2. Hirviammuntakoe

Lokakuussa 1972 olin suorittamassa hirviammuntakoetta. Seisovaan maaliin ampuminen käytti minulta kuin luomisentyö, jopa kuuteen sekuntiin kolme osumaa vakiokiväärillä ja lienee ennätys ainakin Sodankylässä. Sen sijaan liikkuvaan maaliin ampuminen teetti ja teetti lähinnä kokemuksen puutteessa. Niinpä olin yrittänyt jo monena päivänä ja sinä päivänä suoritettiin sen syksyn viimeiset kokeet ja oli jo iltapäivä, joten seuraava yritykseni olisi viimeinen mahdollisuus päästä hirvimetsälle aseen kanssa. Hirvenkaatolupa porukallamme oli ja jos epäonnistuisin seuraavassa kokeessa, joutuisin hanttimieheksi, eli repun katajaksi ja tämä osa ei juuri innostanut.
     Niinpä seuraavaa vuoroani odotellessani päätin turvautua vanhaan hyväksi osoittautuneeseen konstiin ja istuin kivelle jonnekin syrjemmälle, missä pitkän tovin keskitin ajatuksiani Jumalaan minkä jälkeen tyhjensin kaikki ajatukseni ja lopulta hiljaa mielessäni huokaisin: "Oi Herra! Auta minua saamaan tämä koe suoritetuksi". Tämän jälkeen odotin omaa vuoroani runsaan tunnin ja kun nousin ampumalavalle, olin kuin itse varmuus. Seisovaan maaliin kaikki osumia ja kun maali lähti liikkeelle, niin: "Osuma", huudettiin ja taas: "Osuma" ja vielä kerran: "Osuma" ja niin sain kokeen läpi ja vaikutelmaksi jäi, että vaikka hirvenkuvatus oli mennyt ees taa koko illan niin jokainen laukaus olisi ollut osuma.

3. Lapin vantus

Elokuussa 1980 tein perheeni kanssa marjamatkan eräälle hakkuu-alueelle, josta poimimme muutaman sankollisen mustikoita. Nyt kun sää oli pilvinen ja tuuli kolea, oli viisivuotiaalla tyttärelläni käsissään erikoisvalmisteiset lapinvanttuut. Nyt kävi niin, että pois lähtiessämme osoittautui tyttäremme lapinvanttuiden pudonneen sanotulle hakkuu-alueelle. Näitä vanttuita etsimme pitkän tovin ja löysimme toisen, mutta toinen jäi kadoksiin.
     Parin päivän kuluttua menin mustikkaan samalle alueelle siinä uskossa, että sinä päivänä löydän tämän kadonneen lapinvanttuun. "Kaikki on mahdollista sille joka uskoo", sanotaan raamatussa ja nyt päätin panna tämän sanankohdan koetukselle. Niinpä poimin sankollisen siinä uskonvarmuudessa, että tämä lapinvantus tulee vastaani, mutta mitään ei tapahtunut. Poimin toisen sankollisen ja taaskaan ei vantusta löytynyt. Päiväkahvia juodessani minulle tuli voimakas tunne, että minun tulee lähteä ja kulkea tiettyyn suuntaan, mutta jonkin matkaa kuljettuani totesin, ettei tyttäreni ollut käynyt sillä suunnallakaan, joten tämä tunne oli harhauttava. Tämän menin ja poimin kolmannen ja sille päivälle viimeisen sankollisen mustikoita ja edelleen siinä uskonvarmuudessa, että vantus löytyy, mutta sankon täytyttyä ja autolleni tultuani vantusta ei ollut löytynyt. "Nyt on jotain pielessä" ajattelin pettyneenä. "Joko Raamattu valehtelee tai minulla ei ole tarpeeksi uskoa", ajattelin ja pistin selälleni sammalikkoon ajattelemaan asiaa.
     Pitkän tovin sammalvuoteellani maattuani minulle tuli yllättäen merkillinen kokemus. Oli kuin koko luonto olisi kirkastunut ja puitten lehdet ja koko luonto ikäänkuin säteili puhtaissa väreissään ja kun tämän kokemuksen jälkeen nousin ja lähdin liikkeelle, oli jälleen kuin joku olisi ohjannut kulkuani. Niinpä runsaan parisataa metriä aurausuraa käveltyäni ja siirtyessäni toiselle aurausuralle oli tyttäreni lapinvantus suoraan edessäni aurausuran pohjalla kapeassa vaossa ja taas kerran: "Oi kiitos Herra".

4. Ässä-arpavoitto.

Elettiin syyskuun viimeisiä päiviä 1981. Sinä sunnuntai-iltana olin totisen tilanteen edessä. Kesän olin tehnyt hengellistä työtä Sodankylän katunuorten parissa, liikkuen mm. tekstitarroin varustetulla autollani. Nyt kun en saanut mistään palkkaa tai muutakaan avustusta, olivat käyttövarani lopussa., Bensamittari näytti punaista ja vain kymppi enää rahaa. Samalla tunsin syvää huolta eräästä yksinhuoltajaäidistä, jolla oli todella tiukkaa.. Niinpä kokonaisen tunnin rukoilin autossani Jeesiöjoen varrella ja niin syvältä sydämestäni kuin pystyin: "Oi Herra! Auta nyt ja auta minua auttamaan tätä yksinhuoltajaäitiä". Näin lähelle puolta yötä, jolloin tulin kotiin ja pistin nukkumaan. Yöllä heräsin joskus kahden kieppeillä ja jatkoin rukoustani: "Oi Herra! Muutama tuhat tarvitaan. Auta nyt".
     Seuraavana päivänä lähdin jälleen kylälle, mutta nyt autoni sai jäädä pihalle. Jonkin ajan kuluttua menin linja-autoasemalla, jonka pitkälle penkille jäin istumaan ja odottamaan mitä tuleman pitää. Jonkin aikaa istuttuani oli kuin joku olisi sisälläni sanonut, että minun pitää ostaa ässä-arpa. Koskaan en ollut ässä-arpaa ostanut enkä nytkään aikonut ostaa, mutta kohta sama kehoitus tuli uudelleen: "Ostappa ässä-arpa". En taaskaan aikonut ostaa, mutta tämä sisäinen kehoittaja ei antanut rauhaa. Niinpä päätin, että kun R-kioskinn myyjän kanssa jutteleva mummeli lähtee, niin minä mene ja ostan sen ässä-arvan. Ja näin tapahtui. Mummeli lähti ja ostin viimeisellä kympilläni elämäni ensimmäisen ässä-arvan ja tässä arvassa oli 3.000 mk:n viikkovoitto ja taas kerran: "Oi kiitos, Herra".

5. Lesken puut

Eräänä maaliskuisena maanantaipäivänä 1980 istuin pitkän tovin Sodankylässä eräässä baarissa ja join parin kaverin kanssa kahvia. Aivan yllättäen sisimpääni tuli tunne, että minun on mentävä tapaamaan erästä sivukylällä yksin asuvaa leskeä. Sinä iltana kävin sillä suunnalla, mutta oli jo niin myöhä, että lesken mökki oli pimeänä ja leski nukkumassa, joten käynti sillä kerta jäi. Seuraavana päivänä olin jälleen liikkeellä samalla suunnalla ja vein entiseen kotiini moottorikelkan, jolla nuoremmat veljeni alkoivat ajamaan kuivia koivuhalkoja tien varteen.
     Kirkonkylälle takaisin palatessani ja tämän lesken mökin ohi ajaessani tuli sisäinen tunne entistäkin voimakkaampana. "Minun on mentävä tuohon mökkiin". Ja niin perruuttelin autoni mökin kohdalle ja menin tapaamaan tätä leskiemäntää. "Oletko sinä uskossa", kysyi leski ensimmäiseksi sisään päästyäni. "Olen, kuinka niin"? kysyin. "No kun minä olen jo monta päivää rukoillut, että Jumala lähettäisi jonkun joka tietää kuivia polttopuita kun minulla on puut kaikki ja on vasta maaliskuun alkua". "Jo vain minä tiedän kuivia puita, justiin äsken vein velipojille moottorikelkan, jolla alkoivat ajamaan kuivia halkoja tien varteen". Ja niin noustiin autooni ja leski kävi ostamassa isältäni kaksi kuutiota koivuhalkoja, jotka parin päivän kuluttua ajoin autollani lesken kotiin. "Näinkö se Jumala kuulee ja vastaa"; ihmetteli leski vielä vuosienkin kuluttua.