1§. Joka lukitsemattomien ovien takaa jotain vie, ei tee ainoastaan rikosta, vaan myös raukkamaisen teon... " jne. Tässä erämaan kirjoittamattomassa laissa säädellään ne periaatteet, joiden mukaan esi-isät jo vuosisatojen ajan ovat erämaassa vaeltaneet.

Meille Lapin ihmisille suuret erämaat ovat olleet riistan ja kalan antajia ja toimeentulon turvaajia. Mutta samalla nämä suuret erämaat. ovat merkinneet monia vaaroja ja monia järkyttäviäkin ihmiskohtaloita. Näihin suuriin erämaihin moni yksinäinen kulkija on jäänyt lopullisesti, ilman, että häntä sen jälkeen olisi löydetty tai hänestä mitään tietoa saatu. Kenties joskus vuosien ja vuosikymmenienkin kuluttua hänen maalliset jäännökset on jostain nuotiopaikalta löydetty. Niin kuin eräänkin Javaruksen kairaan kadonneen nuoren kaverin esimerkki osoittaa. Kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen hänen luurankonsa löytyi Pirunkuusikosta vanhalta nuotiopaikalta v.-56. Samalta nuotiopaikalta löytyi myös kerälle kiertyneen koiran luuranko ja puuta vasten pystyssä ollut kivääri, jonka piippu oli vuosien saatossa hangannut puuhun syvän kolon.

Näihin suuriin erämaihin liittyneet vaarat ja uhat ovat paljossa säädelleet ne periaatteet, joiden mukaan näissä erämaassa on vaellettu. On syntynyt kirjoittamaton laki - erämaiden henki - joka on vaikuttanut eränkävijän sisimmässä hänen tahtomisensa ja tekemisensä. Ja näistä tahtomisista ja tekemisistä todellinen eränkävijä on eränkävijäksi aina tunnettu.

Aina on niin, että todellinen erämies ei ajattele vain itseään ja omaa selviytymistään. Todellinen eränkävijä kantaa aina huolta myös toisten, usein tuntemattomien, eränkävijöiden selviytymisestä ja turvallisuudesta. Todellinen erämies jättää aina kämpältä lähtiessään kämpälle polttopuita, tulitikkuja, kuivamuonaa ja muuta tarpeellista. Jonkun toisen erämaasta selviytyminen kun saattaa olla näistä riippuvainen. Todellinen eränkävijä ei ajattele omaa kunniaansa tai toiminnallaan etsi arvostusta muiden silmissä. Hän, tuntematon eränkävijä, kantaa todellista huolta tuntemattomien eränkävijöiden turvallisuudesta ja selviytymisestä. Samalla tietoisena siitä, että myös hänen oma selviytymisensä, saattaa joskus olla kiinni toisten eränkävijöiden sisimmässä vaikuttavasta "erämaiden hengestä". "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta". Ja "Metsästä kaikki on yhteistä", ovat niitä kunniakkaita periaatteita, joita todellinen eränkävijä toimissaan noudattaa.

"Se on ollut sellaista joskus ennemmin. Ei nykyisin enää ole sellaista", sanoo monikin ja tämä valitettavasti pitää nykyaikana paikkansa. Yhtä valitettavaa on vielä se nykyaikainen henki, että "kun ei muut, niin en minäkään". Ja tällä tavalla tämä kunniakas "erämaiden henki" on sammumassa ja katoamassa ihmisten, myös eränkävijöiden, tietoisuudesta. Siitäkin huolimatta, että niin monet sisimmässään kaipaavat tätä vilpitöntä toisista välittämisen ja toisten turvallisuudesta ja selviytymisestä huolta kantavaa henkeä. Hyvin yleinen on myös se käsitys, ettei yksi ihminen tässä voi mitään vaikuttaa ja vallitsevaa ajan henkeä muuksi muuttaa. Vaan ajatellaanpa asiaa vähän tarkemmin.
"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan", sanotaan vanhassa sananlaskussa. Eli että. Se, mitä me yksilöinä tehdään, joko myönteistä tai kielteistä, se omalta osaltaan vaikuttaa vallitsevan ajan hengen muodostumiseen ja jos me kukin omalta kohdallamme vaalimme näitä kunniakkaita "erämaiden hengen" perinteitä ja niiden mukaan toimimme ja elämme niin tällä on taipumusta levitä myös ympäristöön ja aikaa myöten tavalla tai toisella siunautua myös omassa elämässämme. Hyvän "huutaminen" synnyttää aina hyvän kaiun ja leviää ympäristöönsä. Ottakaamme eräs esimerkki:

1970-luvun lopulla toimin ammattikalastajana Lokan altaalla. Kuin Pietari muinoin. Kesäisin käytäntöni oli, että kävin iltaisin kokemassa verkot ja laitoin kalat yöksi jäihin ja vein aamulla varhain kauppaan. Nämä verkot oli koettava määräaikoina riippumatta siitä millainen sää milloinkin oli. Oli mentävä tuulet ja tyvenet. Sateet ja paisteet jne.
    Eräänä heinäkuisena iltana olin jälleen kokemassa verkkojani Kurujärven suunnalla. Tuuli oli aika navakkaa ja aaltoili aika tavalla. Mutta kun painoa veneessäni oli vähän ja perämoottorini riittävän tehokas ja miltei uusi, ei tämä aallokko tuottanut mitään vaikeuksia. Vaikka joskus paluumatkalla muutama tyrsky löikin kasvoille. Riestojoen uoma oli jo suhteellisen tyyni ja aalloton, joten loppumatka autorantaan saakka sujui vaivatta.
    Autorantaan päästyäni panin merkille, kuinka eräs venekunta oli lähdössä vesille. Miehet olivat lastanneet veneensä ääriään myöten täyteen ja olivat laittamassa viimeisiä tavaroitaan harjaksi keskelle venettä. Kun tätä kolmen miehen matkalle varustautumista sivusta seurasin, minua alkoi suuresti huolestuttamaan heidän selviytymisensä suuren selän aallokoista. Vene heillä oli samanlainen kuin minullakin ja perämoottorikin samankokoinen, joten, kevyemmällä kuormalla heillä ei olisi ollut mitään vaikeuksia, mutta sillä kuormalla, joka heillä veneessä oli ja lisäksi kolme miestä, vene ei nousisi enää pintaan ,ja isommassa aallokossa heillä tulisi olemaan suuria vaikeuksia. Niinpä kysyin: "Mihin kuiten aiotte, tuon kuorman kanssa selvitä?" "Me olemme matkalla Jäkälämaan kämpälle", vastasivat kaverit.

Tälle Jäkälämaan kämpälle oli matkaa parikymmentä kilometriä. Ohi Mutenian. Ohi Metsolanmaan. Kärppäniemen, Pillirannan ja yli Kurujärven ja tällä matkalla tulisi kavereilla aallokkoa riittämään. Ja niin tarjosin kavereille oman veneeni toiseksi veneeksi tälle matkalle. "Tulen ylihuomenna seitsemän aikoihin uudelleen vesille ja jos te siihen mennessä ehditte takaisin, niin saatte tästä toisen veneen". Kaverit lupasivat olla siihen mennessä takaisin ja niin he lähtivät vesille ja minä ajelemaan Sodankylään.
    Kun sitten parin päivän kuluttua ajoin jälleen Vuotsoon ja Sarvikotamaan venevalkamaan, oli veneeni omalla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Bensiiniä oli tankissa enemmän kuin olin siihen jättänyt ja kaikki oli hyvin. Näitä kavereita en tuntenut, enkä ole sen jälkeen nähnyt. Mitään korvausta tästä veneen lainauksesta en ole ollut pyytämässä. Mutta sen, mitä tästä sain, oli se, että sain valtavan hyvän mielen. Ja ilmeisesti tämä on osaltaan ollut vaikuttamassa sen, ettei minulla vuotsolaisten kanssa ole koskaan mitään vaikeuksia ollut. Pyysin monta vuotta ammatikseni kalaa Lokan altaalla ja aina on vallinnut rakentava ja rauhanomainen kanssakäyminen heidän kanssaan. Minulla oli rauha "Taivaan Paapan" kanssa. Rauha ihmisten kanssa. Ja siinä, että olin ollut kuuliainen sille hengelle, joka sisimmässäni vaikutti tahtomisen ja tekemisen, minulla oli myös rauha itseni kanssa. Olin tyytyväinen elämääni ja yksinäisyydessäkin minun oli hyvä olla. "Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan". Ja tässä tapauksessa myönteinen "huutaminen" oli synnyttänyt myönteisen kaiun ja koitunut siunaukseksi niin itselleni kuin ympäristöllekin.

Tämä "erämaiden henki" on ollut säätelemässä myös kyläyhteisöjen elämäntapoja ja toimintoja meillä Lapissa aivan viime vuosikymmeniin asti. Silloin kun elämä on ankaraa ja monien ulkoisten vaarojen varjostamaa, niin silloin ihminen tarvitsee toista ihmistä jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Tämä toisten tarvitsemisen ja toisista välittämisen henki johdattaa ihmistä yhdessä yrittämisen tielle. Vanhoissa kyläyhteisöissä on aina vallinnut yhteishenki monissa sellaisissa toiminnoissa, jotka yksilöihmiselle ovat tuottaneet kohtuuttoman suuria vaikeuksia. Ovat syntyneet monet osuuskunnat. Myllyosuuskunta, puimaosuuskunta, sonni- ym. osuuskunnat jne. Tämä kylien yhteishenki on luonut sellaisen ilmapiirin, jossa ihminen koskaan ei ole yksin ollut. On ollut aitoa välittämistä toisten terveydestä ja selviytymisestä. Huolta siitä, nouseeko naapurissa yksin asuvan vanhuksen piipusta aamulla savu vai ei. Ja aina silloin kun hätä on ollut suurin, on apukin ollut aina lähellä. Ottakaamme jälleen esimerkki:

Vielä sotien jälkeisenä aikana meillä Lapissa elettiin lähinnä pienviljelijätyyppistä maatalouden aikakautta. Milteipä jokaisessa talossa oli lehmä tai kaksi antamassa oman osansa jokapäiväisessä toimeentulossa. Tämän lisäksi lähinnä tukki- ym. savottatöihin perustuvat, sivuansiomahdollisuudet toivat tarvittavan lisän toimeentulosta, niin että jokapäiväinen, joskin niukka, toimeentulo oli turvattu. Hyvin yleinen käytäntö oli myös se, että miesväen ollessa savotoilla tai muilla työmatkoilla, vanhukset asuivat kotonaan ja hoitivat talon työt. Pitivät huolen karjasta, perunoiden ym. välttämättömän kasvattamisesta.

Muistan hyvin, kuinka poikasena, alle kymmenen ikäisenä, olin mummoni apuna ja turvana monet vuodet. Mummoni sairasteli jo paljon ja autoin häntä jokapäiväisissä askareissa ja olin turvana siltä varalta, että jos sairaus yllättää, niin voin hakea naapurista apua.
    Mutta sitten. Yhdentoista Ikäisenä tuli aikani pukea pihkapaita päälleni ja lähteä kolorauta kädessä isän avuksi kapeaa leipäkannikkaani puun ja parkin välistä hankkimaan.
    Sinä kesänä mummoni asui paljon yksin ja yritti voimiensa mukaan selviytyä jokapäiväisistä askareista. Kuitenkin eräänä heinäkuisena yönä oli sairauskohtaus ropannut niin pahasti, ettei hän ollut aamulla sängystä ylös päässyt. Mutta sitten. Samana aamuna joskus kymmenen lopulla oli naapurin emäntä, Heikkisen Manta, ollut, matkalla Lehtovaaraan kyläilemään. Mummoni talon ohi kulkiessaan hän oli pannut merkille, kuinka verhot olivat olleet vielä kiinni ja lehmät eivät olleet tavalliseen tapaan laitumella. Tästä naapurin emäntä oli aavistanut, että nyt on Ransun Ainalla jotain hullusti. "Mikähän on Ransun Ainalla kun verhot ovat vielä kiinni eikä lehmiä näy laitumella?" oli miettinyt ja niin mennyt koputtelemaan mummoni ovelle. Pitkän ajan kuluttua mummoni oli kontaten tullut avaamaan ovea ja päästämään avun, kuin taivaan lähettilään, sisälle. Tämän jälkeen naapurin emäntä oli hankkinut mummolleni kyytin sairaalaan. Oli lypsänyt lehmät ja hoitanut laitumelle ja muutenkin talon kuntoon, ja sen jälkeen vielä ilmoittanut tapahtuneesta meille kotiin, niin että tiedettiin ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin karjanhoidon suhteen siihen asti kunnes mummoni jälleen tohtori Leskisen hoidosta kotiutui.

Missä hätä oli suurin, siinä apukin oli lähellä. Se henki, joka vaikutti ihmisten sydämissä kantamaan huolta toisten selviytymisestä ja turvallisuudesta, antoi ihmisille voimakkaan turvallisuuden tunteen. Ihmiset tiesivät, että aina tarvittaessa on apu lähellä. On ihmisiä, jotka välittävät ja pitävät huolta jos jotain vakavampaa tapahtuu. Ja vaikka jokapäiväinen toimeentulo oli niukkaa ja leipä usein kapeaa, niin aina leipomispäivänä riitti lämmin leipä tai lämmintä pullaa naapuriin vietäväksi. Ja silloin kun tämä "erämaiden henki" vallitsi ihmisten sydämissä, ihmiset eivät katsoneet yksin omaa etuaan ja omaa menestystään. Yhteinen huoli yhteisestä menestymisestä oli kantavana voimana ja johdattamassa ihmisiä ahkeroimaan toisten menestystä ja sitä, miten he voisivat naapureille avuksi ja siunaukseksi olla.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Myönteiset ja hyvät "huutamiset" synnyttävät myönteisen ja hyvän kaiun. Kaiun, joka saa vastakaiun ihmisten sydämissä ja johtaa sisäisenä käskynä, kirjoittamattomana lakina, ihmiset ahkeroimaan sitä, mikä hyvää on. Koskaan hyvän tekemistä ei saada aikaan ulkonaisilla käskyillä ja vaatimuksilla. Hyvän tekeminen syntyy luontaisesti silloin kun hyvyys ja toisten menestymisestä ja turvallisuudesta huolta kantava henki saa ihmisen sydämessä asua. Ja. Hyvä sydän ei voi salassa pysyä.