1. Yksin kuljin pimeällä tiellä

Olen monta kertaa pysähtynyt pohtimaan omaa elämääni ja sitä, miksi olen juuri sellainen kuin olen. Tässä tutkistelussani olen mennyt ajassa taaksepäin aina muistamiseni äärirajoille saakka ja aina siihen aikaan, jolloin kiipesin tuolinjalkaa pitkin seisomaan ja opettelin kävelemään. Tämä muistikuvani, vaikka monet sitä epäilevät, on niin selvä kuin se olisi tapahtunut vasta äsken.
    Elettiin joulunalusviikkoja ja syystalviset päivät olivat keskipäivälläkin hämäriä, varsinkin lattiatasosta katsottuna. Ikkunasta näin ulos vain hämärän ja usein pilvien peittämän taivaan, mutta näihin näkymiin en juuri kiinnittänyt huomiota, sillä olin juuri oppimassa kävelemään ja tämä uuden oppimisen ilo oli niin suurta, että harjoittelin kaiken päivää. Siinä kodissa, jossa silloin asuimme, oli pitkät puiset penkit, joita vasten kiipesin ylös yhä uudelleen ja uudelleen. Samoin kävelin penkin sivustaa penkistä kiinni pitäen. Sitten varmuuden kasvaessa kävelin myös niin, että pidin käsiäni penkin yläpuolella, mutta en pitänyt mistään kiinni ja voi sitä iloa kun pääsin pitkän penkin päästä päähän tarvitsematta ottaa kertaakaan kiinni. Seuraava tavoite oli toisella seinustalla oleva penkki. Muistan, kuinka mittasin katseellani etäisyyttä tähän toiseen penkkiin ja vertasin sitä sen penkin pituuteen, jonka sivua olin osannut kiinnipitämättä kävellä. Tässä aprikoinnissa tulin siihen tulokseen, että pituus on yhtä pitkä ja jos tämän matkan olin osannut kävellä, niin osaan tuonnekin. Niinpä päätin lähteä yrittämään ja kävelin kädet edessä ojossa noin puolimatkaan kunnes joku huusi: "Kattokaa! Leo kävelee", ja kupsista. Olin nenälläni lattialla.

Näistä ensimmäisistä muistikuvistani alkaa tapahtumien ja muistikuvien ketju, jossa maailmankuvani laajeni kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät aaltorenkaat aina laajemmiksi ja laajemmiksi. Jokainen askel, jonka omakohtaisen oppimisen tiellä otin, oli aina askel seuraavalle ja laajemmalle renkaalle tai ylemmälle porrasaskelmalle. Kaiken aikaa jouduin selvittämään jokaisen teon tai sanan merkityksen ja asettamaan sen oman persoonallisuuteni palapeliin. Hyvin monet teoistani olivat ainakin ensimmäisinä elinvuosinani spontaaneja toimintoja ratkaisuksi vallitsevaan tilanteeseen. Eräs kuvaava tapaus sattui ollessani nelivuotias:
   Oli lokakuinen aamu ja olin kaksi vuotta nuoremman veljeni kanssa ulkona. Mummolan, jossa silloin asuimme, kamarin puoleisella nurkalla oli pieni kuoppa, jossa oli vettä muutama kymmenen senttiä ja kun yöllä oli ollut pakkasta, tämän veden pinnalle oli muodostunut ohut jääkerros, jonka päälle veljeni meni sillä seurauksella, että jää murtui ja hän kaatui mahalleen räpiköimään jäiseen veteen. Siinä tilanteessa en tiennyt mitään hukkumisesta tai tukehtumisesta, mutta ymmärsin, että parivuotiaalla veljelläni on todella hätä ja niin menin ja vedin hänet kädestä kuivalle maalle ja vein sisälle vaihtamaan kuivia ja lämpimiä vaatteita. Kukaan ei ollut tähän opettanut, mutta jokin sisälläni sanoi, että näin minun on tehtävä.
    Samoin monet vanhempien sanonnat tuottivat päänvaivaa ennenkuin selvisi, mitä mikäkin sana tarkoittaa. Mm. siihen aikaan, 1940-luvun lopulla, tapana oli, että kun silloiset postin linja-autot kohtasivat Lapin pitkillä tiellä, nämä pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia. Yksi tällainen kohtaamispaikka sattui mummolani kohdalle ja vanhemmat sanoivat, että nämä ovat "pysähtyneet raataamaan". Nyt mieltäni vaivasi pitkään, mitä on "raataaminen" ja niin monet kerrat seurasin ikunasta pysähyneitä keltaisia postiautoja nähdäkseni mitä nämä tekevät kun "raataavat". Tiellä seisoi molempien autojen kuljettajat, postipojat sekä matkustajat ja keskustelivat keskenään, josta päättelin, että tämän raataamisen täytyy olla keskustelua.
    Samoin yksi sananparsi, jonka kuulin niihin aikoihin vanhemman väen usein sanovan, oli: "Kuu paistaa, kuollu ajjaa, Armas ei tiiä mithän". Tätä sanontaa vanhemmat käyttivät tultuaan talvisina kuutamoiltoina ulkoa sisälle. Tämän sanonnan merkitystä mietin paljon ja tein sen johtopäätöksen, että kuutamoisina öinä kuolleet luurangot ajavat hevosella pitkin maanteitä, niinkuin hevosta yleisestikin käytettiin matkantekoon ja kuormien vetämiseen. Niinpä monina kuutamoiltoina viivyin pitkiä aikoja tähyillen verhonraosta kuutamon valaisemalle lumenvalkoiselle maantielle, nähdäkseni kuolleen ajavan. Mutta turhaan, kunnes viimein tajusin, että tämä oli vain sanonta, jostain tullut, ilman todellista merkitystä. Siispä oppia ikä kaikki.

Maatalous näytteli keskeistä sijaa silloisessa Lapin ihmisten elämässä ja karjanhoito oli keskeinen elannon lähde. niinpä miltei jokaisessa pienimmässäkin mökissä oli lehmä tai pari ja suuremmissa taloissa isompi karja. Näin oli myös mummolassa, jossa heti sotien jälkeisinä vuosina asuimme. Käytäntö myös oli, että useimmissa taloissa oli hevonen, jota käytettiin talvisin tukkisavotoissa ja kun keväiset peltotyöt saatiin tehtyä, hevoset vietiin luonnon laitumelle. Mummoni kotiseudulta, Lehtovaarasta ja Torvisesta Luosto-tunturin kairaan.
    Muistissani on eräs heinäkuinen aamu. Nukuin silloin mummolan vintillä olevassa rankisessa yhdessä setäni kanssa ja heräsin aamuvarhaisella valtavaan maan töminään ja risujen paukkeeseen. Kun kiiruhdin setäni kanssa ikkunaan, näimme kuinka suuri hevoslauma juoksi täyttä vauhtia hännät suorina maantien takaa Luoston suunnalta ja lähtivät laukkaamaan täyttä vauhtia maantietä pitkin "alaspäin", eli kohti etelää. Laumassa lienee ollut nelisenkymmentä hevosta ja maan töminä ja risujen pauke oli sen mukaista.
    Tapahtuneesta aikuiset päättelivät, että karhu on ollut näitä hevosia ajamassa ja niinpä kun he lähtivät heinäniitylle Kursanojalle, ottivat kirveen mukaan kaiken varalta. Samoin me lapset olimme varuillamme pihalla leikkiessämme ja odottaessamme heinäväen paluuta kuullaksemme olivatko he karhua nähneet. Mutta ei. Karhusta ei hevosten laukkaa lukuun ottamatta muuta havaintoa saatu.

Samoin mieleeni on jäänyt 1940-luvun lopulta tapaus kun eräkirjailija A. E. Järvinen oli ampunut Luostotunturin lähelle hirven; ja jonka lihat setäni ja isäni kävivät hevosella hakemassa. Siinä vaiheessa kun he lihoineen tulivat, oli naapurin nuorin poika käymässä ja kun näki, että hirven lihat tuotiin, lähti kiirusti kertomaan kotiinsa. Tästä ei kulunut tuntiakaan kun pitäjän nimismies tuli aikomuksenaan takavarikoida nämä hirven lihat: "Teillä ei ole kaatolupaa ja minä takavarikoin nämä lihat". "Näitähän sinä et kyllä takavarikoi. Nämä ovat metsänhoitaja Järvisen lihat ja nämä pitää lähettää Malmin autossa Rovaniemelle" oli isäni ja sanonut ja tämän kuultuaan nimismies lähti takaisin naapuriin jatkamaan keskeytynyttä jänisjahtiaan.

Uuteen kotiin..

Ukkini kuolema tapahtui keväällä 1949 ja hautajaiset pidettiin toukokuulla lumien juuri sulettua. Pian tämän jälkeen isäni vuokrasi Metsähallitukselta sodanaikaisen saksalaisten ylläpitämän venäläisten sotavankien leirialueelta parin hehtaarin tontin ja siirsi sinne mummolan pihapiiristä mökin, jossa olimme aiemmin asuneet ja tästä mökistä tuli uusi kotimme kymmenen vuoden ajaksi. Lattiapinta-ala oli vain 13 neliötä ja lopulta meitä asui tässä mökissä kymmenhenkinen perhe ja joskus oli parikin yövierasta. Mutta sopu sijaa antoi.

Kansakouluiässä.

Tässä koulussa alkoi "ii-savottani" elokuussa 1951>

Muistissani on elävästi myös se päivä, jolloin aloitin kansakoulun elokuussa 1951. Sinä ensimmäisenä päivänä matkasin vanhemman siskoni mukana linja-autolla kuuden kilometrin matkan Vuojärven kylälle, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Kansakoululle käveltiin maantieltä pitkin kapeaa metsäpolkua läpi männikkömetsän. Kaikki oli uutta ja tapasin ensimmäisen kerran tulevat oppilastoverini ja ylipäänsä kotini ulkopuoliset toiset lapset. Muistan, kuinka eräällä ekaluokalle tulevalla pojalla oli selässään sininen laatikonmallinen reppu. Samoin ensimmäisestä koulutunnista on jäänyt mieleen puhdas koulurakennus, joka tuoksui kesän maalaamisien jälkeen vielä maalilta ja kun samana päivänä jaettiin kynät, kumit, vihkot ja aapiminen, olin innoissani oppimaan taas uutta. Mutta aivan ensimmäisinä kouluviikkoina koin myös kokemuksen, jotta jätti varjonsa koko tulevalle koulu-uralleni:
    Oli ensimmäisiä kouluviikkoja ja opeteltiin aapisesta aakkosia, tosin osasin lukea jo sujuvasti kouluun mennessäni. Sillä kertaa oli läksynä aapisesta k-kirjainta käsittelevä sivu, jonka yläreunassa oli suurin kirjaimin sekä iso, että pieni koo. Samoin sillä sivulla oli muutamia kuvia ja lyhyitä lauseita. Opettelin tämän sivun kotona niin hyvin, että muistin koko sivun kuvineen ja leuseineen täysin ulkoa. Seuraavana päivänä lukutunnilla opettaja komensi minut luokan eteen lukemaan tämän kotiläksyn. Nyt kun muistin tämän sivun ulkoa, jätin kirjan pulpetille ja menin luokan eteen lukeakseni kotiläksyn ulkomuistista. Tätä silloinen opettaja ei kuitenkaan hyväksynyt vaan minun oli haettava aapinen pulpetilta ja tavattava läksy sieltä. Tämä opettajan asenne oli täysin käsittämätön ja romutti täysin oman näkemykseni oppimisesta. Olin ymmärtänyt niin, että oppimisessa oppilas liikkuu aina lahjakkuudensa ylärajalla ja pyrkii kehittymään vieläkin lahjakkaammaksi. Nyt se, että minun piti teeskennellä kirjasta tavaamista sellaisessa kotiläksyssä, jonka täysin ulkoa osasin, osoitti sen, että koulussa ei pyritäkkään oppilaiden lahjakkuden kehittämiseen vaan oppilaiden tasavertaistamiseen ja alistamiseen siihen sosiaaliseen luokkaan, johon itsekukin oli syntynyt; ja että todistuksen numeroja ei anneta oppilaan lahjakuuden mukaan, vaan sen mukaan minkä arvoiseksi opettaja kunkin oppilaan arvioi synnynnäisten lähtökohtien perusteella. Tässä arvostelussa köyhän mökin lapset ovat sitä sosiaalista luokkaa, joita ei voi tyydyttävää paremmaksi arvostella. Tosin ymmärrettävää on sekin, että opettajalle on kauhistus sellainen oppilas, joka on lahjakkaampi kuin opettaja itse.

Samalla kun tämä edelläkuvaamani kokemus latisti oppimishaluni täysin, osoitti tämä myös sen, että olin erilainen. Käsitykseni hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, oli monessa suhteessa ristiriidassa opettajan, koulun sääntöjen ja jopa oppilastoverieni oikeustajun kanssa. Muistan erään toukokuisen päivän, jolloin koulun aidan sisäpuolelta seurasin, kuinka eräs vanhus yritti selviytyä sohjoisella ja upottavalla polulla lähellä koulun porttia. Minulla oli valtava halu mennä ja ojentaa auttava käteni tueksi tälle vanhukselle, mutta en voinut, koska koulun aidan ulkopuolelle menemisestä seurasi aina nurkassaseisomista.
    Kuitenkin asiassa kävi niin, että opettaja oli nähnyt koulun yläkerrassa olevan asuntonsa ikkunasta tapauksen ja sain tunnin arestia sen vuoksi, etten mennyt tämän vanhuksen avuksi. Puolustukseksi ei riittänyt se, että noudatin koulun järjestyssääntöjä. Tästä tapauksesta kului viikko ja eräs nuorempi tyttö oli kiivennyt koulun lankkuaidalle eikä uskaltanut tulla alas. Niin menin tytön luo ja ojensin auttavan käteni josta kiinnipitäen tyttö hyppäsi aidalta alas. Ajattelin. että nyt minä autoin enkä ainakaan enää saa arestia. Mutta yhtä kaikki. Opettaja oli nähnyt tämänkin tapauksen asuntonsa ikkunasta ja taas sain tunnin arestia osallistumisesta kiellettyyn aidan päälle kiipeämiseen. Sitä vastoin aidalle kiivennyt tyttö ei saanut edes nuhteita. Nyt näillä täysin käsittämättömillä rangaistuksilla romutettin oma käsitykseni oikeasta ja väärästä ja samalla itsetuntoni. Tämä puolestaan johti siihen, että yritin kuvitella mitä opettaja kustakin asiasta ajattelee ja toimia näiden kuvitelmieni mukaan. Mutta koskaan en oppinut opettajan mieliksi olemaan ollakseni hyvä oppilas niinkuin olisin halunnut olla. Tajusin olevani erilainen, joka erilaisuuteni ilmeni myös suhteissa oppilastovereihini. Kuvaava esimerkki tästä:
    Siihen aikaan kotikylälläni eli eräs yksinäinen, jo eläkeikää lähentelevä mieshenkilö, Nestori, joka sairasteli sydäntautia ja liikkui ontumalla polveen työelämässä tulleen vamman takia. Näistä sairauksistaan huolimatta hän yritti hankkia itse elannon itselleen ja oli TVH:n töissä. Hiekoitti usein myös Vuojärvellä ollutta jyrkkää jäistä mäkeä, jotta puutavararekat pääsevät mäenpäälle. Nyt toisilla koulupojilla oli se paha tapa, että menivät tahallaan kiusaamaan soralapiolla hiekkaa kantavaa papparaista aina siihen asti, että tämä suuttui ja lähti ontuen ajamaan näitä poikasia. Nyt kun tiesin, että papparaisella oli sydäntauti; ja että tällaiset suuttumiset ovat vaarallisia, minulle teki pahaa oppilastoverieni menettely. Halusin mennä Nestorin tykö ja sanoa, ettei välittäisi näistä pojista sillä pojat on tyhmiä; ja että minä haluan olla Nestorin kaveri. Ja niin myöhemmin kävi. Minusta tuli Nestorin hyvä kaveri ja apu monissa hänen asioissaan aina hänen kuolemaansa saakka. Jokin sisälläni sanoi, että minun on näin tehtävä siitäkin huolimatta, että jouduin ristiriitaan toisten oppilaiden kanssa.
    Samoin siihen aikaan eli kotiseudullani muutamia yksinäisiä vanhuksia, joita jo pienenä koulupoikana halusin käydä auttamassa. Nyt kun taloissa ei ollut sähköjä ja lämmitys ja keittäminen puilla, kannoin usein näille yksinäisille vanhuksille puita, vinttasin kaivosta vettä ja toimitin kauppa-asioita. Joskus vanhukset keittivät kahvia ja taittoivat leipäjuustoa kuppiin ja: "Tuleppa nyt, Levo-poika juomaan kaiken päälle kahvit". Nyt siinä pienenä köyhänä koulupoikana vanhuksen kanssa kahvipöydässä istuessani koin jotain sanoin kuvaamatonta. Siinä sydän kohtasi sydämen, hyvyys kohtasi hyvyyden, kuin Hugo Simgergin kuuluisassa maalauksessa: "Haavoittunut enkeli", ja jokin sisälläni sanoi, että Taivaassa riemuittiin siitä hyvyydestä, jota sain tälle vanhukselle osoittaa ja taas koin, että olen erilainen.

Oman merkityksensä maailmankuvani ja hyvän ja pahan käsitteiden muodostumisessa oli sillä, että luin kansakoulupoikana paljon Raamattua ja ammensin sieltä elämänviisautta tulevan elämäni varalle. Ennenkaikkea Sananlaskujen Kirjan koin erittäin opettavaiseksi, jonka luin niihin aikoihin moneen kertaan. Samoin profeetta Elisan kutsumus ja elämäntyö kosketti syvältä sisimmästäni. Halusin tulla samanlaiseksi Jumalan mieheksi kuin hän oli aikanaan ollut. Muistan, kuinka joskus kymmenvuotiaana minulla oli voimakas tunne, että minun on tehtävä sovinto Jumalan kanssa ja pyhitettävä oma elämäni palvelemaan Jumalaa. Olemaan yhtä Jumalan kanssa. Eräänä helmikuisena sunnuntaipäivänä tunne oli erittäin voimakas ja halusin tehdä täyttä totta elämässäni. Niinpä poltin mm. oman toivelauluvihkoni, ruudullisen kouluvihkon, johon olin kirjoittanut silloisten iskelmien sanoja, hellanuunissa. Sekin kun tuntui niin syntiseltä ja kun tämän olin tehnyt, minun tuli valtavan kevyt ja hyvä olla. Tätä hyvänolontunnetta kesti monta päivää, mutta kun kotona tai kotiseudullani ei ollut ketään uskovia nuoria, olin yksin ja vähitellen tämä hyvä tunne sillä kertaa hiipui pois, mutta jätti pysyvän kaipuun kokea samaa yhä uudelleen ja uudelleen.
    Samoin erittäin ratkaisevaa osaa persoonallisuuteni sekä hyvän ja pahan käsitteiden muodostumisessa näytteli myös se, että koulupoikana olin monet vuodet mummoni apuna ja turvana hänen paljon yksin asuessaan ja sairastellessaan.
    Siihen aikaan käytäntö meillä Lapissa oli, että pienviljelijävaltaisen maatalouden lisäksi elantoa oli hankittava satunnaisista töistä kuten savotoilta. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että miltei jokaisessa maalaistalossa oli pieni karja sekä hevonen, jolla silloiset tukkisavotoiden tukit ajettiin. Miehet olivat talvisin joskus useita kuukaisia savottamatkoilla ja kotiin jääneet saivat selviytyä kuka mitenkin. Näin oli myös mummoni laita. Jo paljon ennen kymmentä ikävuottani asuin mummoni luona ja yhdessä hoidettiin pientä karjaa, lähetettiin maitoa meijeriin, kasvatettiin perunaa, nauriita sipulia ja muita juureksia tulevan talven varalle. Erityisesti mieleeni on jäänyt talon etelänpuoleisella seinustalla kasvavat unikot, joita käytiin kastelemassa; ja jotka sulkivat illalla auringon laskiessa kukkansa ja vaipuivat yöuneen. Tästä niiden nimikin. Sitten myöhemmin kun mummoni sairasteli enemmän, kävi usein niin, että jouduin vastaamaan koko taloudesta silloin kun mummoni joutui jäämään sairaalahoitoon. Niinpä 12 vuotiaana, ensimmäisen sputnikin aikoihin, kävin päivisin kansakoulua, tulin illansuussa linja-autolla mummolaan jonka jälkeen lämmitin pirtin, ruokin lehmät, laitoin ruoan itselleni ja luin läksyt milloin satuin ehtimään. Seuraavana aamuna taas kouluun, takaisin ja samat kotityöt. Äitini tai naapurin emäntä kävi hoitamassa vain lehmien lypsämisen. Näin saattoi kulua parikin viikkoa ja nuoresta iästäni selvisin täysin, lypsämistä lukuunottamatta, kaikista talon töistä. Koin, että minuun luotettiin ja halusin olla luottamuksen arvoinen.

Työelämään ja pysyviin ratkaisuihin.

Elettiin lokakuuta 1954. Siihen aikaan asuimme pienessä vanhasta saunasta tilapäisasunnoksi kunnostetussa mökissä. sillä kertaa isän pöllisavotta oli noin viiden kilometrin päässä kotoa, joten hän saattoi kulkea töissä kotoa käsin. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt muistikuva siitä, että isä lähti aamuisin töihin linkuttamaan keppiin nojaten ja kun hän illalla tuli kotiin, hän illan piehtaroi suurissa tuskissa kotimökin lattialla ja taas aamulla linkutti keppiin nojaten lumiseen metsään parkkaamaan jäisiä pöllejä. Oli kauhea issiastulehdus ja tuskat sen mukaiset, mutta varaa lääkäriin menemiseen ei ollut, saati sitten sairasloman pitoon. Viisilapsisen perheen elanto oli yksin riippuvainen savotalta saadusta tulosta ja yhdestä lehmästä saadusta maidosta. Muistan eräänkin aamun kun kotimökin ikkunasta katselin isän perään ja minulla oli valtava halu lähteä isän avuksi, mutta 9-vuotiaasta ei olisi ollut mitään apua ja niin tyydyin tuumaamaan. "Ootappa, isä! Täältä on pojat kasvamassa". Samalla päätin, että niin pian kuin kykenen, lähden isän avuksi pöllimetsään. Ja näin myös tapahtui.
    Helmikuulla 1956 isä oli pitkällä savottamatkalla ja kotimökistämme loppuivat kuivat polttopuut. Niinpä otin nuoremman veljeni ja vanhemman siskoni kanssa pokasahan ja menimme maantien toiselle puolen valtion maalle, jossa oli isohko lenko kelohonka ja kävi niin, että "rytinä kuului kruunun mettästä". Eli kaadoimme tämän hongan ja sahasimme pölkyiksi, jotka vedimme kelkalla kotiin ja hakkasimme polttopuiksi. Nyt se seikka, että olimme saaneet niinkin ison hongan kaadettua osoitti, että mehän pystymme tekemään pöllejä ja niin päätettiin nuoremman veljen kanssa, että lähdemme kesäloman tultua isän avuksi pöllintekoon.
    Niin tuli kesä ja kun koulun päättäjäiset oli pidetty ja suvivirsi veisattu, varustimme parkkuuraudat ja työvaatteet ja seuraavana aamuna lähdettiin pöllimetsään. Olin silloin yksitoistavuotias ja työ oli todella raskasta raatamista ja monet kerrat kotiin palatessamme jouduin kävelemään jalat leveällä pysyäkseni pystyssä, sillä niin rättiväsynyt olin, mutta kun olin omasta tahdostani isän avuksi lähtenyt, niin jaksoin. Näin meni se kesä. Välillä käytiin Vuojokivarressa tekemässä heinää ja taas jatkettiin pöllisavotalla aina siihen asti kun koulut syksyllä taas alkoivat.
    Seuraavana kesänä heti koulun päättymisen jälkeen lähdettiin jälleen pöllisavottaan. Tästä kesästä on jäänyt mieleeni periaatepäätös, joka on leimannut elämääni jo yli neljäkymmentä vuotta:
   Samalla savotalla, jossa silloin työskentelimme, oli monia kylän nuoria miehiä, joiden pyhäntienoot kuluivat ryypiskelyn merkeissä ja maanatait olivat sen mukaiset. Kova krapula, omantunnon syytöksiä ja synkkiä yksinpuheluja: "Kyllä sitä on ihminen pöljä"... "Kyllähän se oli viiminen kerta"... kyllähän minä en koskaan enää"... mutisivat miehet omissa oloissaan. Ja kuitenkin aina kun viikonloppu lähestyi, oli entinen vauhti ja taas maanantaina samat synkät yksinpuhelut. Näin viikosta toiseen ja kun tätä menoa kaksitoistavuotiaan poikasen silmin katselin, jouduin toteamaan: "Mutta hyvänen aika! Näitä miehiähän vaivaa henkinen näivetystauti. Jos mies on mies; ja jos mies sanoo, että se on loppu nyt, niin se on loppu kans". Samalla päätin, että tuohon hullunhommaan en koskaan ala. Enkä alkanut.

Tästä kesästä kului muutama vuosi ja sain kansakoulun suoritettua loppuun. Niihin aikoihin kotiseudullani ei ollut viinakauppaa eikä keskiolutta kaupoissa, joten tapana oli, että tehtiin itse kiljua ja käytettiin sitä muurahaismättäässä ja niinpä monien kesäiset vapaa-ajat kuluivat muurahaismättään ympärillä "kiljupönttökomiteassa" istuessa. Näin oli myös ikäisteni poikien laita. Kaveri olisin halunnut olla, mutta en osallistua ryyppäämiseen sen vuoksi, että olin aiemmin tehnyt vakaan raittiuspäätöksen; ja että jokin sisälläni sanoi sen olevan syntiä Jumalan edessä ja lopputulos tästä oli sitten se, niinkuin psykologian laki sanoo: "Yksilö, joka ei mukaudu joukkoon joukon ehdoilla, ajetaan joukosta pois". Eli että: "Painu kotias täältä. Ei täällä sinua tarvita". Niin lähdin joukosta pois ajettuna kulkemaan omia teitäni yksin omantuntoni ja vakaumukseni kanssa ja täytyy sanoa, että tätä lähtemistä minun ei ole koskaan tarvinnut katua vaikka pahalta se silloin tuntui ja vielä pahempaa oli edessäpäin.

Nyt kun olin kaveripiiristä pois ajettuna totaalisesti yksin, tarjosi tämä hyvät mahdollisuudet omien syvimpien tuntojeni tutkisteluun ja hyvän ja pahan käsitteiden kirkastamiseen. Minusta tuli yksinäinen vaeltaja, erämaiden kasvatti ja luonnonlapsi. Kesäiset illat viihdyin Vuojokivarressa kalastellessani ja jo 14 ikäisenä hiivin isän pienoiskiväärin kanssa lähiseudun kuusikoissa ja metsästin syksyisinä iltoina vihelteleviä pyitä. Samalla kansakoulun jälkeiset vuoteni olivat sitä aikaa, jolloin jouduin perusteellisesti pohtimaan tulevaa elämää ja sitä, mitä elämälläni tekisin.
    Jonain heinäkuisena päivänä vuonna 1960 minulle tuli taas kerran voimakas tarve lähteä yksinäisyyteen, luonnon rauhaan, tutkimaan syvimpiä tuntojani. Sillä kertaa kävelin Vuojokivarteen ja kiipesin erään kelohongista rakennetun pienen heinäladon katolle, jossa viivyin useita tunteja. Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta, vieno kesäisen tuuli huojutti rannan pensaita ja niityn heiniä. Joskus molskahti yksinäinen kala joessa ja koko luonto henki syvää rauhaa, vapautta ja harmoniaa, jossa koko luomakunta oli yhtä ja itse olin osana tätä kokonaisuutta. Osana myös menneiden polvien lappilaista kulttuuria, jossa ihmiset ovat eläneet luonnon ehdoilla; ja josta kertoi myös se kymmeniä vuosia vanha heinälato, jonka katolle olin kiivennyt.
    Sinä päivänä jälleen mietin omaa tulevaisuuttani ja yritin selvittää itselleni, mitä haluan elämältäni. Jostain kaukaa kuului rekka-auton jyrinä kun liipirekka jyräsi silloista soratietä Ivalosta Rovaniemelle. Tätä jyrinää kuunnellessani ajattelin, että siellä rekkakuski tekee omaa elämäntyötään, mutta minun elämäntyöni se ei tulisi olemaan. Pian tämän jälkeen kaukaa kuului traktorin niittokoneen raksutus kun naapuri niitti heinää. Taas ajattelin, että siellä naapuri tekee omaa elämäntyötään, mutta sekään ei ole minun elämäntyö. Ajattelin sitäkin, että haluaisin tulla papiksi, mutta kansakoulupohjalta se on täysi mahdottomuus ja kun jatkokoulumahdollisuksia ei ollut minkäänlaisia, tämä haave oli haudattava sellaisenaan. Tämän jälkeen tähyilin pitkiä aikoja korkelle siniselle taivaalla. Kuuntelin, kuinka tuuli humisi joenrannan pensaissa ja joskus kala molskahti joessa ja taas kerran mieleeni nousi elävästi profeetta Elisan älämäntyö ja minun tuli valtava halu tulla juuri hänen kaltaisekseen Jumalan mieheksi. Jumalan palvelijaksi, joka ei tarvitse tämän maailman ihmisten opetuksia ja kouluja, vaan jota Jumalan Henki kuljettaa ja antaa sen Korkeamman Viisauden, jota profeetta työssään tarvitsee. Ja seuraus tästä yksinäisestä tutkistelustani oli, että palasin kotiin siinä varmuudessa, että kerran minusta tulee profetta Elisan kaltainen Jumalan palvelija.

Kului pari vuotta. Sinä tammikuisena tiistaina menin linja-autossa kylälle siinä tarkoituksessa, että kävelen kuuden kilometrin matkan kotiin ja käyn matkalla naapurissa pidettävissä maamiesseuran ompeluilloissa, joihin kylän väki kokoontui istumaan iltaa ja samalla kerättiin varoja kylän maamiesseuran toimintaan.
    Sillä kertaa kävin tapani mukaan eläkepäiviään viettävän Nestorin pienessä mökissä, josta lähdin hyvissä ajoin ehtiäkseni naapurissani pidettäviin ompeluiltoihin. Nyt asiassa kävi niin, että vajaan kilometrin käveltyäni kuulin, kuinka takaani kuului hevosen tiu'un helinä ja nuorten ilakointi. Päättelin, että kylän nuoret ovat hevospelillä menossa ompeluiltaan ja nyt kun minulla oli sama päämäärä, ajattelin hypätä samaan kyytiin ja mennä yhtämatkaa. Mutta. Siinä vaiheessa kun hevonen kohdalleni tuli ja yritin rekeen hypätä, ilmeni, että siinä nuorten reessä ei ollut minulle sijaa. Minut työnnettiin pois ja jäin kävelemään yksin pimeää talvista maantietä. Kuulin kuinka hevosen kavioiden kapse, tiu'un helinä ja nuorten ilakoivat äänet katosivat vähitellen pimeyteen. Sydämeni itki verta. Suuret kyyneleet vierivät pitkin poskipäitä ja jos siinä tilanteessa olisi tullut joku ja sanonut haluavansa kävellä rinnallani, tämä ihminen olisi ollut yhtä kuin enkeli taivaasta. Mutta ei ketään. Olin yksin. Yksin vain en takia, että olin erilainen. Sen vuoksi, etten ollut kouluaikana kivittänyt toisten yllytyksestä maamiesseurantalon ikkunoita. Yksin sen vuoksi, että halusin olla Nestorin kaveri silloin kun toiset Nestoria kiusasivat. Yksin sen vuoksi, etten ollut alkanut toisten mukana juopottelemaan.
   Siinä yksin talvista pimeää tietä kävellessäni muistui mieleeni virren 600 kolmas säkeistö: "Muut kaikki hylkää, vaan Sinä et. Autuuden särkyneet sydämet. Sinulta saavat, sä luet haavat, ja kyyneleet". Tämän virren sanat olivat sinä iltana minulle elävä todellisuutta. Sydämeni itki verta ja kyyneleet vierivät pitkin poskipäitä ja hyräilin tätä virren säkeistöä yhä uudelleen ja uudelleen. "Muut kaikki hylkää, vaan Sinä et... sä luet haavat ja kyynelet..." ja tämän virren myötä sisimpääni kasvoi varmuus siitä, että minusta tulee Jumalan mies. "Hylätköön ihmiset, mutta älköön Jumala". Käytännössä tämä merkitsi myös sitä, että niihin ompeluiltoihin en mennyt. Kävelin suoraan kotiin enkä halunnut olla vuosiin näiden nuorten kanssa missään tekemisissä enkä ole tämän kokemuksen jälkeen ollut yhteenkään "rekeen" pyrkimässä. Vakaa näkemykseni on, että silloin kun nuori joutuu valitsemaan omantuntonsa ja joukon tahdon välillä, nuoren on kuunneltava omantuntonsa ääntä ja valittava se tie, jonka hän itse oikeaksi ja hyväksi kokee. Ihmissuhteet syntyvät ja katkeilevat, mutta omantuntonsa kanssa ihminen joutuu elämään läpi elämänsä pääsemättä eroon silloinkaan kun omatunto syyttämällä syyttää.