lumivaippaan ja kohosi korkealle puurajan yläpuolelle. Tunturin yläpuolella oli tumman sininen pilvetön lokakuun taivas ja aurinko valaisi Pyhäojan laakson ja tunturimaiseman todella kirkkaasti ja ainoat merkit rikkoutumattoman luonnon puhtauden keskellä olivat omat jälkeni ja koirani jäljet vähän sivummalla.
     Kokonaisuutena tunturi merkitsee ihmisen ikään verrattuna ikiaikaista ajattomuutta. Jo kymmeniä tuhansia vuosia samat jäkäläkuvioiset kivet ovat uhmanneet niin paahtavia helteitä, tunturin tuimia tuulia kuin talvisia tulipalopakkasiakin ja kuitenkin pysyneet yhtä kauniina ja kuviollisina. Jo kymmeniä tuhansia kertoja tunturi on peittynyt ensilumeen samalla tavalla kuin edellisenä yönä oli peittynyt ja lukemattomat miespolvet ovat saaneet ihailla samaa luonnon puhtautta, kauneutta ja kirkkautta kuin nyt itse sain ihailla. Kokonaisuutena tämä tunturin ikiaikaisuus kertoo ihmisen iän lyhyydestä, mutta samalla se kertoo myös, että me ihmisinä olemme osa kuolematonta ajattomuutta. Tietoisuutta, jossa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin ohikiitävä hetki - eli aikaa ei enää ole. Silloin kun pääsemme omakohtaisesti kokemaan tämän ajattomuuden henkisenä kokemuksena, tämä kokemus jättää meihin pysyvät ja kuolemattomat jäljet, elävän muiston jostain suuresta ja valtavasta ja koko loppuiän, aina kun silmämme suljemme ja kiinnitämme ajatuksemme tähän kokemukseen, tämä kokemus pulpahtaa tietoisuuteemme yhtä tuoreena ja uutena kuin eilen olisi tapahtunut.

Nämä näkymät ja niiden virittämät kokemukset ja ajatukset olivat niin huikaisevia, etten malttanut hetikohta jatkaa matkaani. Oli vain oltava hiljaa ja annettava sen kokemuksen ja näkymän piirtyä syvälle alitajunnan syövereihin pysyväksi aarteeksi koko loppuiäksi. Lopulta kuitenkin oli jatkettava matkaa, kotiin kun oli vielä yli 10 kilometriä. Kävelin yli Ruispelonkuusikon, yli Polsoinpalon ja nousin Vuovaaraan, jossa oli myös minun vakituinen tulistelupaikkani. Tervasjuurakoita oli riittämiin ja myös hetepurossa puhdasta vettä ja niinpä nytkin pysähdyin kahvitauolle.
     Pian hulmusi tuli juurakossa ja pannu porisi omaa porinaansa. Mutta mitä on tuli? Tuli on alkuisin samasta elämän lähteestä kuin on kaikki muukin elämä täällä maanpäällä. Alkuisin auringosta, joka ylläpitää elämää, ja puihin varastoituneena energiana antaa tulena lämpöä talven pakkasissa ja kiehauttaa veden kahvipannussa. Mitä olisimme ilman aurinkoa? Olisimme ilman elämää ja mitä olisimme ilman tulta? No. Ainakaan näillä Lapin perukoilla ei asuisi ainuttakaan ihmistä ja nyt kun ihminen vaikka vain hetkeksi pysähtyy pohtimaan elämää ja elämään vaikuttavia kaikkia eri tekijöitä, ihminen joutuu ihmettelemään kuinka suurta ja täydellistä kaikki on; ja samalla joutuu antamaan kaiken kunnian ja kiitoksen Luojalle, jonka suurta viisautta ja täydellisyyttä kaikki yksityiskohdat luonnossa viestivät.

Kahvit juotuani ja vähän voileipää syötyäni jatkoin matkaani nyt jo tuttua eräpolkua kohti kotiani. Jossain Vuovaaran laitamilla oli iso ukkometso tepastellut pitkin polkua kolmihaaraisilla varpaillaan. Tepastellut aikansa ja lopulta noussut siivilleen. Liekö kuullut tuloni vaiko muuten vain kyllästynyt tepastelemaan uudessa lumessa, mutta mennyt oli. Sen sijaan ei mennyt se teeri, joka viitisen kilometriä ennen kotiani erehtyi kuuntelemaan koirani haukkua liian pitkäksi aikaa ja tämä koirani haukulta ampumani teeri oli ainut reppuun pantava saalis koko siltä matkalta. Sen sijaan kokemuksena tämä matka, tunturimajalla viettämäni yö, yöllä satanut ensilumi ja tämän pyhäpäivän kirkkaus olivat kokemisen arvoista. Jotain suurta, jotain sellaista, jonka arvon ymmärtää vasta paljon myöhemmin.

Kahvipannu porisee tervastulilla. Lapin eränkävijän todellisia juhlahetkiä

Hypnoosikurssi

Koko se syksy oli minulle sitä aikaa, jolloin 18-vuoden iässä opettelin eränkäyntitaitojani. Opettelin tuntemaan ympäröivää erämaata ja kehittelin suuntavaistoani niin, että voisin tulevaisuudessa liikkua tutussa erämaassa ilman eksymisen vaaraa kaikissa olosuhteissa. Sumussa, tuiskuissa, jopa yön pimeydessä. Samoin sinä syksynä, joskus lokakuun loppupuolella, olin ensimmäisen yöni nuotiotulilla yötä, joskaan en vielä tehnyt oikeaoppisia rakotulia ja sain koko yön olla lisäämässä puita nuotioon ja silloin kun nuotio paloi, oli liian kuumaa, mutta kohta taas nuotion hiipuessa kylmää eikä nukkumisesta juuri tullut mitään.

Joskus loka-marraskuun tietämillä, kun lunta tuli jo vähän enemmän, naapurin isäntä aloitti tukkityöt omistamissaan metsissä ja tarvitsi tukkirenkiä avukseen. Minulle tämä tarjosi mahdollisuuden tienestiin, joskin tukkitöihin lähdettyäni metsästyshommelit jäivät pyhäpäivien harrastukseksi eikä mahdollisuutta pitemmille eräretkille enää ollut.
     Viikolla päivät kuluivat tukkimetsissä kun taas illat harrastin aktiivista kuntojumppaa ja liikuntaa. Samoin mielessäni pyörivät jatkuvasti henkiseen liittyvät asiat. Omat kokemukseni siltä syksyltä, syyskuinen telepaattinen ajatusyhteys koirani kanssa sekä lokakuisen sunnuntain kokemus ensilumen valkaisemassa ja auringon kirkastamassa tunturien maassa. Pohdin usein näitä kokemuksiani ja vertailin niitä mm. entisajan Lapin tietäjien ja Intian erakkomunkkien kokemuksiin Himalajan vuoriston rinteillä kuin myös niihin kokemuksiin, joita lähinnä katolisen uskon piirissä monet pyhimykset ovat kokeneet. Kaikille näille on yhteistä se, että niissä ihminen on yhtynyt henkisenä yhteytenä johonkin suureen ja korkeaan ja kokenut omat kosmiset - universaaliset - kokemuksensa; ja joita myös itse olin päässyt erämaan hiljaisuudessa ja rauhassa kokemaan. Nyt kaikki nämä kokemukseni vahvistivat tietoisuuttani siitä, että jotain todella suurta ja valtavaa minulle oli tapahtumassa. Jotain sellaista, joka vahvisti kaipuutani tulla Elisan kaltaiseksi profeetaksi.

Kuin vastaukseksi pohdiskeluilleni näin joskus marraskuun puolivälin tienoilla Apu-lehdessä pienen ilmoituksen, jossa kaupattiin kirjallista hypnoosikurssia. Niinpä hetkeäkään empimättä tilasin tämän kurssin jostain postilokero-osoitteesta Turusta. Muutaman päivän kuluttua sain kirjeen, joka maksoi kahden silloisen bruttopäiväpalkan verran. Kirjeessä oli parikymmentä sivua monisteita. Kovinkaan paljoa asiaa niissä ei ollut, mutta alkeita ja harjoitusmenetelmiä kuitenkin ja niin pääsin alkuun hypnoositutkimusteni rikkaalla tiellä.
     Tämän jälkeen jokainen ilta oli minulle aikaa, jolloin syvennyin asia kerrallaan tähän kurssiin. Pohdin, tutkin mielessäni ja teoretisoin siinä esitettyjä ajatuksia sekä harjoittelin siinä esitetyn Chawruellin heilurin käyttöä. Eli langan päässä olevan esineen hallintaa ajatukseni voimalla. Alussa tämän esineen liikkeet olivat heikkoja, mutta keskittymiskyvyn kehityttyä hallintavarmuus kasvoi ja oli aika laajentaa harjoituksiani muillekin elämän alueille.

Tammikuussa 1964 olin edelleen tukkirenkinä naapurin isännällä. Käytössäni oli 12 kiloa painava moottorisaha, sippi-Homelite. Tämän lisäksi kuormitin isännän apuna tekemäni tukit hevosen rekeen, ajomatkaa vain kilometri, joten kiirettä riitti ja työ oli todella raskasta. Niihin aikoihin otin yhdeksi harjoitusmuodoksi sen, etten aamulla töihin lähtiessäni syönyt mitään. Join vain kupillisen kahvia ja metsässäkin vain motillisen kahvia, mutta vieläkään en syönyt mitään ja työskennellessäni keskityin siihen, että "minun ei ole nälkä" ja minkäänlaista näläntunnetta en sinä päivänä kokenut ja niinpä siitä tuli pysyvä harjoitusmuotoni koko sen tukkisavotan ajaksi.

Samainen tammikuu oli myös erittäin lauha ja vettä satoi useinakin päivinä. Sinäkin päivänä vettä satoi lähes kaatamalla heti aamusta ja jo ennen puoltapäivää vaatteeni olivat litimärät. Niinpä päiväkahvia keittääkseni tein isot juurakkotulet kuivatakseni vaatteita kahvia odotellessa. Sitten kävi niin, että kun pannu kiehui, menin ottamaan avokäsin pannun sangasta, joka oli roitotulilla kuumunut hehkuvan kuumaksi ja sain sormiini kolmannen asteen palovammat ja kipu oli sen mukainen. Nyt päätin kokeilla suggestion taitoani näihin palaneisiin sormiini, keskityin hetken ja sanoin oman mahtisanani: "EI POLTTELE" ja minkäänlaista kipua sen jälkeen näissä palaneissa sormissani tuntenut. Eli minulle oli kehittymässä täsmälleen sama taito kuin entisajan Lapin verenseisottajilla ja muilla mahtimiehillä.

Apuna ahdingoissa

Niihin aikoihin kotikylälläni asui eräs kaveri, Uljas, minua kymmenisen vuotta vanhempi. Oli aikanaan syntynyt aviottomana lapsena ja myyty kunnan toimesta huutolaiseksi erääseen taloon. Sittemmin talosta oli kuollut isäntä ja tämä kaveri jäänyt asumaan vanhan emännän tueksi ja turvaksi. Sitten kävi niin, että myös emäntä kuoli liki 90 vuoden iässä ja kaveri jäi täysin yksin elämään silloiseen pieneen maalaiskylään, jossa huutolaisille ei juuri arvoa annettu ja kaverin kriisit olivat sen mukaiset.
     Nyt kun tiesin, että tällä kaverilla oli todella vaikeaa, kävin usein hänen vieraanaan ja olin hänelle kaverina. Eräänäkin helmikuun sunnuntaina hiihtelin kotoani hänen luokseen joskus kahden kieppeillä iltapäivällä ja heti ovesta sisään päästyäni aistin hengessäni, että nyt ei ole kaverin asiat oikealla tolalla. "Kuuleppa Uljas, Keitämmäpä kahvit", sanoin ensimmäiseksi ja aloin laittamaan tulta hellaan ja pannun tulelle. Uljas laittoi kupit pöytään ja siinä kahvipöydässä istuttiin useita tunteja ja keskusteltiin hänen tilanteestaan ja vielä lähtiessäni lupasin tulla uudelleen: "Kuule Uljas. Minä tuun taas joku päivä. Me selvitään tästä". Sitten kuulin, että seuraavana päivänä Uljas oli kertonut kylän kauppiaalle, että mikäli olisin kymmenen minuuttia myöhästynyt, hän olisi ehtinyt päättää päivänsä ja tämän kuultuani tuli jälleen sisäinen varmuus, että tämä minun tieni; ja että juuri tämän vuoksi tarvitsen myös hypnoosin taitoa. Voidakseni auttaa ja palvella niitä joilla vaikeaa on

Silmät avautuvat

Helmikuulla löysin kirjakaupasta juuri ilmestyneen kirjan, Jarl Fahler: Hypnoosi ja tästä kirjasta tuli todellinen oppikirjani pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Luin tätä kirjaa lyhyen pätkän kerrallaan ja sisäistin siinä olevan sanoman ja jatkuvasti vertailin myös elävän elämän tapahtumiin ja omiin kokemuksiini.

Kirjansa ensimmäisessä luvussa ”Yksilö ja psykologiset auktoriteetit. Auktoriteettien joukkohypnoottinen vaikutus”, maisteri Jarl Fahler kirjoittaa:

"Koska yhteiskunta vaikuttaa yksilöön ja päinvastoin, on syytä lähemmin tarkkailla näitä vuorovaikutuksia. Elämä on kokonaistoiminto, ja vaikkakin se epäilemättä on monihaarainen valtavassa kokonaisuudessaan ja täyteläisyydessään, se ei sinänsä ole niin monimutkainen asia, kuin miksi ihminen sen useimmiten tekee. Meillä ihmisillä on rajoituksia, joiden johdosta emme näe selvästi, ts. emme tiedosta kaikkea. Ellemme näitä rajoituksia näe, emme ymmärrä mitään todellisesta elämästä, joka piilee lauseiden ja ajatuksien ’takaisessa' maailmassa.
     Elämä-sanalla, kuten useimmilla muilla sanoilla, voi olla monta eri merkitystä. Elämällä en tässä suinkaan tarkoita ainoastaan samaa kuin mitä yleensä sanotaan elämäksi eli ihmisen elämisen kaavaa ristiriitoineen, jokapäiväisine luuloineen ja pinnallisine huveineen ja tyydytyksineen. Mutta koska ihmiseksi ja luomakunnan kruunuksi itseään kutsuvan eläimen elämisen kaava useimmiten näyttää olevan esteenä todellisen elämänyhteisön tajuamiselle ja selvälle tietoisuudelle siitä, on ehkä syytä muutamin sanoin puhua myös elämisen kaavasta. Ja koska ihmisen sielunelämä kuvastuu ihmisen jokapäiväisessä 'ulkonaisessa' toiminnassa, joudun tarkkailemaan sellaisiakin asioita, joista ei yleensä puhuta hypnoosia käsittelevässä kirjallisuudessa. Joudun koskettelemaan meille kaikille hyvin läheisiä tosiasioita, ja samalla - niin toivon - avautuu ehkä lukijalle hypnoosin ja suggestion valtava maailma. Tuskin on lainkaan mahdollista tuntea ihmisen sielunelämää ja ihmisen historiaa - joka on sama ilmiö suuremmassa mittakaavassa - tuntematta hypnoottisia ilmiöitä."