"Kantakaamme toistemme kuormia, niin me täytämme Kristuksen lain" opettaa apostoli Paavali Galatalaiskirjeessään.
    Meidän kuormamme tässä nykyisessä ajassa ei niinkään ole enää huolta jokapäiväisestä leivästä, vaatetuksesta eikä aina edes asunnosta. Tässä "pettuleivän maassa" ei koskaan aiemmin ole sellaista leivän yltäkylläisyyttä ja elintason korkeutta nähty, kuin mitä se tänä päivänä on. Kuitenkaan tämä korkea elintaso ja leivän yltäkylläisyys ei ole antanut ihmiselle sitä sisäistä rikkautta, joka yksin voi elämästä elämisenarvoisen ja rikkaan tehdä. Siinä, että meillä on korkea elintaso, on tultu siihen tilanteeseen, että nykyajan ihminen ei enää tarvitse toista ihmistä. Ja kun hän ei tarvitse toista ihmistä, ei hänen myöskään tarvitse toisen ihmisen selviytymisestä ja menestyksestä huolta kantaa. Riittää, kun heillä itsellään on yllinkyllin kaikkea. Vieläpä vähän enemmän kuin muilla ihmisillä ja että heillä itsellään menee hyvin ja on hyvä olla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että keskuudessamme on valtavan paljon niitä yksinäisiä, kaiken ulkopuolelle jääneitä kärsiviä lähimmäisiä, joiden henkisestä jaksamisesta ja selviytymisestä ei kukaan todellista huolta kanna. Ei kirkossa eikä sen ulkopuolella. Ja täytyy taas kerran kysyä, että missä on se pyyteetön hyvyys, laupeus ja rakkaus, josta todellinen apostolinen usko - Kristuksen henki - todeksi tunnettaisiin? Kuinka moni keskuudessa elää jatkuvasti henkisen jaksamisen äärirajoilla sen vuoksi, ettei hänellä ole ketään hänen jaksamisestaan murhetta ja huolta kantamassa ja hänen kuormaansa jakamassa? Ja kuinka moni aviopuolisonsa tai läheisensä menettänyt leski tai orpo lähimmäinen keskuudessamme joutuu yksin omaa "surujensa soittoa" soittamaan sen vuoksi, ettei kukaan halua heidän surujensa syvyyteen rinnalle tulla? Ja kuinka moni vaikeasti sairas tai vammautunut joutuu yksin kaikkien hylkäämänä omat kärsimyksensä kärsimään sen vuoksi, ettei yhdelläkään ole todellista uskon ja rohkaisun sanaa heille sanottavana?

Tämän ajan yhteiskuntamme yksi voimakkaimpia tunnusmerkkejä on henkinen hätätila. Tämä henkinen hätätila johtaa ihmisiä toivottomuuteen ja tuhon tielle. Itsemurhiin, alkoholismiin, huumeisiin, päättömään kaahaamiseen liikenteessä jne. Ja tämä henkinen hätätila asettaa todellisen haasteen aikamme todellisille Jumalan palvelijoille.
"Orjantappuroita kasvaa, syntiinlankeemuksen maa. Moni harhaa turvatonna, tuntematta Jumalaa. Jaksammeko Herran kansa, nähdä kylmin sydämin. Vihamiehen saalistusta, julmaa valtaa helvetin" sanotaan vanhan virsikirjan virressä 673.

Niin. Jaksammeko kylmin sydämin ummistaa silmämme keskuudessamme elävien lähimmäisten kärsimyksille ja henkiselle hätätilalle? Eikö juuri meidän ole. otettava se vastuu, joka meille Jeesuksen opetuslapsina kuuluu ja lähdettävä kantamaan taakoitettujen taakkaa? Olemaan vaiteliaana korvana, joka haluaa kuunnella. Olemaan sydämenä, joka haluaa ymmärtää. Olemaan uskon sanana, joka haluaa nostaa, kantaa ja rohkaista niitä, joiden taakka on liian raskas yksin kannettavaksi.
"Jeesus pyhän nimes tähden. Vuoksi kalliin veresi. Valtakuntas työhön lähden, apuun lähimmäisteni. Kerron heille armostasi. Rakkaudes työtä teen. Kärsivien taakkaa kannan. Kuivaan tuskan kyyneleen" sanotaan edelleen tässä suurenmoisessa virressä 673.

"Sillä sen tähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa", sanotaan Raamatussa kuvaten Jeesuksen kärsimyksiä täällä kärsimysten maassa. Hän, Jeesus joutui omassa elämässään kokemaan kaiken inhimillisen kärsimyksen suuruuden. Ja sen vuoksi hän pystyi samaistumaan kärsivien ihmisten osaan ja olemaan avuksi ja siunaukseksi lukemattomille ihmisille. Kantamaan taakoitettujen taakkaa ja kuivaamaan tuskan kyyneleet. Hän, Jeesus ei karttanut ahdistettujen ihmisten ahdistuksia ja läheisyyttä. Jeesus pystyi ja tahtoi itkeä itkevien kanssa ja ottaa heidän taakkansa kannettavakseen. Jakaen heidän kärsimyksensä ja osallistuen heidän elämäänsä. Johdattaen heidät todelliseen vapauteen ja rauhaan.

Se, mikä toteutui Jeesuksen elämässä ja toiminnassa, toteutuu myös meidän aikanamme. Vieläkin on niin, että vain me, jotka itse olemme käyneet läpi kärsimysten syvimmät syöverit ja suurimmat tuskat, mitkä ihmistä voivat täällä maanpäällä kohdata, voimme ymmärtää, mitä kärsimys todellisuudessa on ja suhtautua kärsimyksiin oikealla tavalla. Silloin kun ihminen käy läpi surutyötään tai vammautumisesta johtuvaa kärsimystä, niin silloin ihmiselle on turha tulla hallelujaa huutamaan tai oppejaan opettamaan tai omaa uskonsuuntaansa kehumaan. Niissä kärsimysten syvimmissä syvyyksissä ihminen "soittaa omaa surujensa soittoa" ja siinä soitossa sointuu "harpun sävel" ja "murrettu sointu". Ja vain ne, jotka itse pystyvät harpun sävelin ja murretuin soinnuin omaa "sielunsa kannelta" soittamaan, pystyvät samaistumaan kärsivien osaan. Olemaan heidän kanssaan ja viipymään heidän rinnallaan, kunnes vapautuksen ja rauhan uudet sävelet vihdoin sointuvat kärsivän ihmisen sielun sävelissä.

Uskon, että nämä sanat ovat täyttä hebreaa niille, jotka eivät itse ole näitä kokeneet. Mutta meille monille nämä sanat ovat elävää todellisuutta. Meille, jotka olemme nämä itse läpikäyneet, ja jotka tahdomme olla kanssaihmisten rinnalla heidän kärsimyksissään ja tahdomme vakuuttaa kärsiville lähimmäisillemme:

Et ole yksin. Kantakaamme siis toistemme kuormia niin me täytämme Kristuksen lain.