Näitä tieteellisesti ratkaisemattomia mysteereitä maailmasta toki löytyy enemmänkin. Jo vuosituhansien ajan ihminen on joutunut selvittämään itselleen oman minuutensa olemusta. Joutunut selvittämään maailmankaikkeuden alkua ja sen Suuren Tuntemattoman olemusta, joka aina silloin tällöin ilmaisee ihmiselle oman olemassaolonsa.

Tästä Suuresta Tuntemattomasta ja hänen olemuksestaan on vuosituhansien aikana syntynyt monenlaisia filosofisia oppeja sekä monia uskonnollisia dogmeja. Samoin on ihmisen olemuksen laita. Mitä oli ennen syntymää, mikä on ihmisen syvin olemus ja mitä on kuoleman jälkeen? Näihin kysymyksiin vastatessaan ihminen on keksinyt monenlaisia selityksiä. Intialaisessa uskontofilosofiassa puhutaan sielunvaelluksesta. Kristinusko puhuu tulevasta Jumalan tuomiosta ja kotoisessa tukkilaisperinteessä taas puhutaan yksinkertaisesti jätkän muuttumisesta poroksi.

Nämä monet filosofiset ja uskonnolliset näkemykset ja opit ovat jakaneet ihmisiä erilaisiin filosofisiin koulukuntiin ja uskonnollisiin leireihin, joissa kukin ajattelee omaavansa ainoan oikean mielikuvan tästä Suuresta Tuntemattomasta ja ihmisen olemuksesta. Nyt ne ihmiset, jotka lähtevät näistä koulukunnista tai valtauskonnoista ehdotonta totuutta ja kestävää elämänperustaa itselleen etsimään, joutuvat suuren hämmennyksen valtaan. Mikä näistä on oikea?

Sen me voimme heti alkuun sanoa, että kaiken kattavaa ehdotonta totuutta ei löydy yhdestäkään filosofisesta koulukunnasta tai uskonnollisesta yhteisöstä. Emmekä myöskään me pysty; tai edes pyri, kaikkiin kysymyksiin ehdotonta ja tyhjentävää vastausta antamaan. Kuitenkin, voidaksemme luoda yhden yhtenäisen näkemyksen tämän Suuren Tuntemattoman ja ihmisen sisimmän olemuksesta, käymme tässä läpi muutamia kysymyksiä ja pyrimme niihin vastaamaan.

Ensinnäkin:
Jumalan olemus.

"Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille". (Job 11:7).

Ihmiskunnan alkuhämärissä ihmisen maailmankuva oli yksioikoinen ja pieni. Kaikki havainnot ympäristöstään ihminen joutui tekemään pelkästään aistihavaintojen perusteella. Näistä näköaisti keskeisin. Niinpä primitiiviajan ihmisen maailmankuva käsitti maan tasaisena pannukakkuna, jota aurinko, kuu ja tähdet kiersivät. Niinikään primitiiviajan ihmisen maailmankuvaan sisältyi yli pään kaartuva taivas, joka auringon, kuun ja tähtien yläpuolella edusti Korkeimman asuinsijaa. Tämän maailmankuvan mukaan Jumala, Korkein, oli ihmisenmuotoinen olento, joka istui taivaassa omalla valtaistuimellaan, tarkaten alapuolellaan olevia ihmisiä sekä heidän tekojaan. Vielä niihin aikoihin kun Raamattu alkoi saada kirjallisen ilmaisumuotonsa, oli tämä primitiiviajan maailmankuva hallitseva. Niin kuin Raamattua lukiessamme saatamme havaita.

Nyt kun meidän länsimainen kristillisyytemme on muotoutunut paljon ennen tieteellisten totuuksien tuntemisen aikaa, heijastelevat nämä primitiiviajan maailmankuvat myös meidän kristillisyydessämme. Ja tämän vuoksi ihmisten, ennen kaikkea oppineiden nuorten, Jumalakuva ja usko kristinuskon ja kirkon sanomaan on joutunut perusteellisen kritisoinnin kohteeksi.

Perinteinen käsitys Jumalan olemuksesta on kokenut perusteellisen romahduksen. Sen, että jokin Korkein on olemassa, uskoo yli 90% kansastamme, mutta tämän Korkeimman olemus on useimmille jo hämärä käsitys, johon he eivät pysty selitystä antamaan. "Mikä ja millainen on Jumala?" on kysymys, jonka edessä useimmat ihmiset joutuvat ymmälle.

Toisen Mooseksen Kirjan kolmannessa luvussa kerrotaan kuinka Mooses joutui kasvotusten tämän Suuren Tuntemattoman kanssa. Tässä yhteydessä Mooses näki yllättäen pensaan palamassa; ei kuitenkaan tulesta, ja kuuli äänen, joka puhutteli häntä, mutta mitään muuta kuvaa Jumalan olemuksesta hän ei saanut. Kun Mooses kysyy tämän Suuren Tuntemattoman nimeä, hän saa vastaukseksi: "Minä olen se, joka minä olen... Sano israelilaisille näin: Minä olen lähetti minut".

Tai menkäämme apostoli Paavalin mukana Ateenan Areiopagille.

Ensimmäisellä matkallaan Ateenaan Paavali huomioi monia eri jumalille pystytettyjä alttareita. Niiden alttareiden joukossa oli myös yksi, jossa luki: "Tuntemattomalle Jumalalle". Kun Paavali vietiin Areiopagille Ateenan Korkeimman Neuvoston eteen kuultavaksi, aloitti hän puheensa tästä Tuntemattomalle Jumalalle pystytetystä alttarista: "Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan: Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyssä temppelissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikään kuin hän jotakin tarvitsisi, hän joka antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken... joka ei ole kuitenkaan kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niin kuin muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuansa'. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvaelema". (Apt 17:23-29).

Ja näihin Mooseksen kokemuksiin ja Paavalin opetukseen myös me tahdomme kuvamme Jumalan olemuksesta rajoittaa. Sen me tiedämme, että Jumala on kaikkialla läsnä oleva aineeton ja iankaikkinen Henki, jolla ei ole alkua eikä loppua; ja joka on antanut elämän kaikelle elolliselle maanpäällä.

Tiedämme myös, että Jumalalla ei ole sellaista olemusta, josta voitaisiin kuva piirtää tai mielikuva rakentaa. Kaikki kuvat Jumalasta tai hänen sukupuolestaan ovat harhauttavia ja Raamatun mukaan kiellettyjä. (5. Moos. 5:8). Nämä taiteilijoiden tai ihmisen mielikuvituksen muodostamat kuvat voivat synnyttää voimakkaita suggestioperäisiä uskonnollisia tunteita, mutta todelliseen Jumala-yhteyteen nämä eivät johdata. Päinvastoin. Uskonnolliset suggestiot ovat suurimpia ihmiskunnan eksyttäjiä ja harhauttajia maailmassa. Eli siis. Tämän Suuren Tuntemattoman olemus jää edelleenkin paljossa suureksi tuntemattomuudeksi.

Maailmankaikkeudessa on vain yksi Jumala, josta eri kulttuurit käyttävät eri nimitystä ja tätä Jumalaa ei voi löytää muutoin kuin henkilökohtaisen hengellisen kokemuksen kautta. Ja aivan samoin kuin tuuli, jota emme näe, mutta jonka tunnemme ihollamme ja näemme tuulen teot, on myös Jumala. Häntä emme näe, mutta tunnemme hänen läsnäolonsa sisimmässämme ja näemme hänen tekonsa kun herkistymme hänen läsnäolonsa tuntemaan ja hänen tekojaan ympäristössämme ja ihmiskunnan historiassa havaitsemaan.

Toiseksi:
Ihmisen olemus.

"Sillä kuka tietää, mitä ihmisessä on, paitsi ihmisen henki, joka hänessä on?" (1. Kor. 2:11).

Tieteellisen ihmiskuvan mukaan ihminen on psykofyysinen olento, johon kuuluu fyysinen minuus ja sielunelämä. Tämä ihmisen tieteellinen tutkimus on, niin fysiologian kuin psykologiankin osalta, saavuttanut erittäin korkean tason. Ihmisen fyysinen toiminta tunnetaan läpikotaisin ja osataan hoitaa mitä moninaisimpia sairauksia.

Samoin on psykologian laita. Ihmisen sielunelämän toiminta tunnetaan kaikkine piirteineen. Tunnetaan neurofysiologia, tunnetaan "Pavlovin koirat", tunnetaan traumat, estot ja patoutumat. Niin ikään hyvin yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan ihmisen persoonallisuus muodostuu valtaosiltaan vallitsevan ympäristön vaikutuksesta sellaiseksi kuin koti, koulu ym. kasvuympäristö hänet kasvattaa.

Tämä kasvuympäristön vaikutus heijastuu ihmisen eettisessä ja moraalisessa käyttäytymisessä sekä hänen aatteellisissa; ja myös uskonnollisissa näkemyksissä, jotka voivat olla pelkästään ympäristön kasvatuksen tulosta ilman ihmisen omakohtaista omasta sisimmästä aitona kohoavaa vakaumusta.

Tässä tieteellisessä kuvassa ihmisestä ja hänen persoonallisuudestaan on kuitenkin unohdettu yksi ja ratkaiseva tekijä. Nimittäin ihmisen henkinen minuus - todellinen itseys.

Mikä on ihmisen henki ja miten se ilmaisee olemassaolonsa?

Raamattu ei tee selvää rajaa ihmisen hengen ja sielun välillä. Usein nämä käsitteet sekoittuvat myös keskenään ja Raamatussa puhutaan usein sielusta silloin kun sillä tarkoitetaan ihmisen henkeä - henkistä minuutta.

Esimerkiksi Elian päivinä erään Sarpatin lesken poika kuoli ja Elia rukoili Jumalaa: "Anna tämän pojan sielun tulla häneen takaisin". Ja Raamattu kertoo edelleen, että Jumala kuuli Elian rukouksen ja pojan sielu palasi häneen ja poika virkosi henkiin. (1. Kun. 17:21-22). Sen sijaan Saarnaajan Kirjan 12 luvussa, jakeessa 7, sanotaan: "Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka on sen antanutkin". Ja tämä Jumalan antama henki on meissä meidän syvin olemuksemme - henkinen minuutemme, joka on Jumalan Hengen kanssa samaa olemusta ja tämä sisin olemuksemme voi yksin tuntea Jumalan - Taivaallisen Isän - läsnäolon ja olla hänen yhteydessään.

Kun aiemmin puhuttiin ympäristön vaikutuksesta ihmisen eettisen ja moraalisen tason ja ihmisen persoonallisuuden muodostumisessa, niin silloin kun ihminen saavuttaa yhteyden omaan henkisen minään ja tämä sisin olemus pääsee ihmisessä vaikuttamaan tahtomista ja tekemistä silloin nämä ympäristön vaikutukset häneen menettävät voimansa ja ihmisestä tulee ns. "hengellinen ihminen", jonka elämäntavat sekä eettinen ja moraalinen taso poikkeavat huomattavasti ympäristön vallitsevista tavoista ja tasosta. Ja juuri tässä ihmisen sisin olemus - henkinen minuus - parhaiten ilmaisee itsensä. Ja mitä alemmalla tasolla ympäristön eettinen ja moraalinen taso on, sitä suurempaa poikkeavuutta nämä hengelliset ihmiset edustavat.

Ajatellaanpa suuria uskontokuntien tai herätysliikkeiden perustajia. Konfutse, Buddha. Muhammet ja Jeesus sekä myöhemmin Wycliff, Luther, Achrenius, Renqvist, Ruotsalainen ja Laestadius eivät olleet oman aikansa ympäristön kasvatteja. Päinvastoin. He edustivat omana aikanaan erittäin voimakasta ja määrätietoista poikkeavuutta, jonka toiminnan vaikuttimet tulivat suoraan heidän henkisestä minuudestaan - Jumaluudesta heissä itsessään. Nyt kun heidän henkinen voimansa oli suurempi kuin ympäristön henkinen taso, he pystyivät tällä hengen voimallaan murtamaan vallitsevan ympäristön kahleet ja viemään omat ihanteensa voittoon. Jopa niin, että miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ovat heidät esikuvikseen ja oppi-isikseen ottaneet. Ja juuri näistä suurten hengen jättiläisten toiminnoista me löydämme parhaat osoitukset meidän henkisen minämme olemuksesta ja toiminnasta.

Jokaisessa ihmisessä on Jumalan olemus heidän sisimmässään, mutta valtaosalta ihmisistä tämä Jumalan olemus hautautuu ympäristön luoman kulttuuripersoonallisuuden alle, pääsemättä koskaan hallitsemaan ihmistä. Ja vaikka ihmisen suurin onni ja elämänrikkaus olisi elää aitona ihmisenä sopusoinnussa tämän sisäisen minuutensa kanssa; ja vaikka tämä herkkä sisäinen minuus ilmaisee aina silloin tällöin olemassaolonsa, ihmiset yleensä paaduttavat sydämensä ja torjuvat omasta sisimmästä kohoavat heijasteet sen vuoksi, etteivät he rohkene lähteä edustamaan poikkeavuutta ympäristönsä keskellä.

Kolmanneksi:
Iankaikkisuusvastuu.

"Sillä kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hiin ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa" (2.Kor 5:10).

Kuten jo aiemmin kävi selville, meidän todellinen itseytemme on se henkinen minuus, kuolematon jumalainen olemus, joka meidän ruumissamme asuu tämän ajallisen elämän ajan. Itse asiassa niille ihmisille, joiden elämää tämä sisäinen ihminen hallitsee, "minä" ei merkitse tätä fyysistä olemusta, vaan ennen kaikkea "minä" on henki, joka asuu tässä ruumiissa. Mutta tiedostipa ihminen oman henkisen minuutensa tai ei, on hänellä henkilökohtainen iankaikkisuusvastuu kaikista omista tekemisistään tai tekemättä jättämisistään ja tätä vastuutaan ihminen ei voi mihinkään paeta.

Jokainen täällä ajassa ruumiissa asunut henki joutuu vastaamaan siitä, mitä hän tässä ruumiissa ollessaan on tehnyt. "Henki palajaa Jumalan tykö", sanottiin Saarnaajan Kirjan 12 luvussa. Ja tämän palaamisen jälkeen hänen tekonsa punnitaan ja hänen iankaikkisuuskohtalonsa määräytyy hänen tekojensa mukaan.

Moni on joutunut syvien ja raastavien ristiriitojen ja pelkojen valtaan tutkiessaan omia tekojaan iankaikkisuuden valossa. Hyvin yleinen käsitys nykyisin onkin, että tästä viimeisestä tuomiosta ei itäisi ihmisille mitään puhua sen vuoksi, että se syyllistää ihmistä ja aiheuttaa hänelle traumoja ja niin tästä iankaikkisuustuomiosta on vaiettu kaikissa uskonnonopetuksissa maassamme.

Mutta mikä on ollut tämän totuuden kiertämisen ja salaamisen seuraus?

Ajatellaanpa vaikka niitä maita, joissa vallitseva maailmankatsomus edustaa ns. tieteellistä ajattelua, johon ei kuulu Jumalaa enempää kuin viimeistä tuomiotakaan. Liki sata vuotta eräissä maissa on määrätietoisesti pyritty tukahduttamaan kansalaisten uskonnolliset tunteet. On kielletty uskonnon opetus kotona ja kouluissa ja muutenkin uskonnollista vapautta rajoitettu.

Nyt tämän toiminnan tulos on kaikkien nähtävinä. Kun kaikki yhteiskunnallinen ja hyvin vastuunalainenkin toiminta on lähtenyt siitä, ettei ole todellista vastuuta enää minkään ihmistä korkeamman edessä, seurauksena ovat olleet lähes käsittämättömät katastrofit. Ydinvoimalat räjähtää tuhoisin seurauksin. Tapahtuu käsittämättömiä laivojen yhteentörmäyksiä, tapahtuu satoja ihmishenkiä vaativia kaasuputken räjähdyksiä jne. Tämän lisäksi määrätietoinen luonnon tuhoaminen sekä rikollisuuden leviäminen kaikkiin yhteiskuntapiireihin ovat saavuttaneet näissä maissa ennen näkemättömät mittasuhteet ja nyt kun ihmisten tietoisuudessa ei ole iankaikkisuusvastuuta eikä viimeistä tuomiota, niin näyttääkin siltä, että rikoksesta kiinnijääminen on enää ihmisen ainut rikos.

Ja aivan samoja piirteitä löydämme myös kotoisesta kristillisyydestämme. Se eettinen ja moraalinen taso, joka kansakuntamme keskuudessa vallitsee, kertoo omaa kieltään siitä, että jossain on menty pahasti pieleen. Kun tiedämme, että yli 90% kansastamme on kirkon jäseniä, niin vastuu kansakuntamme henkisestä ja moraalisesta rappeutumisesta lankeaakin kirkon ja sen opetusten harteille.

Raamatussa sanotaan: "Vai ettekö tiedä, etteivät väärät saa periä Jumalan valtakuntaa? älkää eksykö. Eivät huorin tekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset, eivät varkaat, ei ahneet, ei juomarit, ei pilkkaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa". (l.Kor 6:9-10).

Ja kuitenkin kaikkia näitä piirteitä esiintyy enenevässä määrin kirkon jäsenistön keskuudessa. Esimerkiksi alkoholin kulutus on maassamme saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet, rikollisuus lisääntyy lisääntymistään, sukupuoli- ja avioliittomoraali laskee laskemistaan, rattijuoppous on todellinen vitsaus teillämme jne. Ja ketähän nämä juomarit, rikolliset, huorintekijät ja avionrikkojat sekä rattijuopot ovat? Eivätkö juuri lapsena kastettuja ja rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä? Ja tämä on tulosta siitä, että kirkko on jättänyt opettamatta yhden keskeisimmistä ihmisen iankaikkisuutta koskevista totuuksista. Nimittäin iankaikkisuusvastuun ja viimeisen tuomion opettamisen jäsenistölleen.

Meille, jotka olemme löytäneet Jumalan iankaikkisen olemuksen omasta sisimmästämme, meille myös iankaikkisuusvastuu on itsestäänselvyys. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että laki, oikeus ja totuus sekä poliisi ja tuomari ovat kätkettynä meidän sydämiimme, niin että lainkuuliaisina pysyäksemme me emme tarvitse enää poliisia ja tuomareita. Me uskomme siihen, että jokainen ihminen joutuu vastaamaan Suuren Iankaikkisuuden edessä siitä, mitä hän on tässä ruumiissa ollessaan elämänsä aikana tehnyt tai jättänyt tekemättä. Ennen kaikkea tämä iankaikkisuusvastuu korostuu silloin kun ihminen on tehnyt vääryyttä toiselle ihmiselle tai aiheuttanut hänelle henkistä tai fyysistä kärsimystä. Esimerkiksi avioliittolupauksen pettäminen ja aviorikos eivät ole lainsäädännössämme rangaistavia rikoksia ja kuitenkin nämä tuottavat toiselle osapuolelle suunnattomia henkisiä kärsimyksiä. Ja tämän kärsimyksen tuottamisesta ihminen kantaa iankaikkisuusvastuun vaikka hänen ei tarvitsekaan maallisen oikeuden eteen mennä.

Tämän lisäksi, että ihminen kantaa iankaikkisuusvastuun omista synneistään ja rikoksistaan, me uskomme siihen, että tämä iankaikkisuusvastuu koskee myös tekemättä jättämisiämme. Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus kuvailee viimeistä tuomiota. Tässä tuomioistuimessa ihmiselle langetetun tuomion kriteerinä eivät olleet synnit tai rikokset, vaan ihmisen hyviin tekemiset tai tekemättä jättämiset. Taivasten valtakunnan perivät ne, jotka olivat ahkeroineet laupeudentyössä lähimmäisten keskuudessa, kun taas kadotukseen tuomittiin ne, jotka olivat nämä laupeudentyöt jättäneet tekemättä. Ja vielä: "Joka siis ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi". (Jaak. 4:17).

Neljänneksi:
Synti, kuolema ja helvetti.

"Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.(Room. 6:23).

Raamatussa meille puhutaan kolmenlaisesta kuolemasta. Puhtaan hengellisestä kuolemasta, ruumiin kuolemasta ja lopullisesta kuolemasta, eli kadotuksesta.

Efesolaiskirjeen toisessa luvussa Paavali kuvaa hengellistä kuolemaa sanoilla: "...jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne". Käytännössä tämä merkitsee sitä, että ihminen hylkää Jumalan vanhurskauden, vaientaa omantuntonsa äänen paaduttamalla sydämensä ja lähtee, tai ajautuu, synnin ja rikoksen tielle. Nyt kun ihmisen sydän on kovettunut, ihmisen henkinen minuus, Jumalan olemus ihmisessä, on hautautunut niin kovan ulkoisen kuoren alle, ettei tämä Jumalan olemus pääse hallitsemaan ihmisen ajatuksia, sanoja ja tekoja. Ihminen voi elää, vieläpä täysipainoista ja vauhdikasta elämää, mutta todellisuudessa hän on hengellisesti kuollut. Jo siinä vaiheessa kun ihminen hylkää Jumalan vanhurskauden ja lähtee tottelemattomuuden tielle, ihminen valitsee oman kohtalonsa ja kantaa valintansa seuraukset. Kaikki synnit ja rikokset, mitä ihminen elämässään tekee, ovat seurausta tästä ensimmäisestä valinnasta.

Hengellisesti elävä ihminen eisyntiä ja rikoksia tekemään sen vuoksi, että Jumalan olemus, laki, oikeus ja totuus, asuvat hänen sydämessään ja hallitsevat kaikkia hänen ajatuksiaan, sanojaan ja tekojaan. Siis. Ne jotka syntejä ja rikoksia tekevät, ovat hengellisesti kuolleet.

Ruumiillisen kuoleman me kaikki tiedämme, joten tähän ei tarvinne tässä puuttua. Sen sijaan toinen, eli lopullinen kuolema näyttää kadonneen ihmisten tietoisuudesta. Joten tarkastelkaamme mitä tämä käytännössä merkitsee.

Kuten jo aiemmin iankaikkisuusvastuun yhteydessä kävi ilmi, jokainen meistä joutuu kerran kasvotusten Suuren Vanhurskauden kanssa. Tässä kohtaamisessa ihmisen teot ja tekemättä jättämiset punnitaan ja jokainen tuomitaan näiden mukaan. Kun ihmisen henkinen minuus on kuolematon olemus, on tässä tuomiossa edessä kaksi mahdollisuutta. Joko iankaikkinen elämä tai iankaikkinen ja lopullinen kuolema.

Raamattu puhuu meille helvetin tulijärvestä. Tämä tulijärvi on se paikka, jossa iankaikkiseen elämään kelpaamattomat henget, sielut, kohtaavat lopullisen matkansa pään - kadotuksen.

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijoiden osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema". (Ilm. 21:8).

"Tämä on kovaa puhetta", saattaa moni sanoa. Ja näin on. Mutta. Tämä on myös oikeudenmukaista vanhurskauden puhetta. Nyt jos käymme tarkastelemaan kaikkea sitä hirvittävää vääryyttä ja pahuutta, joka maailmassa vallitsee, niin ellei olisi viimeistä tuomiota ja helvetin tulijärveä pahantekijöitä odottamassa, niin tämä maailma olisi lohduton ja toivoton maailma ja Jumala väärämielinen Kaikkivaltias.

Hitlerin me kaikki tiedämme ja tiedämme myös hänen tekonsa. Samoin tiedämme Stalinin ja hänen tekonsa ja aivan viimevuosina olemme tulleet tuntemaan myös Saddam Husseinin kaikkine tekoineen. Ja kaikki nämä herrat hengenheimolaisineen edustavat sitä mahtia, joka on johtanut miljoonien ja taas miljoonien syyttömien ja puolustuskyvyttömien ihmisten kärsimykseen ja kuolemaan.

Toisen maailmansodan puhjettua Hitler ja Stalin jakoivat keskinäisellä sopimuksella Puolan kahtia. Nyt siltä alueelta, joka jäi Stalinin vaikutuspiiriin, kuljetettiin tuhansia puolalaisia upseereita venäläisille vankileireille ja tapettiin siellä ilman, että heillä olisi ollut minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta. Samoin Hitlerin SS-joukot puhdistivat kaikki valtaamansa alueet "kelvottomista" ihmisistä. Käytännössä tämä merkitsi tuhansien ja taas tuhansien naisten, lasten ja vanhusten joutumista kylmäverisen joukkomurhan ja joukkohautaamisen uhriksi. Samoin Saddam Husseinin armeijan teot viimevuosina ovat kaikkien tiedossa. Sadat tuhannet kurdit ja lukemattomat muut vähemmistökansoihin kuuluvat ovat joutuneet raakojen kidutusten ja murhien kohteeksi ilman puolustautumismahdollisuutta. Nyt jos ei olisi olemassa viimeistä tuomiota ja helvetin tulijärveä näitä ihmispetoja ja heidän hengenheimolaisiaan odottamassa, niin pienillä ja heikoilla, hirvittävien vääryyksien ja rikosten uhreiksi joutuneilla ihmisillä ei olisi minkäänlaista lohtua ja turvaa missään. Kuitenkin se tietoisuus, että vaikka Hitler itsemurhallaan vältti inhimillisen oikeudenkäynnin ja tuomion, hänellä on helvetin tulijärvi odottamassa, tai että vaikka Stalin ei uskonut Jumalaan ja hänen tuomioonsa, tulee hän hirvittävän erehdyksensä Jumalan edessä kerran huomaamaan, tai että vaikka Hussein vannoo oman jumalansa nimeen, myös hän tulee hirvittävät tekonsa kerran viimeisellä tuomiolla kohtaamaan, antaa pienille ja heikoille ihmisille toivon oikeudenmukaisemmasta ja turvallisemmasta tulevasta elämästä. Jumala, Henkenä, ei voi näitä hirmutekoja, rikoksia ja vääryyksiä estää, ellei hänellä ole palveluksessaan riittävää määrää niitä ihmisiä, jotka ovat valmiit hänen vanhurskauttaan ja vähäosaisten ihmisten oikeuksia puolustamaan. Sen sijaan Jumala voi vanhurskaudessaan tuomita syylliset ansaitsemaansa rangaistukseen.

Nyt kaikki se, mikä Jumalan tuomiossa pätee näitä ihmispetoja ja heidän hengenheimolaisiaan kohtaan, pätee myös kaikkea rikoksia, vääryyksiä ja syntejä kohtaan. Jokainen on kerran saava ansionsa mukaan ja iankaikkisuuskohtalona on oleva joko iankaikkinen elämä tai lopullinen kuolema - helvetin tulijärvi. Tässä asiassa koko suomalainen kristillisyys joutuu perusteellisen uudelleenarvioinnin kohteeksi ja jokaisen on lähdettävä henkilökohtaisen itsetutkistelun tielle selvittämään omaa iankaikkisuuskohtaloaan ja muistakaamme Jeesuksen varoittavat sanat: "Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät" (Matt. 7:13-14).

Viidenneksi:
Uudestisyntyminen ja iankaikkinen elämä.

"Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso uusi on sijaan tullut... Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähdemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi". (Kor. 5: 17, 21).

Raamattu sanoo, että kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla. Tällä sanankohdalla Raamattu haluaa asettaa kaikki samalle lähtöviivalle suhteessa Jumalaan. Vaikka ihmiset niin mielellään luokittelevat toinen toisensa omaan paremmuusjärjestykseensä; ja mielellään vielä itsensä niin hyväksi, ettei tarvitse mistään parannusta tehdä, lähtee Raamattu kuitenkin siitä, että kaikkien ja kaikkialla on tehtävä parannus. Ettei mikään liha kerskaisi omaa paremmuuttaan toisten edessä.

Käytännössä tämä parannus merkitsee sitä, että ihmisen on mentävä itseensä ja tutkittava omat tekonsa Jumalan pyhyyden edessä. Siis nähtävä itsensä sellaisena kuin Jumala hänet näkee. Aina salatuimpaan saakka. Paatuneelle sydämelle tämä Jumalan pyhyyden kohtaaminen merkitsee syvällistä ja usein tuskallista murrosta. Joutumista sydämen särkymäpaikalle. Kuitenkin tämä murros, niin tuskainen kuin se joskus onkin, on välttämätön, jotta ihminen saavuttaisi yhteyden omaan herkkään sisimpäänsä ja sen kautta Jumalaan. Kivisydämen on murruttava ja häivyttävä, jotta sijaan tulisi hyvä ja herkkä lihasydän.

"Jos me sanomme, ettei meillä ole syntiä, me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä. Mutta jos me tunnustamme syntimme, on hän (Jumala) uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meidän syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta väärästä". (l.Joh. 1:8-9).

Tästä Raamatun kohdasta löydämmekin toisen vaiheen parannuksen teossa. On tunnustettava ja hylättävä tehdyt synnit ja rikokset. Tuomittava itse itsensä omien syntien ja rikosten tähden. Sillä. Jos me itse tuomitsemme itsemme, ei meitä enää Jumalan tuomiolla tuomita. Me saamme syntimme ja rikoksemme anteeksi ja olemme siirtyneet kuolemasta elämään.

Siinä, kun me tunnustamme ja hylkäämme omat syntimme ja rikoksemme; ja kun meille julistetaan ehdoton synninpäästö, meidän koko menneisyys pyyhitään pois ja saamme alkaa elämiimme alusta uutena vapaana ihmisenä. "Se, mikä on vanhaa, on kadonnut, ja katso, uusi on sijaan tullut". Ja juuri tätä tarkoittaa uudestisyntyminen. Vaikka meillä suomalaisessa kristillisyydessä on opetettu, että ihminen uudestisyntyy lapsikasteessa, tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Syntyessään lapsi on puhdas ja viaton "pieni vieraamme enkeleiden maasta", eikä tarvitse kastetta Jumalalle kelvatakseen. (Hes.18.luku. Jer.31:29ss). Sitä paitsi Raamattu opettaa, että ihminen uudestisyntyy Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta (l.Piet. 2:23), eikä siis lapsikasteessa kuten kirkkomme on opettanut.

"Kuinka tämä voi minulle tapahtua? Minä olen niin suuri syntinen, ettei jumalan armo enää kuulu minulle ",saattaa moni syntiensä kanssa kipuileva ihminen ajatella.

Kaiken Jumalan anteeksiantamuksen lähtökohtana on Jeesuksen Kristuksen, täysin puhtaan ja viattoman, ristinkuolema. Kun synnin palkka on kuolema, on jokaisen syntisen kuoltava omien syntiensä tähden. Mutta. Pelastaakseen kuolemantuomiolta, hän Jeesus, otti meidän syntimme päällensä ja kuoli meidän syntiemme tähden. "Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan... antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi". (2. Kor. 5: 19-21).

Tämä ei merkitse sitä, että jokainen ihminen automaattisesti on pelastettu tulevasta tuomiosta; ja että kaikki saisivat syntinsä anteeksi. Jossain kulkee se pahuuden raja, jonka taakse Jumalan armo ei enää yllä. "Te kyykäärmeitten sikiöt! Kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa", julisti Johannes Kastaja oman aikansa korkeakirkollisille fariseuksille. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin sanoa, että jokainen ihminen, joka pystyy aidon ja todellisen parannuksen tekemään, saa omistaa myös armon ja iankaikkisen elämän Jeesuksessa Kristuksessa.

Kuudenneksi:
Voittajan riveissä voiman oikealla puolen.

"Ja he hämmästyivät kaikki, niin että kyselivät toisiltaan sanoen: Mitä tämä on? Uusi voimallinen oppi! Hän käskee saastaisia henkiäkin ja ne tottelevat häntä". (Mark. 1:27).

Kuten jo aiemmin on ollut esillä, ihminen on joko luonnollinen, ympäristönsä muokkaama, ihminen tai sitten hengellinen ihminen, jonka vaikutteet kohoavat hänen henkisestä minästään. Ns. luonnollinen ihminen elää aina vallitsevan ympäristönsä mukaista ja tasoista elämää, rohkenematta poiketa yleisistä tavoista tai mielipiteistä silloinkaan kun hän nämä tavat ja mielipiteet huonoiksi ja vääriksi havaitsee. Niinikään luonnollisen ihmisen henkinen voima on korkeintaan ympäristönsä henkisen tason luokkaa. Sen sijaan hengellinen ihminen, eläessään sopusoinnussa oman henkisen minuutensa ja samalla Jumalan kanssa, joutuu ottamaan kantaa vallitseviin asioihin ja edustamaan usein hyvinkin suurta poikkeavuutta ympäristönsä keskellä.

Ja näin oli myös Jeesuksen päivinä. Silloinen Israel eli Rooman maailmanvallan rautaisessa otteessa ja Rooman keisarille uskolliset hallitsijat hallitsivat kansaa. Samoin silloiset ylipapit, fariseukset ja lainoppineet, jotka edustivat hengellistä valtaa, olivat mukautuneet Rooman hallintavallan alaisuuteen ja muokkasivat jopa Jumalan sanankin palvelemaan omia itsekkäitä valtapyrkimyksiään. Tässä tilanteessa Jeesus joutui ottamaan kantaa oman aikansa henkisen ja moraalisen tilanteen ja omassa sisimmässään asuvan Jumalan vanhurskauden välillä. Ja Jeesus valitsi uskonkuuliaisuuden, totuuden, oikeuden ja vanhurskauden tien. Poiketen vallitsevista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Ja aina silloin kun ihminen elää sopusoinnussa lain, oikeuden ja totuuden sekä Jumalan vanhurskauden kanssa, hän on voiman oikealla puolella eikä hänen tarvitse pelätä ketään eikä kenenkään edessä nöyristellä.

Ja vielä: Jumala tunnustautuu aina niiden liittolaiseksi, jotka vanhurskaudessa vaeltavat.

Luukkaan evankeliumin neljännessä luvussa kerrotaan kuinka Jeesus, käytyään Johanneksen kasteella ja vihkiydyttyään näin Jumalalle, oli erämaan korkeakoulussa. Ja tältä erämaamatkaltaan Jeesus palasi hengen voimassa. "Ja hiin saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaaan ja nousi lukemaan: "Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut..." Ja kun Jeesus aloitti puheensa, hän ei ollut enää se entinen ihmisiä mielistelevä ja totuuksia karttava ja kaunisteleva rakentajan poika, jollaisena hänet oli totuttu tuntemaan. Jeesus oli täynnä hengen voimaa ja totuutta. Ja kun hän pääsi puheensa loppuun, olivat kuulijat niin täynnä kiukkua, että he raahasivat Jeesuksen vuoren jyrkänteelle heittääkseen hänet alas. "Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä". (Luuk. 4: 16-30).

Se totuuden, oikeuden ja vanhurskauden tie, jonka Jeesus elämäntiekseen valitsi, johti hänet lopulta Golgatan keskimmäiselle ristille, jossa hän harhaoppiseksi kerettiläiseksi ylipappien ja fariseusten toimesta tuomittuna kuoli. Kuitenkin tällä tiellään ja toiminnallaan Jeesus antoi seuraajilleen esimerkin siitä, miten tulee elää ja toimia, jos tahdotaan toteuttaa elämän korkeimpia ajallisia ja iankaikkisia päämääriä. Ja tämän esimerkin innoittamina tuhannet ja taas tuhannet hänen seuraajansa ovat kulkeneet saman totuudenvanhurskauden ja marttyyriuden tien.

Raamatussa mainituista apostoleista Matteus tapettiin Etiopiasa, Markuksen ruumista raahattiin vaunujen perässä Aleksandriassa, Luukas hirtettiin öljypuuhun Kreikassa, Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin Roomassa, Paavali mestattiin niin ikään Neron vankina Roomassa jne. Mutta kulkivatkohan nämä marttyyrit vaivoja vaikertaen omaan kuolemaansa? Eivät kulkeneet. Silloin kun ihmisellä on syvä tietoisuus siitä, että hän elää oikeuden ja totuuden mukaan; ja että hänellä on iankaikkinen elämä, hän kulkee voittajan riveissä voittajan askelin, voiman oikealla puolen, eikä hänen tarvitse pelätä mitään eikä nöyristellä kenenkään, ei edes kuoleman, edessä. Mitä merkitsee muutama ajallinen vuosi iankaikkisuuden rinnalla? Ja vaikka me totuutta vääristelemällä ja valtaherrojen ja kuoleman edessä nöyristelemällä säästäisimmekin muutaman ajallisen elämän vuoden tai vuosikymmenen, on tämä liian halpa hinta menetetystä itsetunnosta sekä kadotetusta iankaikkisesta elämästä ja päätymisestä helvetin tulijärveen.

Se, mitä Jeesus teki omana aikanaan, kelpaa esikuvaksi kaikkien aikojen kaikille totuutta, oikeutta ja vanhurskautta puolustaville ihmisille. Myös meidän aikanamme. Tunnuslauseeksemme olemme valinneet sanat: Jeesus meidän mestarimme. Ja näillä sanoilla me haluamme tunnustautua Jeesuksen, mestarimme, seuraajiksi ja osoittaa halumme seurata hänen totuuden, oikeuden ja vanhurskauden viitoittamaa tietä. Haluamme elää tämän maallisen elämämme puolustaen totuutta, oikeutta ja vanhurskautta ja kantaen vähäosaisten taakoitettujen lähimmäistemme taakkaa. Tietoisena siitä, että tällä totuuden, oikeuden ja vanhurskauden tiellä täytämme Korkeimman tahtoa ja olemme matkalla siihen iankaikkiseen kirkkauteen, jonne Jeesus ja niin monet muut ennen meitä ovat matkanneet. Tämän tien myös me tahdomme kulkea voittajan riveissä voittajan askelin uskollisesti silloinkin kun tämä tie vie kärsimyksiin, jopa kuolemaan.