Nyt jos tarkastelemme kansa-kun­tamme val­tion pää­miesten – presi­denttien ja mi­nis­te­rei­den – edesot­ta­muksia, niin kovin kauas tästä ”maansa myy­jästä” eivät val­tiomie­hemme jää.

Ennen kaikkea jumalattoman pre­si­denttimme, Mauno Koivis­ton, erityi­senä tavoitteena näytti olleen kansa­kuntamme itsenäi­syyden, kansallisen vapautemme ja kansal­lisen ko­timme romut­ta­minen ja näissä pyrkimyksis­sään hän onnis­tui täy­dellisesti. Presi­dentti Koi­viston aikakau­della maamme an­tautui eh­doitta EU-orjuu­teen sa­malla kun kan­saa pi­dettiin tie­toi­sesti valheessa ja harhakuvitel­missa. Puhuttiin työt­tömyyden lop­pumisesta, elin­tar­vikkeiden halpe­ne­misesta ja luo­tiin sellainen tar­koituk­selli­nen mielikuva, että kaikki maamme ongelmat hoituvat EU:n myötä. Samoin presidentti Martti Ah­ti­saari eräässä uuden vuoden pu­hees­saan painotti sitä, että itse­näisyy­temme on vah­vistu­nut EU:n jäse­nenä.

Mutta mikä on realistinen to­tuus? Lop­puiko työttömyys? Ei loppu­nut. Tilanne on johtanut siihen, että EU:n jäsenenä Suomi on al­tistettu moni­kansal­lisen suurpää­oman voi­tonmak­si­moin­tien ja ko­toisten kei­notteli­joi­den koh­teeksi kustan­ta­maan näiden monikan­sallisten ja ko­toisten ”ve­renimi­jöiden” voiton maksi­moin­teja. Niinpä tavallinen työn­tekijä on vain elävää tuo­tanto­ma­teriaa­lia, joka voi­daan heittää pellolle niin pian kuin ilman häntä pärjä­tään; tai kun tuo­tanto siirre­tään Kii­naan, Vi­roon tai muualle halpa­työvoiman maa­han. Esi­merkkejä tästä EU-iha­nuudesta saamme nähdä uutisku­vissa lä­hes päivit­täin. Kemijär­veltä ja muualta Suo­mesta. Samoin Suomen EU-jäse­nyys on johta­massa siihen, että kaikki yhteis­kunnalliset palve­lut­kin on kil­pailu­tettava kan­sainvä­lisesti – tervey­denhuolto mukaan luettuna ja tämän myötä poti­laista on tu­lossa mo­nikan­sallisten ”ve­renimijöiden” voi­tonmaksimoin­nin objek­teja ja tällaisesta voi­tonmaksimoinnista on turhaa läh­teä inhimillisyyttä edes etsi­mään.

Toiseksi. Halpenivatkohan elin­tar­vik­keet? Eivät halpuneet. Hal­pui vain viinan hinta, joka puo­les­taan lisää kulutusta ja niitä on­gelmia, joista jo nyt aiheutuu val­tiolle mil­jar­dien eu­rojen vuo­sit­tai­set kustan­nukset. Lap­sille, per­heille ja työ­elämälle aiheutu­neista ongelmista puhumatta­kaan ja rat­tijuoppojen kasvavaa ar­meijaa unoh­tamatta.

Kolmanneksi. Vahvistuikohan it­se­näi­syy­temme EU:n myötä? Kaik­kea muuta.
    Jokainen asioita ja tapahtu­mia vä­hän­kään seurannut on tajun­nut, että meillä ei ole enää kan­sallista päätän­tävaltaa juuri mis­sään asi­assa. Jokai­seen asi­aan kun löytyy EU-direk­tiivi, jossa sa­notaan hy­vin­kin tark­kaan, mitä suomessa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Meillä ei ole itsenäistä maatalouspolitiikkaa, ei alkoho­li­poli­tiik­kaa eikä juuri muuta­kaan. On di­rektiivit joiden mu­kaan on elettävä tai seurauk­sena on sato­jen miljoonien eu­rojen sa­kot. Va­jaa vuosi sitten uuti­soitiin, että ve­nei­den tervaa­minen ja ter­van käyttö muutoin­kin kielletään ja il­meisesti EU-va­koilusate­lliitti näki, että han­kimme mö­killemme säh­kö­grillin koskapa pari päi­vää myö­hem­min uutisoitiin, että EU aikoo kieltää makkaroiden gril­laamisen.

Eli tätä on presidentti Martti Ah­ti­saaren kuvitelmat itsenäi­syy­temme vahvistumi­sesta EU:n jä­se­nenä. Pel­kää valhetta ja kan­salais­ten pettä­mistä – utopisti­sessa haa­vemaail­massa elä­mistä, kuten pu­he­mies Paavo Lippo­sen Nato-haa­veet.

Nyt kaiken tämän tarkastelun jäl­keen jou­dumme vakavasti mietti­mään, kenen asi­alla val­tio­joh­tomme oikein on kun nämä hei­dän edesot­tamuksensa eivät oi­kein kansakun­nan vapauden ja menestyksen hy­väksi ahke­roimi­selta vaikuta? Ovatko sa­manlai­sia ”maansa myy­jiä” kuin eräs juop­polalli tuomari 1730-lu­vulla? Onko niin, että kai­ken tarkoituk­sena on vain puhemies Lipposen haaveet korkeista EU-vi­roista, joiden haavei­den takia kansa­kun­tamme on oltava or­juuden ikeessä ja makset­tava tästä orjuu­desta vieläpä sato­jen miljoo­nien eu­rojen nettotappiot vuosit­tain? Nämä­kin sadat mil­joonat eurot tar­vit­taisiin var­masti omas­sakin maassa asi­oi­den hoitami­seen ja kansalaisten ahdin­gon lievittämi­seen. Ihmis­oi­ke­uksia puo­lustavana järjes­tönä Eu­roo­pan Neuvosto on hyvä asia kun taas EU on aino­as­taan markki­navoimien tem­mellys­kent­tää kan­salaisten va­hin­goksi.

2. Kansakuntamme ryö­vä­rien luolana

Isänmaamme itsenäisyyden ja kan­sallisen vapautemme romut­tamisen lisäksi juma­lattoman president­timme, Mauno Koivis­ton, kohta­lokkaita ja kansakun­nallemme tu­hoisia virheitä oli hä­nen suhtautu­mi­sensa talous-ri­koksiin ja väärin­käytök­siin. Mer­kille­pantavaa 1980-lu­vulla oli, että presi­dentti Koivisto ar­mahti lähes poikke­uk­setta kaikki talo­usrikoksista, ko­ron­kiskonnasta ym. tuomitut Rikolli­set. Eero Lat­tu­lan ja luke­matto­mat muut.

Tällä toiminnallaan presidentti Koi­visto viestitti kansalle, että talo­usri­kokset eivät ole sellaisia mer­kittäviä rikoksia, joita kan­nat­taa edes tutkia ja vielä vä­hemmän näistä syyttää. Oma piirteensä tässä oli sekin, että komisario Sulo Ait­toniemi hyl­ly­tettiin talo­usrikosten tutkin­nasta siinä vai­heessa kun hän alkoi kolkutta­maan esivallan isolla kouralla po­liittisesti arvo­valtai­sille oville. Kuulusteli mm. edus­kunnan pu­hemiestä.

”On onnettomuus se, minkä olen nähnyt auringon alla, vallanpitä­jästä lähtenyt erehdys”, sanoi maailman viisaimmaksi kunin­kaaksi tunnustettu Salomo aika­naan ja jos mihin, niin juuri pre­sidentti Mauno Koivistoon nämä sanat sopivat erittäin hyvin.
    Se kylvötyö, jonka presidentti Koivisto rötösherrojen armahta­misella sekä talousrikosten tut­kintaa ja syytteitä vastustavalla asenteellaan kansakuntamme keskuuteen kylvi, kantoi erittäin runsaan ja tuhoisan sadon, jonka karmeutta ja suuruutta vain har­vat pystyvät käsittä­mään.

”Milloin pahan teon tuomio ei tule pian, saavat ihmislapset rohke­utta tehdä pahaa”, sanoo kunin­gas Salomo edelleen; ja näin kävi maassamme 1980-lu­vulla. Presi­dentti Koiviston toi­met ja asen­teet antoivat koron­kisku­reille, keinot­telijoille ja muille rö­tösher­roille moraalisen oikeu­tuk­sen vapaasti temmeltää ja tu­hota tai pilata jopa satojen tu­hansien ih­misten elämä totaali­sesti ja tätä presidentti Koi­viston kylvötyön seurauksena kansa­kunnastamme tuli suora­nainen ryövärien luola, jossa pankit ym. suoranaisesti ryövä­si­vät kymme­nien tuhansien yrittä­jien ja yksit­täisten kansa­laisten omaisuudet täysin pilkka­hintaan sukulaisten tai muiden hyvä-veli-kytkösten omistukseen.

Tapaus Lohjalta:

Yrittäjällä oli omistuksessaan lii­kekiinteistö, jonka arvoksi kun­nan rakennustarkastaja oli arvi­oinut 2,5 miljoonaa silloista markkaa. Kiinteistö oli kiinnitet­tynä Länsi-Uudenmaan säästö­pankkiin runsaan 400.000 mar­kan arvosta. Kun toinen pankki oli tulossa kuvioihin, tuli velkoja­pankille kiire realisoida kiinni­tyksen kohteena ollut kiinteistö ja asiassa kävi niin, että suorite­tussa pakkohuuto­kaupassa vel­kojapankki oli ainut huutaja ja ”suostui” maksamaan kiinteis­töstä 530.000 markkaa. Eli yrit­täjältä ryöstettiin omai­suutta noin kahden miljoonan markan ar­vosta. Tämän lisäksi hänen kiin­teistöstään oli kan­nettu mar­ras­kuiseen räntäsatee­seen tuhou­tu­maan ir­tainta omaisuutta noin 20.000 markan arvosta, mm. kiinteis­tössä asu­neen työntekijän yksityisomis­tuksessa olleet huone­kalut, joita nimismies oli ollut kaiken lisäksi myymässä pakko­huutokaupalla kunnes lää­ninhal­litus oli ehät­tänyt hätiin ja estänyt nimis­miehen toimet.

Tapaus itäisestä Lapista:

Oli liikkeenharjoittaja, joka toi­mitti keittiökoneita eräälle ra­ken­nusfirmalle noin miljoonan mar­kan arvosta. No. Rakennus­firma meni konkurssiin ja mil­joona jäi liikkeenharjoittajalla saamatta. Tämän miljoonatappi­onsa hän ilmoitti veroilmoituk­seen liike­toiminnan tappiona, jota verottaja ei kuitenkaan hy­väksynyt vaan määräsi 22 %:n arvonlisäveron tälle saamatta jääneelle miljoo­nalle. Seuraus oli, että liikkeen­harjoittajan muutoin menestyk­sellinen lii­ketoiminta kaatui sii­hen ja koko elämäntyö ryöstettiin käsistä ve­rottajan mielivallan ta­kia.

Nämä pari esimerkkitapausta kertovat omaa rajua kieltään siitä, mikä on tavallisen yksittäi­sen kansalaisen omaisuuden suoja ja oikeusturva silloin kun todella isot ”tuulimyllyt” lähtevät pyöri­mään ja jyräämään taval­lista ih­mistä ja ryöväämään nä­en­näisla­kien turvin hänen omai­suuttaan. Siinä jyräämisessä yk­sittäinen ihminen ja hänen oi­keu­tensa eivät mitään merkitse enempää oikeus­viranomaisten kuin poliittista val­taa käyttävien­kin silmissä. Lohjan tapauksesta on kansanedustaja Raimo Vist­backa tehnyt kolmekin edus­kun­takyselyä, mutta kukaan ei ole juuri asialle eduskunnassa tai ministeriöissä korvaansa kal­lis­tanut. Eli näillä ”laillisilla” ryös­töillä on valtiovallan ja oike­us­jär­jestelmän täydellinen hyväk­syntä ja tuki.

Näitä samantyyppisiä omaisuu­den ryöstämiä maastamme löy­tyy kymmeniä tuhansia – yksit­täisiä ihmiskohtaloita, jotka ovat joutu­neet täysin ilman min­käänlaista lain suojaa ja oike­usturvaa tässä oikeusvaltioksi kutsutussa maas­samme. Esi­merkkejä löytyy niin pohjoisim­masta Lapista ja Enon­tekiön suunnalta aina maamme eteläi­simpään kärkeen saakka ja osittavat omalla järkyttävällä ta­vallaan, että maamme on suora­nainen ryövärien luola – presi­dentti Koiviston ja nykyisen valti­ollisen johdon sekä oikeusvi­ran­omaisten sellaiseksi saat­tama.

3. ”Et’ oikeus on pilkka”.

Kolmantena erittäin ongelmalli­sena poliittisen vallanpitäjien ai­kaansaannok­sena voidaan mai­nita suoritettu oikeusjärjestel­mämme uudistus, jolla kan­sa­lais­ten usko oikeusvaltiomme oike­uskäytäntöön on hyvää vauhtia romut­tumassa.

Ensinnäkin tällä uudistuk­sella tehtiin käräjäoikeuksien käy­täntö niin monimutkaiseksi, että ilman kalliita asianajajia ei voi käsitellä pienintäkään siviili­kan­netta.

Toiseksi käräjäoikeuksissa ei ole kaikesti paikalla edes lauta­mie­hiä ja niinpä joku vastaval­mis­tunut notaari joutuu käsitte­le­mään ja päättämään sellaisista­kin asi­oista, joiden päätöksien harkin­nassa tarvit­taisiin pitkälli­sen ko­kemuksen omaavaa lau­tamiesjär­keä, jotta päätöksissä päästäisiin lähelle­kään todellista oikeutta ja niitä ihanteita, joita Olaus Petri tuo­marin ohjeis­saan korostaa. Näin suoranaiset oike­usmurhat ovat jatkuva vaara oi­keus­käytän­nös­sämme ja romut­tavat kansa­laisten luottamusta oikeusjär­jes­tel­määmme kohtaan. Otan oma­kohtaisen esimerkin:
    1990-luvulla kävin erittäin mitta­van oikeustaistelun omien ihmis­oikeuksien ja lain minulle suo­mien oikeuksien puolustami­seksi. Tässä oikeustaistelus­sani käytin kaikkia mahdollisia lailli­sia vi­ranomais- ja laillisuusval­vontakei­noja. Paikallisiin viran­omaisiin yhteyden ottamisien li­säksi mm. kaksi kan­telua edus­kunnan oike­usasiamiehelle, Lauri Lehtima­jalle. Kaksi kan­te­lua oikeuskans­lerin virastoon, ve­toomus Presi­dentti Martti Ah­tisaarelle ym. ym. Mutta kaikki täysin turhaan. Pre­sidentille lä­hettämääni vetoomuk­seen Martti Manninen vastasi, että presidentti ei voi auttaa asiassa. (Ilmeisesti vetoomukseni ei kos­kaan päässyt presidentin käsiin)

Ainut seuraus näistä oikeus­taisteluistani oli, että jouduin sil­loisen nimis­miehen, Heikki Vi­hannan, sekä eräiden poliisien taholta kyttäämisen ja kostotoi­mien uhriksi.
    Eräs tällainen oikeustaiste­luni sektori oli perheeni omistamalle loma­kiinteistölle johtama, met­sänpa­rannusrahoituksella ra­kennettu, metsätie, jonka ra­kennus- ja kunnossapitokus­tannuksiin osal­listun henkilö­kohtaisilla va­roil­lani.

Tällä metsätiellä toimin täysin Yksityistielain ja Sodankylän kunnan tie­mestarin, Jouni Kova­sen, aiemmin toimittaman infor­maation mukaisesti enkä mis­sään vai­heessa ole syyllisty­nyt mihin­kään rikokseen tai muu­toinkaan moi­titta­vaan te­koon. Kuitenkin kävi niin, että kun 5.6.1998 en väisty­nyt ky­seistä metsätietä yli 10 vuotta ammatik­seen ilman tie­osakkai­den myön­tämää lupaa käyttä­neen kaverin raivokohta­uk­sen ja nyrkkien edessä, he kut­suivat pai­kalle po­liisin, joka mi­nulle minkäänlaista puheen­vuo­roa antamatta kirjoitti mi­nulle sakon ja turvasi yksityis­tielain vastai­sen metsätien luvat­toman käy­tön jatkamisen.

Omalta kohdaltani katsoin, että kyseisestä poliisista aiem­min te­kemäni ja vireillä olevan kan­telun vuoksi kyseinen poliisi käytti virka-asemaansa henkilö­kohtai­sen koston välineenä ja niinpä Si­säasiainministeriön po­liisi­osas­tolle tekemäni tutkinta­pyynnön li­säksi kiistin kyseisen sakon.

Asiaa käsiteltiin paikallisessa kä­räjäoikeudessa 1.12.1998, jo­hon oikeu­denistuntoon en pysty­nyt pyörätuolissa istuvana neli­raaja­halvauspotilaana osallistu­maan. Myöhemmin kuulin, että kysei­sessä oikeudenistunnossa ei ollut mukana lautamiehiä, vaan asian oli ratkaissut nuori vasta­valmis­tunut naisnotaari, syyttäjä oli pe­rustanut syyt­teensä mm. johonkin sellaiseen mi­nisteriön päätök­seen, josta kukaan ei ollut aiem­min tie­toi­nen; ja jolla mitä­töitiin Yksityis­tielain säädökset koko­naisuu­des­saan. Samoin kuulin, että kunnan tiemestari, Jouni Ko­vanen, oli va­laehtoisessa lau­sun­nossaan esittä­nyt asioita, jotka ei­vät olleet yhtä totuuden kanssa; ja myös lausun­toja, jotka olivat täy­dellisessä ris­tirii­dassa hänen mi­nulle aiemmin toimit­taman infor­maation kanssa ja nyt kun kysei­sellä nuorella naisno­taarilla ei ollut henkistä kanttia asettua syyttä­jän arvoval­taa vas­taan ja hylätä syyte, tuomio oli kannal­tani kielteinen ja katson jou­tuneeni asiassa suoranaisen oi­ke­usmur­han uhriksi.

Sodankylän silloisen nimismie­hen, Heikki Vihannan, komisa­rio Virkkulan ja eräiden polii­sien henkilökohtai­nen kauna minua kohtaan mer­kitsi sitä, että niissä oloissa mi­nun oli täy­sin turhaa perätä tut­kintaa ky­seisen tiemes­tari Kova­sen lau­sun­noista. (Epäily väärästä va­lasta). Sen sijaan siinä vai­heessa kun mar­ras­kuussa 2002 tuli julkisuuteen Sodanky­län polii­sien keskuu­dessa paljas­tu­neet mittavat epä­kohdat; ja että useita poliiseja oli pidätetty vi­ran­toimituksesta, kat­soin, että on syytä selvittää myös tapahtu­nut oikeusmurhani. Niinpä toi­mitin Sodankylän uu­delle ni­mismie­helle, Mika Lau­nialalle, tutkinta­pyyn­nön, jonka hän toimitti välit­tömästi Rova­niemen kihlakunnan syyttäjälle, Arto Mä­kiselle.

Asiassa ei yli puoleen vuoteen tapahtunut mitään kunnes tou­ko­kuussa 2003 olin puhelinyh­tey­dessä paikalliseen ylikonstaa­pe­liin, Jaakko Pursiai­seen, joka va­kuutti, että myös asiaan liit­tyvä komisario Virkkulan kirjoit­tama perätön lausunto tutki­taan. Seu­raavana päivänä Rova­niemen kihlakun­nan syyttäjä, Arto Mäki­nen, soitti ja kertoi, että Rova­nie­men rikospoliisi tut­kii tiemes­tari Kovasen oikeu­dessa esittä­mien lausuntojen paikkansapitä­vyyden.

Taaskaan asiassa ei tapahtu­nut yli puoleen vuoteen mitään kun­nes kulu­van vuoden tammi­kuussa sain paikalliselta polii­silta, yli­konstaapeli Esa Har­julta, kirjeen, jossa hän ilmoitti mm. että kysei­sen oikeudenis­tunnon ää­ninauhat on tuhottu eikä ole mitään doku­menttia, josta kävisi selville mitä tiemes­tari Kovanen on oikeudessa lau­sunut.
    Eli tarvittiin pitkästi toista vuotta turhaa odottamista ja useita vi­ranomaisten taholta an­nettuja kat­teettomia lupauksia jotta pai­kalli­nen poliisi saattoi il­moittaa, että asiaa ei voida tut­kia ääni­nau­hojen tuhoamisien ja kirjalli­sen ai­neis­ton puutteiden takia. Käy­tännössä tämä on merkinnyt sitä, että us­koni viran­omaistoi­mintaan ja koko oikeusjärjestel­mään on lo­pulli­sesti romahta­nut.

Eu­roopan Neuvoston Ihmisoi­ke­ussopimuksen 13 artikla sa­noo:
    Jokaisella, jonka tässä yleisso­pi­muksessa tunnustettuja oike­uk­sia ja vapauksia on lou­kattu, on ol­tava käytettävis­sään tehokas oi­ke­ussuoja­keino kansallisen vi­ran­omaisen edessä siinäkin ta­pa­uk­sessa, että oike­uksien ja va­pa­uk­sien loukkauksen ovat teh­neet vi­rantoimituksessa ole­vat hen­ki­löt.
    Nämä ihmisoikeussopimukset Suomi on ratifioinut ja sitoutu­nut noudatta­maan, mutta vali­tetta­vasti tämäkin artikla meillä Suo­messa on vain kaunis koru­lause ilman käytännön vas­tinetta todel­lisuu­dessa.

Tämä kokemukseni, yhdessä sen kanssa, mitä sivulla 7 sanotaan, kertoo korutonta kieltään nykyi­sestä oikeusvaltiomme oikeus­käy­tännöstä, josta eräs Sodan­kylän kaveri tuumasi: ”Suo­messa on niin vähän oikeutta, ettei sitä riitä kaikille”. Ja näin on. Sitä oikeutta ei riitä invali­deille enempää kuin muillekaan vä­hempi- ja kovaosai­sille tai niille, jotka tavalla tai toi­sella ovat jou­tuneet viranomaisten vainon ja henkisen liiskaamisen uhriksi, kuten eräs kaveri Käsi­varren suunnalta. Kaveri joutui ensin mittavien väärinkäytösten ja ri­kosten uhriksi ja myöskin hä­nen kohdalla todellinen oi­keus näyt­tää olevan yhtä saa­vuttama­ton kuin kuu taivaalla. Mm. oi­keu­teen hä­nen asiansa saattami­nen vei niin kauan, että tapaus ehti vanheta parilla päi­vällä ja tämän vuoksi oikeus hylkäsi kan­teet. Hovioikeus piti voimassa kä­räjä­oikeuden tuo­mion eikä Kor­kein oikeus anta­nut valituslupaa.
    Eli suomalai­sessa oikeuskäy­tän­nössä jotkut muotoseikat, ku­ten parin päivän vanhenemi­nen, ovat tärkeämpiä kuin yksi­lökan­salai­sen oikeuk­sien toteu­tuminen ja yksittäisen rikosten mittaviakin taloudellisia mene­tyksiä kokeneet uhrit joutu­vat nuolemaan omat haa­vansa saa­matta oikeutta mis­tään.

Huom. Jumalan tuomi­oissa ri­kokset, vääryy­det, valeh­telut ja raukka­mai­set teot eivät van­hene kos­kaan.

Vanhurskaus, oikeus ja totuus uuden Isänmaan perustukseksi.

Se, mitä ylempänä on esille tul­lut, riittänee osoittamaan jokai­selle viisaalle ja ymmärtäväiselle ja ai­kaansa seuraavalle kansalai­selle sen, että koko yh­teiskun­tamme rakenteet tärise­vät ja va­pisevat kuin kerrostalo maanjä­ristyk­sessä – romahta­mispis­teessä. On sanottu, että esivalta on yhteis­kunnan selkä­ranka ja nyt jos se kielteinen ke­hityksen suunta, mitä vii­meaikoina on ni­mismies­ten ja poliisien (sisämi­nisteriön poliisi­osasto mukaan luettuna) kes­kuudessa ilmennyt, saa jatkua entiseen tapaan, koko laillinen yh­teiskuntajärjestys on vaa­rassa ja esivallan moraalin ro­mahta­essa romahtaa koko yh­teiskun­tamme, kuten luhistui­vat ne kuuluista tornit rapakon ta­kana.

Yhtenä erittäin huolestuttavana piirteenä voidaan huomioida myös se, että maamme kor­keim­mat hallinto- ja oikeusviran­omai­set ja vastuun­kantajat ovat täysin kuuroja ja sokeita sille, mitä maassamme on ta­pahtunut tai parhaillaan ta­pahtuu. Tahi sit­ten heiltä ei yk­sinkertaisesti löydy ymmär­rystä nähdä ajan merk­kejä ja toimia ajan haasteiden vaati­malla ta­valla, jotta kansa­kun­taamme uhkaava tuho saatai­siin estettyä ja voitettua.
    No. Puhemies Paavo Lipposen EU-NATO-hurmio on jo sitä luok­kaa, ettei hänestä yksinker­taisesti ole kansakuntamme pe­lastajaksi – kutsuttakoon niin Moosekseksi kuin kutsutaankin. Eli viisaampia ja ymmärtäväi­sempiä ynnä vas­tuuntuntoisem­pia johtajia tämä kansakunta kii­ruusti tarvitsee.

Kansalaisaktiivisuus kansakunnan pelasta­jaksi.

Vajaat sata vuotta sitten kan­sakunnastamme yritettiin ase­voimin rakentaa tietyntyyppistä yhteiskuntaa ja huonostihan siinä kävi; ja tule aina käymään mikäli lähdetään väkivalloin joi­takin epäkohtia korjaamaan. Siispä ai­nut oikea tie paremman yhteis­kun­nan luomisessa on hengen tie, eli sanan käyttö yh­teiskunnan hen­kisen ja moraa­li­sen ilmapiirin luomisessa ja tu­levaisuuden ra­kentamisessa. Varsinkin nyt kun uudistettu Sananvapauslaki tar­joaa toi­mittajille entistäkin va­paammat kädet viranomaisten ja julkisten henkilöiden totuuden­mukaiseen sekä yhteiskunta- ja virkamies­moraalia kohottavaan arvoste­luun.

Kansalaisten keskuudessa on enenevässä määrin aktiivisuutta puuttua asioiden kulkuun ja ke­hi­tykseen. Mutta se, mikä kan­salai­silta puuttuu, on realisti­nen ja to­tuudenmukainen in­formaa­tio ja tiedon saanti. Var­sinkin uutis­toi­mittajat ja lehtien re­portterit ovat, presidentti Koi­viston sanoja laina­takseni, so­pulilaumaa, joka juok­see tietty­jen julkkisten tai ”lins­siluteiden” perässä. Tämä pätee niin TV:n uutistoimittajiin kuin päiväleh­tiinkin. ”Lipponen edestä, Lip­po­nen takaa…” – tyyli on ollut leimaa-antavana kaikissa uutis­kanavissa. Lapin Kansa ja Som­pio-lehti mukaan luettuina. Niinpä tavanomaisten uutis­kanavien kautta on hyvin vai­keaa asiallista ja värittymätöntä tietoa saada. Sen sijaan kansan mani­pulointi ja tarkoitukselli­nen aivo­pesu paistaa kaikesta jouk­kovies­tinnästä läpi. Kenties Su­sanne Päivärintaa ja muu­tamia muita lukuun ottamatta.

Tieto on valtaa, sanotaan ja asi­al­lisen kansalaisaktiivisuuden läh­tökohtana realistinen ja to­tuu­denmukainen tieto on kai­ken jär­kevän toiminnan perusta ja tässä suhteessa Aretalogia on osoittau­tunut jo nyt ainutlaatui­seksi ja korvaamattomaksi sillä Suomesta ei löytyne toista sa­manlaista jul­kaisua, jossa yh­teis­kunnalliset epäkohdat, viran­omaisten virheet ja muu mädän­näisyys tuodaan yhtä kohti käy­västi ja selkeästi päi­vänvaloon. ”Te olette maan suola ja maail­man valkeus” sanoi Suuri Mestari aikanaan.

Presidentti Mauno Koiviston hen­genheimolaisineen 1980-lu­vulla kylvämä lama, joka myö­hemmin toteutui kaikessa jär­kyt­tävyydes­sään, ei ollut vain talou­dellinen lama. Sen oli en­nen kaikkea henkinen lama, tai aina­kin siihen johti ja niinpä tämän presidentti Koiviston an­siota on sekin, että maamme vuosittaiset itsemurha­tilastot kohosivat tu­hannesta tu­hanteen neljään sa­taan. Vallanpi­täjien petoksen ja valheen ynnä ryövä­reiden suojat­tomiksi uh­reiksi joutuneet kun eivät jaksa­neet enää elää.

Mutta sitten. Toisten uhreiksi joutuneiden kohdalla kävi niin, että elämän kovat ja henkisesti erittäin raskaat kolhut eivät pys­tyneet heitä luhistamaan, vaan he nousivat kuin Feeniks-lintu tuh­kasta taistelemaan val­heita ja vääryyksiä vastaan ja näitä oike­ustaistelijoita löytyy nyt jo kaik­ki­alta Suomesta.
    Yksi sektori tässä kansalaisaktii­visuudessa on ol­lut yhteydenpito eduskuntaan ja eri ministeriöi­hin ja niinpä kan­sanedustajille tulvii kaikkialta maasta vetoo­muksia ja vaati­muksia ilmen­neiden vää­ryyk­sien korjaami­seksi ja tämä kan­salaisaktiivi­suus on tuotta­massa myös tu­losta. Viimeisin eduskun­nasta saamani viesti ker­toi, että ollaan suuntaile­massa komitean ni­mittämistä luomaan maallemme kokonaan uutta vi­ranomais- ja oikeustoi­mintasek­toria huoleh­ti­maan kansalaisten oikeuksien to­teu­tumisesta. Edel­liset lailli­suus­valvontatahot kun ovat osoit­tau­tuneet haluttomiksi ja ham­paat­tomiksi puuttumaan vi­ran­omais­ten keskuudessa il­me­ne­viin ja kansalaisten oikeus­tur­vaa vaaran­taviin epäkohtiin.
    Eli turhaan eivät ole menneet ne­kään lukuisat kirjelmät tai ar­tik­kelit, joita olen vallanpitä­jille lä­hettänyt tai Aretalogian si­vuilla julkaissut.

2. Oikeus voittaa aina.

10. He vihaavat sitä, joka por­tissa oikeutta puoltaa, ja to­tuu­den puhuja on heille kau­histus.
11. Sentähden, koska te pol­jette vaivaista ja otatte hä­neltä viljaveroa, niin vaikka te ra­ken­natte taloja haka­tusta ki­vestä, te ette niissä asu; vaikka te istu­tatte iha­nia viinitarhoja, te ette niistä viiniä juo.
12. Sillä minä tiedän, että tei­dän rikoksenne ovat mo­net ja teidän syntinne ras­kaat: te vai­noatte vanhurs­kasta ja otatte lahjuksia ja väännätte vääräksi portissa köyhäin asian. (Aamos 5 luku)

Yksilöihmisillä ja kokonaisilla kansakunnilla on vain yksi tie py­syvään menetykseen ja rau­haan ja tämä tie on vanhurskau­den, to­tuuden ja oi­keuden tie. On kui­tenkin niin, että lähes­kään kai­kille tämä totuus ei ole kirkas­tu­nut ja niinpä moni on lähtenyt et­si­mään kepulikon­stein menes­tystä ja kunniaa ih­misten sil­missä ja näillä kepuli­konsteil­laan ovat sinetöineet omat koh­talonsa.

Usein on nähty myös, että nämä kepulit ovat lähteneet vi­haamaan ja vainoamaan niitä, jotka pyrkivät oikeutta ja to­tuutta puolustamaan. Kuiten­kaan nämä onnettomat eivät ole tajunneet, että oikeus voittaa aina ja totuus tulee paljasta­maan valheen ja vääryyden teot. Näin oli profeetta Aamoksen päi­vinä ja näin on nyt ja niinpä ne, jotka ovat vääryyk­siin sor­tuneet, saavat varautua teko­jensa seu­rauksiin. ”Hir­muista on lan­geta elävän Juma­lan kä­siin” ja väärintekijöillä ei tule pii­lopaik­kaa mistään löyty­mään.

Ei yksikään heistä pääse pa­koon, ei yksikään heistä pe­lastu.
2. Vaikka he tuonelaan mur­tau­tuisivat, sieltäkin minun kä­teni heidät tempaa. Vaikka he tai­vaaseen nousi­sivat, sieltäkin minä syöksen heidät alas.
3. Vaikka he Karmelin laelle kätkeytyisivät, sieltäkin minä etsin ja tempaan hei­dät. Ja vaikka he meren pohjaan ly­my­äisivät minun silmieni edestä, sielläkin minä käsken käär­meen heitä pistämään.
4. Ja vaikka he vankeuteen vaeltaisivat vihollistensa edessä, sielläkin minä käs­ken miekan heidät tappa­maan. Sillä minä kiinnitän kat­seeni heihin, heille pa­haksi, ei hy­väksi. (Aamos 9 luku)

Tuolla ylempänä oli viittauksia niihin mittaviin epäkohtiin ja vää­ryyksiin, joita on ilmennyt Kä­si­varren suunnalla porota­lou­den piirissä ja näyttää siltä, että jo pi­temmän aikaa on ollut me­neil­lään todellinen villin län­nen kar­javar­kauksiin verrattava jär­jes­telmälli­nen ja organisoitu ri­kolli­suus, joka on niellyt lyhy­essä ajassa jopa tuhatpäisiä po­rokar­joja lähes yhettömiin.

No, näistä porovarkauksista koko Suomen kansa tulee saa­maan konkreettisen esi­merkin siitä, mi­ten käy kun sorrutaan vääryyden ja rikok­sen teille; ja kun Jumalan myllyt lähtevät jau­hamaan. Poro­varkaat ovat jo nyt kiinni Juma­lan suopungissa. Suopunki kestää ja ote pitää, joten turhaa siinä on konnain rimpuilla. Irti ei pääse ja liikut vähenevät vähenemistään kun­nes loppuvat kokonaan; ja kun yksi koplasta, nuorin kai­kista, käsin koskematta rusikoi­tuu, siinä toisilla tulee kiirus ahke­roimaan parannusta ja sovin­toa uhriensa kanssa. Muutoin käy köpelösti koko konnakoplalle.
    Näillä vääryyk­siin syylli­sillä ei tule olemaan piilo­paikkaa, jo­hon voisivat teko­jensa seura­uk­sia paeta ja vaikka he jon­kun tuntu­rin ku­ruun tai kal­lion ko­loon voi­sivat­kin omaa syylli­syy­tensä hä­peää ihmisten sil­mistä lymytä, niin sieltäkin Korkeim­man käsi tulee tem­paa­maan hei­dät esiin ja sil­loin kun Korkeim­man käsi jon­kun tem­paa, siinä ihminen on ko­vin köykäinen ka­veri, ol­koon mil­lai­nen pororosvo, vis­kaali, sat­raappi tai valtaherra ta­hansa. Jopa ni­mismiehet, omasta mah­tavuu­destaan huoli­matta, lentä­vät kuin leppä­keihäät sinne, missä on voi­massa niin Suomen Laki ykkö­nen kuin kak­konenkin.

Tietäkää siis, väärinteki­jät, että on olemassa oikeuden Ju­mala ja nöyrtykää paran­nuksen ja sovin­nontekoon nyt kun vielä ar­mon­aikaa on.

Niin. Suomen kansalla, yksi­löinä ja kansakuntana, on va­littavana kaksi tietä. Joko jatkaa nykyistä jumalattomuuden ja turmion tietä omaksi ja koko kansakun­nan tu­hoksi; tahi sit­ten valita vanhurs­kauden, oi­keuden ja to­tuuden tie ja lähteä rakenta­maan tästä kan­sakun­nasta uutta Isän­maata, jossa van­hurskaus, oi­keus ja to­tuus val­litsevat; ja jossa meidän kaik­kien on hyvä elää.

Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty; mutta joka ne tunnustaa ja hylkää, se saa armon. (Sananlaskut 28:13)

Kansakunta-kansioon.
Kotisivulle