Aretalogian taustoista, tavoitteista ja periaatteista. Artikkelisarja kirjoitettu v. 1991. Ennen EU-jäsenyyttä, ennen parisuhdelakia ja ennen Kiina-ilmiötä.

2. "MEIDÄN ON UUDEKSI LUOTAVA MAA".

"Kansa, joka pimeydessä istui, näki suuren valkeuden, ja jotka istuivat kuoleman maassa ja varjossa, niille koitti valkeus" (Matt.4:16).

Kansakuntamme "ajan merkit" kertovat omaa kieltään syvenevästä hengellisestä pimeydestä ja sitä seuraavasta yhteiskunnallisesta kaaoksesta ja niin kauan kuin kansaltamme puuttuvat selvät pää­määrät ja tavoitteet, joita kohti lähteä matkaamaan, tämä hengellinen pimeys ja yhteiskunnallinen kaaos tulevat jatkumaan ja syvenemään ja niin kauan kuin kansalaisilta puuttuu mahdollisuus pal­vella Isänmaataan ja kansaansa sekä kanavat, joiden kautta tämä palveluksentyö voi toteutua, ihmi­set vaeltavat turhautuneina ilman päämäärää. Tämän vuoksi, nähdessämme kansakuntamme todelli­sen tilanteen ja sen seurannaisvaikutukset kansamme menestykseen ja tulevaisuuteen nähden, olemme lähteneet toteuttamaan täysin uusia ihanteita ja päämääriä toinen toistemme ja koko kan­samme menestyksen ia tulevaisuuden turvaamiseksi. Tämän vuoksi olemme lähteneet luomaan myös uutta organisaatioita, jonka kautta voimme uhrautuvan palveluksentyömme isänmaamme ja kansamme hyväksi toteuttaa. Olemme nähneet, että vallitseviin kansakuntamme ja yksilöihmisten ongelmiin on vain yksi ratkaisu ja tämä ratkaisu on se, että lähdemme muuttamaan omaa elä­määmme sekä isänmaamme ja koko kansakuntamme kurssia vanhurskauden tielle ja lähdemme et­simään niitä kestäviä elämänarvoja, jotka ovat turvanneet kansakuntamme nousun ja kukoistuksen; mutta jotka nyt ovat kansamme keskuudesta kadonneet. Ymmärrämme myös, että mitään todellista muutosta omassa elämässämme ja kansakuntamme keskuudessa ei tapahdu, ellemme lähde tositoi­min itseämme, elämäämme ja kansakuntaamme muuttamaan. "Meidän on uudeksi luotava maa! Raukat vain menköhön merten taa!", sanotaan tutussa Nälkämaan laulussa ja nyt, jos koskaan, nämä Nälkämaan laulun vähän muunnellut sanat ovat paikallaan.

Ensinnäkin:
Meidän on yksilöihmisinä kasvettava siihen henkiseen kypsyyteen, että pystymme kantamaan vas­tuun omasta, toinen toistemme ja koko kansakunnan menestyksestä ja tulevaisuudesta.

Vaikka onkin totta, että ympäristötekijät hallitsevat paljossa yksilön mahdollisuuksia elämässään selviytymisessä ja menestymisessä, niin kaikkein suurin tekijä tässä on kuitenkin yksilön oma hen­kinen kypsyys ja kestävyys. Voidaan sanoa, että ihmiset voidaan jakaa pääpiirteissään kahteen ryh­mään. Niihin, jotka ohjailevat itse oman elämänsä kulkua ja muokkaavat omasta elämästään sellai­sen kuin tahtovat ja niihin, jotka kulkevat lauman mukana kulloinkin vallitsevien olosuhteiden ar­moilla. Eivät itse tee mitään oman menestymisensä hyväksi, mutta sitäkin aktiivisemmin arvostele­vat toisia ja syyttävät muita kaikista omista vaikeuksistaan.
     Tie asioiden korjaantumiseen, menestykseen ja tulevaisuuteen niin yksilöihmisen kuin koko kansakunnankin suhteen alkaa aina ihmisestä itsestään.
     Niin kauan kuin ihminen elää omassa henkisessä heikkoudessa olosuhteiden orjana ja ajelehtii kulloinkin vallitsevien virtausten mukana, hänen on aivan turhaa odottaa muutosta parempaan omassa elämässään. Tämän vuoksi, voidaksemme hallita ja ohjailla omaa elämäämme ja pystyäk­semme vaikuttamaan kansakuntamme keskuudessa muutosta parempaan, meidän on yksilöinä ensin itse muututtava. Meidän on lakattava vaikertamasta vaivojamme ja lakattava syyttämästä olosuh­teita tai toisia ihmisiä omista vaikeuksistamme ja otettava ohjat omiin käsiimme omasta ja koko kansakunnan tulevaisuudesta. "Meidän on uudeksi luotava maa" ja tämä uudeksi luominen alkaa meistä itsestämme. Meidän on kasvettava henkisesti siihen kypsyyteen, että pystymme kantamaan täyden vastuun omasta, toinen toistemme ja koko kansakunnan tulevaisuudesta ja menestyksestä. Pojista on kasvettava jämeriä miehiä, todellisia vastuunkantajia kantanaan vastuuta niin omasta elämästään ja tulevaisuudestaan, oman perheensä menestymisestä ja tulevaisuudesta kuin myös koko yhteiskunnankin menestymisestä ja tulevaisuudesta. Samoin tyttöjen on kypsyttävä siihen henkiseen kypsyyteen, jolla he pystyvät hallitsemaan itsensä ja elämänsä ja pystyvät myös omalta osaltaan kantamaan vastuuta kansamme menestyksestä ja tulevaisuudesta - kasvettava siihen henki­seen kypsyyteen, jolla he pystyvät seisomaan miehensä rinnalla yhteisissä ponnisteluissa ja pystyvät vastaamaan siihen emotionaalisen rakkauden tarpeeseen, jota hänen perheensä häneltä odottaa.

Toiseksi:
Meidän on nostettava avioliitto, koti ja perhe uudelleen sille kuuluvaan arvoonsa.

Jokainen ihminen tarvitsee elämässään sellaisen henkisen ponnahduslaudan, jolta ponnistella elä­män enemmän tai vähemmän vaativissa haasteissa ja sellaisen henkisen taustatuen, joka antaa tar­vittavat henkiset voimavarat elämän haasteisiin vastaamiseksi. Samoin jokainen ihminen tarvitsee ympärilleen sellaisen henkisen "suojakuoren", jonka sisällä kaikki ulkoiset myrskyt tyyntyvät ja joka pystyy tarjoamaan täyttymyksen ihmisen henkisiin tarpeisiin. Ja tällaiseksi yksilön henkiseksi ponnahduslaudaksi, henkiseksi taustavoimaksi ja suojakuoreksi on tarkoitettu avioliitto, koti ja perhe.

Ihmisen henkinen kypsyys ja vastuuntunto joutuu koetukselle monissa eri elämän vaiheissa ja ti­lanteissa. Ehkä kaikkein suurinta henkistä kypsyyttä ja vastuuntuntoa tarvitaan kuitenkin silloin kun on kysymys ihmisen suhteesta toiseen sukupuoleen. Seurustelusta, avioliiton solmimisesta ja avio­liitossa elämisestä. Kuten jo aiemmin oli esillä, ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä, jotka hallitsevat ja ohjailevat itse elämäänsä ja tulevaisuuttaan sekä niitä, jotka ajelehtivat ympäristönsä ja toisten ih­misten vietävinä. Seurustelu- ja avioliittokysymyksissä ihmisen ei pidä koskaan ajelehtia. Niin mo­nen ihmisen kohdalla tämä ajelehtiminen on merkinnyt haaksirikkoihin joutumista ja lopulta koko elämän tuhoutumista. Ihmisen täytyy tietää, mitä on tekemässä ja tietää myös, mitkä ovat tämän teon seurannaisvaikutukset. Henkisesti kypsät ihmiset tietävät aina mitä ovat tekemässä ja tietävät myös mikä on heidän vastuunsa toisesta ihmisestä. Niinpä henkisesti kypsien ja vastuuntuntoisten ihmisten tarvitsee harvoin turvautua avioeroon. Raamatun mukaan toisen osapuolen aviorikos on ainut syy, minkä perusteella Raamattu avioeron hyväksyy. "Joka hylkää vaimonsa muun kuin huo­ruuden tähden ja nai toisen, tekee huorin. Ja joka nai hyljätyn, se tekee huorin". Ja vielä: "Joka eroaa, se pysyköön naimatonna".

Seurusteluun ja parisuhteisiin ei koskaan pidä myöskään lähteä pelkkien eroottisten pyyteiden vuoksi eikä avioliittoa näiden pyyteiden perustalle rakentaa. Ihminen on ennen kaikkea henkinen olento ja henkiset yhteydet ovat ainoat, jotka kestävät ajan paineet ja pysyvät elinvoimaisina sil­loinkin kun eroottinen viehätysvoima on niin mieheltä kuin vaimoltakin kadonnut. "Ottakoon kukin teistä, veljet, vaimon pyhyydessä ja kunniassa, eikä himon kiihkossa niin kuin pakanat", neuvoo apostoli Pietari Raamatun sanassa.
     Ja sitten: Jo siinä vaiheessa kun avioliittoa lähdetään suunnittelemaan, on oltava selvät yhteisesti hyväksytyt piirustukset, joiden mukaan avioliitto ja yhteiselämä rakennetaan.
     Ajatellaanpa vaikka talon rakentamista. Jos kaksi ihmistä alkaa rakentamaa taloa ilman piirus­tuksia ja kumpikin naulaa lautoja oman päänsä mukaan, tuloksena on sellainen "harakanpesä", jossa kukaan ei viihdy; ja jonka ensimmäinen tuulenpuuska nurin puhaltaa.
     Sama koskee myös avioliiton solmimista ja yhteistä elämää. Vain selvät yhteispelin pelisäännöt voivat turvata avioliiton, kodin ja perheen harmonisen henkisen ilmapiirin ja turvata avioliiton ja perheen tulevaisuuden. Ja kaikki yhteisöt, niin myös avioliitto ja perhe, voivat pysyä pystyssä ja menestyä vain johtajuuteen perustuen.
     Raamatun mukaan mies on perheen pää. "Vaimo kunnioittakoon miestään ja mies rakastakoon vaimoaan", opettaa apostoli Paavali.
     Käytännössä tämä merkitsee sitä, että miehen on kannettava vastuu perheen koossapysymisestä, on turvattava perheen turvallisuus ja kannettava vastuu siitä, että lapsista kasvaa lainkuuliaisia ja nuhteettomia kansalaisia ja tähän päästäksemme meidän on palautettava isälle se asema ja vastuu, joka sille on kautta aikain kuulunut; ja johon miehen henkinen rakenne on tarkoitettu. "Lapset kun­nioittakoon vanhempiaan ja olkoon heille kuuliaiset", jatkaa apostoli Paavali opetustaan.

Avioliitto ja perhe ovat ne perussolut, joista koko kansakuntamme rakentuu. Menestyvä kansakunta tarvitsee perussoluikseen terveet ja menestyvät avioliitot, kodit ja perheet. Jokainen ihminen on pääasiassa oman kasvuympäristönsä kasvatti, jonka persoonallisuus rakentuu kodin ja lapsuuden ympäristön mukaan. Ehyen ja menestyvän kodin lapsista kasvaa yleensä henkisesti tasapainoisia, lainkuuliaisia ja nuhteettomia kansalaisia, jotka pystyvät kantamaan vastuuta omasta ja koko kansa­kunnan menestymisestä ja tulevaisuudesta. Ja juuri tällaisia vastuunkantajia isänmaamme tarvitsee.

Kolmanneksi:
Meidän on kannettava vastuu lain ja oikeuden toteutumisesta ja palautettava oikeusjärjestelmäl­lemme se arvovalta, joka sille kuuluu.

Meillä Suomessa kansalaisten oikeustaju ja lainkuuliaisuus ovat olleet esimerkiksi kelpaavaa kaik­kialla maailmassa. Me olemme jo perinteisesti tottuneet ymmärtämään, että lain ja oikeuden nou­dattaminen ja koko oikeusjärjestelmämme on se yhteiskunnan selkäranka, jonka varassa koko yh­teiskuntamme pysyy pystyssä. Niinikään olemme tottuneet ajattelemaan, että vastuu lain ja oikeu­den toteutumisesta kuuluu meidän jokaisen kannettavaksi. Tämä on puolestaan johtanut siihen, että yhteistyö suuren yleisön ja poliisin välillä on ollut tunnustusta ansaitsevaa ja tämän ansiosta meillä Suomessa rikosten selvittämisprosentti on maailman huippuluokkaa. (Esim. vuonna 1960 liki 90% kaikista rikoksista. Samana vuonna Ruotsissa rikosten selvittämisprosentti oli 46)
     Kuitenkin viimeaikainen kehitys maassamme on tässä suhteessa ollut hyvin huolestuttavaa. Sen myötä, että lainsäädäntövalta ja oikeuskäytäntö ovat lähteneet toiminnassaan toteuttamaan rikolli­suutta suosivaa ja puolustelevaa linjaa, kansalaisten perinteinen oikeustaju on hämärtynyt. Ihmisten on entistä vaikeampaa tiedostaa mikä on oikein ja väärin. Mikä on rikos ja mikä ei.

Kun vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kansan keskuudessa vallitsi "kaikki yhden puolesta" -henki ja mentiin auttamaan aina kun joku oli joutunut esim. väkivallan kohteeksi, niin nykyinen käytäntö on, ennen kaikkea suurkaupungeissa, se, että toisen hädälle ei juuri korvaa kallisteta. Esi­merkiksi pahoinpitelytapauksissa harvoin joku silminnäkijöistä rohkenee apuun tulla. Samoin öi­seen aikaan väkisinmakaamisyrityksen kohteeksi joutunut nainen saa turhaan apua huutaa. Juuri kukaan ei vaivaudu edes poliisia avuksi hälyttämään ja yleinen tunnusmerkki nykyisin onkin tietty vastuunpakoilu. Eli että: Ei tehdä mitään jos vähänkin voidaan tilannetta laistaa ja karttaa. Seurauk­sena tästä kehityksestä on yleinen turvattomuus ja pelko. Samoin tämä kielteinen kehitys heijastuu myös rikosten selvittämisprosenteissa. Helsingin Sanomien Mielipidesivulla juuri olleen (v 1991) tiedon mukaan Helsingissä selvitetään tapahtuneista omaisuusrikoksista enää vain 15%. (Eli lähinnä sama selvittämisprosentti kuin Venäjällä).

Tähän kielteiseen kehitykseen tarvitsemme todellista suunnanmuutosta. Meidän on lähdettävä kääntämään kansakuntamme kurssia kohti lainkuuliaisempaa, oikeudenmukaisempaa ja turvalli­sempaa yhteiskuntaa. Meidän on yksilöihmisinä herättävä tiedostamaan mikä on oikeus ja totuus ja lähdettävä kantamaan henkilökohtaista vastuuta tämän oikeuden ja totuuden toteutumisesta kansa­kuntamme keskuudessa. Meillä on pääsääntöisesti valtavan hyvä ja korkeatasoinen lainsäädäntö (Esim. Perustuslaki), mutta tällä lainsäädännön korkeatasoisuudella ei ole sanottavaa käytännön merkitystä ellei tämä lainsäädäntö toteudu käytännössä.

Hyvin yleisesti on totuttu ajattelemaan, että lain noudattamisen valvonta kuuluu vain tietyille viran­omaisille; ja että yksilöihminen ei voi tehdä mitään lain toteutumisen hyväksi. Ja juuri tämä asenne on jättänyt yhteiskunnassamme tietyille tahoille mahdollisuuden lain omaperäisiin tulkintoihin ja käytännönsovellutuksiin. Näyttää siltä, että yhteiskunnassamme muutamat tahot ovat itse itsellensä laki ja soveltavat lakia käytännössä omien itsekkäiden tarkoitusperien toteuttamiseksi tai joidenkin tiettyjen tahojen tai henkilöiden hyväksi, piittaamatta lain yleisestä tulkinnasta tai kansalaisten tasa­vertaisuudesta lain edessä. Ja juuri näissä kysymyksissä meidän jokaisen on tunnettava oma kansa­laisvastuumme ja lähdettävä puolustamaan lain oikeaa käytäntöön sovellutusta ja puolustamaan myös yksilökansalaisten oikeusturvan toteutumista. "Avaa suusi mykän hyväksi. Oikeuden hankki­miseksi kaikille sortuville. Avaa suusi, tuomitse oikein, hanki kurjalle ja köyhälle oi­keus". "Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden voittoon maanpäällä..."

Tämän yksilökansalaisten vastuuntunnon herättämisen lisäksi tarvitsemme uusia tuulia myös lain­säädäntövallan työhön. Viimeaikainen lainsäädäntövallan ja oikeuskäytännön pehmoilu on johtanut kansamme laittomuuden ja yhteiskunnallisen kaaoksen tielle, joka näyttää pahenevan pahenemis­taan.
     Esim. aikanaan käyttöönotettu promilleraja tieliikennelainsäädännössä johti rattijuoppouden rä­jähdysmäiseen kasvuun maassamme. Tässä yhteydessä voidaan puhua jo suoranaisesta epidemiasta, joka riehuu maanteillämme, kylväen kärsimystä ja kuolemaa. Ja mikä on lainsäädäntövallan ja oi­keusjärjestelmän vastaus tähän ongelmaan? Tähän päivään mennessä oikeusministeriö ja oikeus­järjestelmä eivät ole tehneet mitään järjestyksen ja kansalaisten kansalaisturvallisuuden palauttami­seksi maanteillemme. Ja niin kauan kuin oikeusministeriö nöyristelee rattijuoppojen edessä ja tyy­tyy vain paheksumaan tilannetta; (kuten oikeusministeri Hannele Pokka aikanaan) tai niin kauan kuin oikeuskäytäntömme on pelkkää rattijuoppojen päänsilittelyä ja ymmärtämistä, niin mitään korjausta tässä asiassa ei tule tapahtumaan. Tarvitsemme lainsäädännössämme voimakkaampia ot­teita niin rattijuoppouden kuin muunkin rikollisuuden kitkemiseksi kansakuntamme keskuudessa. Asiat voidaan hoitaa kuntoon ja rikollisuus lopettaa, jos ne halutaan hoitaa ja tässä ei auta pehmoilu tai liian pitkälle ajautunut ymmärtäminen. Lainsäädäntövallan on tehtävä kansalle selväksi, mikä on rikos ja mikä ei. Minkä yhteiskunta hyväksyy ja mitä ei.

Ajatelkaamme vaikka puukkojunkkareita. Liki 70 vuotta puukkojunkkarit riehuivat aikanaan etelä­pohjalaisissa pitäjissä, kylväen ympäriinsä hävitystä ja kuolemaa ja pitäen ihmisen suunnattoman pelon vallassa. Juuri kukaan ei voinut tehdä mitään asian korjaamiseksi. Mutta sitten 1860-luvulla tuli Kauhavalle nimismies, Adolf Hägglund, joka oli mies paikallaan ja tämä nimismies pani puuk­kojunkkarit ojennukseen ja palautti lain ja järjestyksen kansan keskuuteen. Tässä ei auttanut peh­moilu eikä nöyristely puukkojunkkareiden edessä. Tässä tarvittiin lujia ja määrätietoisia otteita asian korjaamiseksi ja asiat korjaantuivat kun ne haluttiin korjata ja kun oli oikea mies asioita kor­jaamassa.

Tämä sama pätee vielä nytkin niin rattijuoppouden kuin muunkin rikollisuuden suhteen. Me voi­daan palauttaa laki ja järjestys niin maanteille kuin muuallekin kansakunnan keskuuteen, jos me halutaan laki ja järjestys palauttaa, ja kun on oikeat ihmiset tätä lakia ja järjestystä palauttamassa.

Neljänneksi:
Meidän on hylättävä kuollut kulttuurikristillisyys ja lahkolaisten utopistiset haihattelut ja kaivau­duttava apostolisen uskon syvimpään olemukseen ja saatettava uskon toimiva voima voittoon myös tämän sukupolven keskellä.

Meidän nykyisen kirkkolaitoksemme juuret juontavat uskonpuhdistuksen jälkeiseen Ruotsi-Suomen aikaan. Näiden olemassaolonsa vuosisatojen aikana kirkko, ja ennen kaikkea meidän kristillisyy­temme, on kokenut monet vaiheet. Kirkkohistoriaamme sisältyy monia suoranaisen rappion kausia, jolloin piispojen, kirkkoherrojen ja pappien yleinen moraalinen taso on ollut samalla, ellei vieläkin alhaisemmalla tasolla kuin tavallisten kansalaisten. Mutta sitten kristillisyytemme historiaan sisäl­tyy myös monia herätyksen kausia, jolloin uudet voimalliset hengen tuulet ovat puhaltaneet kirkon ja koko kansakunnan keskuudessa.
     Yllä oli jo puhetta puukkojunkkareiden aikakaudesta. Nimismies Adolf Hägglundin lisäksi puukkojunkkareiden hirmuvallan kukistamisessa auttoi myös samoihin aikoihin voimallista nousu­kauttaan elänyt Herännäisliike, jonka voimallisina eteenpäin viejinä toimivat monet tulisieluiset pa­pit ja maallikkosaarnaajat. Nämä tulisielut olivat itse kokeneet voimallisen herätyksen ja rohkenivat mitään pelkäämättä osoittaa todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion niin puukkojunkkareille kuin muillekin siveettömyyteen ja suruttoman elämän paheisiin sortuneille ihmisille. Näiden tu­lisieluisten saarnamiesten kautta silloinen kansa tuli tietämään mitä on Jumalan vanhurskaus, mutta myös mitä on synti, kuolema ja helvetti.
     Tämän päivän kansakuntamme, ja ennen kaikkea kristillisyytemme, kaipaa aivan samanlaisia uuden hengellisen liikehdinnän tuulia kuin oli puukkojunkkareiden päivinä. Vaikka kirkkomme tila ei tänä päivänä ole ehkä aivan yhtä surkea kuin se on joskus ollut, niin tietty kuolleen kulttuurikris­tillisyyden leima kirkkoamme kuitenkin varjostaa.
     Meillä on säännölliset kirkkojumalanpalvelukset, on seurakuntailtoja, on rippikoulut ja konfir­maatiot. Ja kuitenkin kansan henkinen ja moraalinen taso laskee laskemistaan. Rippikoulun nuoret käyvät lähinnä tavan tai pakon vuoksi, mutta muuten kirkon toiminta ei juuri kiinnosta. Seurakun­tailloista monet ovat yrittäneet muutosta elämäänsä ja hengen voimaa hakea, mutta turhautuneina, mitään löytämättä ovat jättäneet sikseen. Tämän päivän kirkoltamme puuttuu se tuore ja elinvoi­mainen hengen voima, jota tämä kansa etsii ja joka voisi vastauksen kansamme henkisiin ja hengel­lisiin tarpeisiin antaa.
     Tätä hengen voimaa on aivan viimeaikoina yritetty kirkkoon tuoda jäljittelemällä aikanaan tu­tuksi tullutta ylivainiolaisuutta, mutta harhautuneena ja epätodellisena se pikemminkin horjuttaa kirkon uskottavuutta ja arvovaltaa kuin sitä lisää.
     Hyvin yleisenä tunnusmerkkinä aikanamme on myös kristillisyytemme hajanaisuus. Leimaa-an­tavana piirteenä ovat mitä moninaisemmat uskonsuunnat ja kirkkokunnat, jotka kuin omalla taval­laan yrittävät käännyttää ihmisiä omaan, heidän mielestään ainoaan oikeaan, uskoonsa. Seurauksena tästä hajanaisuudesta on ollut se, että ihmisten on entistä vaikeampaa löytää sitä kestävää totuutta, jonka perustalle he voisivat uskonsa rakentaa ja kun nämä lahkot pääsääntöisesti pyrkivät ylläpitä­mään ja vaalimaan tiettyjä vanhoja perinteitä tai hurskauden muotoja, eivät nämä tiedosta aikamme ihmisen henkisiä ja hengellisiä tarpeita eivätkä näihin tarpeisiin pysty vastaamaan. Kun tämän li­säksi näiden uskonsuuntien ja kirkkokuntien opit ovat hyvin kaukana elävän elämän realiteeteista; tai kun joidenkin toisten uskonelämä on pääsääntöisesti hurmahenkistä utopistihaihattelua, nämä ei­vät pysty vastaamaan myöskään kansakuntamme paheneviin ongelmiin ja ovat sen vuoksi elävälle elämälle vieraina jääneet ihmisiltä omaan arvoonsa.

Löytääksemme uudelleen apostolisen uskon syvimmän olemuksen ja sen toimivan voiman, meidän on jätettävä nämä kulttuurikristillisyydet, elävästä elämästä vieraantuneet erityisopit ja hurmahenki­set utopistihaihattelut omaan arvoonsa ja lähdettävä toteuttamaan uutta uskonpuhdistusta omana ai­kanamme. Sellainen uskonnollisuus, josta ei löydy todellista vastausta yksilöihmisen ja kansakun­nan ongelmiin, joutaa arvottomana mennä.
     Uskonelämä ei koskaan saa olla elämän realiteeteista erillään oleva ilmiö. Uskonelämän on pys­tyttävä vastaamaan kunkin sukupolven tarpeisiin ja antamaan ihmisille sellainen elämänperusta, joka kestää kaikki elämän koettelemukset ja sellainen henkinen voima, jolla ihminen ja kansakunta pystyy elämän koettelemukset voittamaan. Ja tämän elämän perustan ja henkisen voiman löytääk­semme myös meidän aikanamme tarvitaan todellisia tulisieluja. Niitä palavia totuudensanan saatta­jia, joiden uskonelämä ei ole joitakin kuolleiden ulkoisten fraasien tyrkyttämistä ihmisille tai jotain hurmahenkistä utopiaa. Tarvitsemme uskomme esikuviksi niitä aitoja oikeuden, totuuden ja van­hurskauden puolustajia, joiden jokainen askel on sopusoinnussa sen kanssa, mitä he ihmisille edus­tavat.
     Hyvin yleinen käsitys ihmisillä on, että uskonasiat eivät kuulu enää meidän tieteelliseen aika­kauteemme eikä uskolla ole enää mitään nykyajan ihmiselle annettavaa; tai että uskonasiat ovat vain joidenkin päästään höyrähtäneiden haihatteluja. Omalta osaltaan tähän harhakuvaan ovat syyl­lisiä niin valtiokirkko kuin sen ulkopuoliset herätysliikkeetkin, jotka omalla toiminnallaan ja hai­hattelullaan ovat antaneet vääristyneen ja harhaanjohtavan kuvan uskosta ja sen toiminnasta. Kui­tenkin todellinen aito usko, siellä missä se aitona ja todellisena käytännössä toimii, on yksi suurim­pia voimia maailmassa.
     Käsikädessä lain ja oikeuskäytännön ankaruuden kanssa todellinen aito apostolin usko pystyy muuttamaan niin yksilön kuin kansakunnankin elämän täysin uudeksi. Siinä missä lain ja oikeus­käytännön ankaruus kitkee pois rikollisuutta ja suoristaa ihmisen vääristynyttä oikeustajua, siinä aito usko pystyy antamaan elämälle täysin uuden sisällön ja suunnan. Ja juuri tähän tarvitsemme kansamme keskuuteen todellisia tulisieluja, jotka lain ja oikeusjärjestelmän rinnalla pystyvät kään­tämään yksilöihmisen ja koko kansakuntamme kurssin ja antamaan yksilöihmisille ja koko kansa­kunnalle täysin uuden sisällön ja uuden päämäärän. Aivan kuten tapahtui puukkojunkkareiden päi­vinä.

Viidenneksi:
Meidän on lähdettävä nostamaan kansakuntamme, ja ennen kaikkea vastuunalaisessa asemassa ole­vien poliittisten päättäjien ja viranomaisten eettistä ja moraalista tasoa korkeammalle tasolle.

Käsitteet totuudesta, oikeudesta ja vastuusta ovat yksinkertaisia silloin kun totuus, oikeus ja vas­tuuntunto saavat ihmistä hallita. Yleensä kuitenkin on niin, että ihmisten noudattama totuus, oikeus ja vastuuntunto ovat muokkautuneet vallitsevan yhteiskuntakulttuurin eettisen ja moraalisen tason mukaan tai ovat monien aatteellisten tai uskonnollisten suggestioiden tai ihmisen omien itsekkäiden tarkoitusperien vääristämiä. Tämän vuoksi todellinen totuus ja oikeus sekä niiden mukainen vas­tuuntunto ovat nykyisestä yhteiskunnastamme hyvin harvoin löydettävissä. Varsinkin nykyinen henkisen ja moraalisen ryhdin rapistuminen yhteiskunnassamme on johtanut siihen, että todellisia vastuunkantajia, niin poliittisten päättäjien kuin muidenkin viranomaisten ja johtajien keskuudesta, on hyvin vaikeaa löytää. Silloinkaan kun omien virheellisten toimintojen takia toiset ihmiset tai jopa koko kansakunta ovat joutuneet kärsimään. Ihminen on mestari keksimään hätävalheita ja veruk­keita silloin kun hänen on puolusteltava omia virheitään ja yritettävä kääntää ne edukseen.

Viimeaikoina on julkisuudessa ollut paljon puhetta poliittisesta moraalista ja sen rappeutumisesta. Kuitenkaan tämä poliittisen moraalin rappio ei ole muusta yhteiskunnasta erillään oleva ilmiö. Voi­daan sanoa, että aivan samaa totuuden ja oikeuden vääristelyä sekä vastuunpakoilua on yhteiskun­nassamme havaittavissa kaikkialla. Kirkko ym. uskonnolliset yhteisöt mukaan luettuna.

Muistamme 1980-luvulla Jakomäellä tapahtuneen pankkiryöstön, joka tapahtumaketju päättyi Mik­kelin yön järkyttäviin tapahtumiin. Muistamme, miten tätä tapausta on vuosia eri viranomaisten ta­holta selvitelty ja yritetty löytää syytä tapauksen järkyttävään lopputulokseen. Ja muistamme myös, miten tapauksen yhteydessä kuolleen syyttömän nuoren miehen omaiset ovat oikeusteitse yrittäneet tapaukselle selvyyttä saada ja tapauksen todellista totuutta ja oikeutta löytää. Sekä muistamme, mi­ten tapauksen oikeuskäsittelyn aikana eräät poliisimiehet ovat vaatineet jopa miljooniin nousevaa korvausta henkisistä kärsimyksistä tapausta oikeudessa ajaneilta uhrin omaisilta. Mutta se, mitä emme ole kuulleet tai nähneet, on se, että kukaan mukana olleista poliisimiehistä olisi omia tapauk­sen virhetulkintojaan ja virheellisiä menettelyjään tunnustanut. Vaikka näitä virheitä tehtiin; ja jotka omalta osaltaan olivat syynä tapauksen järkyttävään lopputulokseen. (Koskaan ei pidä epätoivoon ja ahdinkoon ajautunutta ihmistä asettaa lopullisen "alistu tai tuhoudu" vaihtoehdon eteen. Epätoivoon ja ahdinkoon ajautuneelle ihmiselle tämä merkitsee samaa kuin "alistu ja tuhoudu", ja reaktiot ovat sen mukaisia).

Tämän tapauksen yhteydessä ei kukaan voi väittää, että joku poliisimiehistä olisi syyllistynyt sellai­seen virheeseen, josta hänet olisi rikosoikeudelliseen vastuuseen pitänyt asettaa; tai että joku olisi muuten virheelliseen menettelyyn tahallaan syyllistynyt. Tilanne oli yksinkertaisesti niin yllättävä ja uusi suomalaisessa yhteiskunnassa; ja kun poliisikin on loppujenlopuksi erehtyvä ihminen, niin lopputulos oli mikä oli. Kuinka paljolta olisikaan säästytty jos heti olisi myönnetty omat virheet ja haluttu niistä vastuu kantaa. Ja kuinka helppoa onkaan antaa anteeksi sellaiselle viranomaiselle, joka rehdisti omat virheensä tunnustaa. Sen sijaan vastuunpakoilijat, hätävalheiden sepittäjät ja to­tuuden kiertäjät eivät anteeksiantamusta ansaitse. Ja vielä: Sellaisella poliisimiehellä, jonka edesot­tamuksia ei voida oikeudessa tutkia ilman miljooniin nousevia, henkisiin kärsimyksiin perustuvia, korvausvaatimuksia, ei ole sijaa maamme poliisivoimissa. Tai ei ainakaan pitäisi olla.

Vuosien saatossa olemme saaneet seurata joukkotiedotusvälineistä poliittisten päättäjien ja muiden vastuunkantajien edesottamuksia, ja jos mistä, niin juuri tältä sektorilta me löydämme räikeimmät esimerkit suoranaisissa valheissa ja epätotuudenmukaisuuksissa elämisestä ja vastuunpakoilusta.
     Viimeisten runsaan kymmenen vuoden ajan kansakuntamme on elänyt pahinta lamakauttaan sitten 1930-luun pulavuosien. Tuhannet ja taas tuhannet kansalaiset ovat joutuneet ylitsepääsemät­tömien vaikeuksien eteen ja nämä vaikeudet ovat pahenemistaan pahenneet. Voidaan sanoa, että jo­kainen meistä on kokenut enemmän tai vähemmän henkisesti raskaana vallitsevan tilanteen maas­samme. Jopa niin, että itsemurhatilastoissa on tapahtunut räjähdysmäinen kasvu kuluneiden vuosien aikana.
     Tämänhetkinen kansakuntamme taloudellinen ahdinko on suoraa seurausta maamme hallitusten ja muiden talouselämästä vastuussa olevien lukemattomista 1980-luvun virheistä. Mutta saamme hakemalla hakea poliitikkojen ja muiden vastuunkantajien keskuudesta niitä, jotka pystyisivät te­kemänsä virheet tunnustamaan ja niistä vastuun kantamaan. Sen sijaan verukkeiden keksijöitä ja toisten syyttäjiä näyt tää riittävän kaikilla tahoilla. Meillä Suomessa saa poliitikko tehdä miten ras­kaita ja kansantaloudelle tuhoisia sekä maamme mainetta vahingoittavia virheitä tahansa, joutu­matta siitä minkäänlaiseen vastuuseen. Samankaltaista "hällä-väliä" -tyylistä vastuunkantamista saamme länsimaisista demokratioista kauan hakea. Näyttää siltä, että kansanedustajien, Kristillinen Liitto mukaan lukien, totuudella on aina vähintään kahdet kasvot. Ministerien, kansanedustajien ja muiden poliitikkojen totuuskuva muokkautuu aina sen mukaan, kuuluko hän "hallitusruotuun" vaiko oppositioon. "Hallitusruotuun" kuuluva ministeri tai kansanedustaja on automaattinen halli­tuksen kehuja, kun taas oppositioon kuuluva on samoin automaattinen hallituksen moittija. Ja nyt kun olemme mm. television kuvaruuduista seuranneet ministerien ja kansanedustajien edesottamuk­sia, niin emme ole voineet olla ihmettelemättä sitä totuuskäsitteiden venyvyyttä ja poliittisen vas­tuun puutetta, joka poliitikkojen toiminnasta käy ilmi. Ja kansa saa elää ahdingoissa ja pärjätä kukin tavallaan.

Parlamentaarinen lainsäädäntövalta on maassamme saavuttanut yhden virstanpylvään ja tullut väis­tämättömien muutosten eteen. Nyt kun puoluepoliittinen ajattelu on maassamme aikansa elänyt ja arvonsa kansan silmissä menettänyt, joudumme etsimään kokonaan uutta ajattelua ja uusia toimin­tamalleja. Tulevaisuuden parlamentaarisessa lainsäädäntötyössä ei ole enää sijaa perinteisille puo­luepoliitikoille, ei ryhmäkurille tai totuudenmuunteluille ja vastuunpakoilulle. Kansakuntamme tu­levaisuuden rakentaminen vaatii todellisia johtajia, jotka pystyvät kantamaan vastuun kansalaisten kansalais- ja oikeusturvan toteutumisesta; ja jotka korkealla eettisellä ja moraalisella tasollaan pys­tyvät nostamaan koko kansakunnan eettistä ja moraalista tasoa ja omalla elämällään ja esimerkeil­lään luomaan kansakunnan mieliin visiot kansakunnan uudesta tulevaisuudesta. Niinikään kansa­kuntamme ei tarvitse johtajikseen niitä, jotka ovat omasta mielestään virheettömiä. Kansakuntamme tarvitsee johtajikseen niitä rehtejä totuutta rakastavia ihmisiä, jotka pystyvät henkilökohtaisen vas­tuun tekemisistään ja tekemättä jättämisistään kantamaan ja tarvittaessa omat virheensä tunnusta­maan. Totuus, oikeus ja vastuuntunto ovat ne kriteerit, joiden perusteella tulevaisuuden kansanjoh­tajat maassamme valitaan.

Kun vielä nyt poliittinen pelin henki on jatkuvaa vastustajien vikojen etsimistä ja niiden riepottelua kaikissa tilanteissa, on vastaisuudessa päästävä näistä vikojen etsimisistä ja riepotteluista sekä par­jauskampanjoista ja lähdettävä rakentavassa hengessä tarjoamaan uusia ideoita ja ratkaisumalleja. Ja mitä enemmän näitä uusia ideoita ja ratkaisuja voidaan tarjota, niin sitä vähemmän jää aikaa ja tarvetta toisten vikoiluun ja parjaukseen. Periaatteessa toisia voivat arvostella vain ne, jotka itse pystyvät paremman vaihtoehdon tarjoamaan ja vastuun tästä vaihtoehdostaan kantamaan.

Kuudenneksi:
Meidän on lähdettävä rakentamaan kansallista yhteenkuuluvuutta ja kantamaan vastuuta toinen toistemme selviytymisestä ja henkisestä hyvinvoinnista.

On sanottu, että ulkoinen uhka yhdistää kansan ja tämä pitää myös paikkansa.
     Kansakuntamme itsenäistymisen alkuvaiheissa kansakuntamme kävi läpi raastavan ja tuhoisan aseellisen selkkauksen, jonka seurauksena kymmenet tuhannet kansalaiset menettivät henkensä ja tämä kansallinen ristiriita jätti syvät ja kansakuntaa kahtia jakavat arvet useimpien kansalaisten sy­dämiin. Kuitenkin kun pari vuosikymmentä myöhemmin kansakuntamme olemassaoloa uhkasi ul­koinen vaara, oli kansamme yhtenä rintamana tätä ulkoista uhkaa torjumassa. Niinä kohtalokkaina aikoina jokainen suomalainen tiesi mikä on Isänmaa ja mitkä arvot Isänmaahan liittyvät ja tämä isänmaanrakkaus ja uskollisuus antoi rohkeutta ja voimaa torjua tämä miesmääräisesti valtavan yli­voiman omaava ulkoinen uhka.

Nyt näistä Isänmaamme kohtalonhetkistä on kulunut yli kuusi vuosikymmentä. Näinä vuosikym­meninä Isänmaa on kokenut monien uusien tuulien ja aatevirtausten puhaltavan kansamme keskuu­dessa. Näihin uusiin aatevirtauksiin on liittynyt mm. Iänmaamme ja sotiemme veteraanien arvon väheksyminen ja näiden uusien aatevirtausten myötä käsite "Isänmaa" on hämärtynyt monien mie­lissä ja aivan uusimpana esimerkkinä tästä Isänmaan arvon väheksymisestä voidaan mainita EU-orjuus ja oman markan romukoppaan heittäminen.

Mutta mitä Isänmaa merkitsee meille suomalaisille?

Ensinnäkin Isänmaa merkitsee kansallista yhteenkuuluvuutta ja turvallisuutta. Sitä, että voimme va­paana kansakuntana toteuttaa omaa identiteettiämme ja rakentaa yhteenkuuluvuuteen perustuvaa kansallista turvallisuutta. Isänmaa merkitsee myös mahdollisuutta ja uhrautuvaan työhön maamme ja kansamme tulevaisuuden hyväksi. Meillä suomalaisilla on oma persoonallisuutenne ja kulttuuri­taustamme meidän kansallinen onnemme ja menestyksemme voi toteutua vain, jos saamme vapaasti toteuttaa omaa kansallista identiteettiämme ilman ulkoapäin tulevia rajoituksia ja esteitä. Tämän vuoksi meidän on uudelleen kirkastettava mieliimme Isänmaamme merkitys ja arvo ja läh­dettävä vaalimaan ja suojelemaan näitä Isänmaahamme liittyviä arvoja. Kaiken yhteistyön toisten kansojen kanssa on lähdettävä oman kansallisen identiteettimme pohjalta. Meidän on varottava si­toutumasta mihinkään sellaiseen, joka kahlitsee kansallista vapauttamme ja oikeutta rakentaa itse omaa tulevaisuuttamme. Ja ennen kaikkea meidän on varottava sitoutumasta mihinkään sotilaspo­liittisiin sitoumuksiin, jotka voivat johtaa meidät ulkopuolisen käskyvallan alaisuuteen toteuttamaan joidenkin tahojen valtapyrkimyksiä. Isänmaamme itsenäisyydestä on maksettu niin kallis hinta, ettei itsenäisyyttämme ja kansallista vapauttamme saa lähteä taloudellisen edun nimissä kaventamaan.

Toinen piirre, jonka Isänmaamme arvon hämärtyminen ja kansallisen yhteenkuuluvuuden katoami­nen ovat tuoneet tullessaan, on ihmisten pahenevat henkiset vaikeudet. Turhautuminen, turvatto­muus, yksinäisyys jne.
     Nyt kun ulkoista uhkaa ei ole kansakuntamme olemassaoloa uhkaamassa, kansakuntamme on ajautunut itsekkyyden, keskinäisen kilpailun ja kyynärpäätaktikoinnin tielle. Näyttää siltä, että ra­hasta ja mammonasta on tullut ainut arvo, jota kansalaiset maassamme enää arvostavat ja tässä ki­vikovassa kilpailumentaliteetissa heikot ja vähäosaiset kansalaiset poljetaan armotta jalkoihin tai sysätään tämän yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämän seurauksena lukemattomat ihmiset ovat otteen elämästään ja mahdollisuudet oman tulevaisuutensa rakentamiseksi menettäneet. Nyt kun Isänmaa ei enää tarvitse kansalaisiaan, ei näiden jalkoihin tallottujen ja yhteiskunnan ulkopuolelle sysättyjen kohtalosta, ihmisarvosta tai oikeuksista kenenkään tarvitse todellista huolta ja vastuuta kantaa ja tämä kehityksen kulku näyttää pahenevan pahenemistaan. Entistä suuremmat kansanjoukot ovat tämän taloudellisen menestyksen nimissä ajettu todelliseen ahdinkoon ja usein ylitsepääsemättö­mien vaikeuksien eteen. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa syyttään velkaorjuuteen päätyneet kansalaiset, joiden selviytymisestä yhteiskuntamme ei näytä minkäänlaista murhetta kantavan. Tä­män lisäksi yksinäiset sairaat vanhukset ovat jäämässä taloudellisen menestyksen ja hyvinvoinnin jalkoihin tallattavaksi. Näyttää siltä, että yhteiskunnallamme riittää valtavat rahamäärät uhrattavaksi puoluetukeen ja moneen muuhun turhuuteen, mutta ei enää vanhusten, sairaiden ja vammautunei­den hoitoon ja huolenpitoon. Tämäkö on yhteiskuntamme kiitos elämäntyönsä Isänmaamme hy­väksi uhranneille kansalaisille.

Kuitenkin totuus myös on, ette ihminen ei elä yksin leivästä; ja että silloin kun ollaan tekemisissä ihmisen henkisen hyvinvoinnin kanssa, niin tässä ei niinkään raha auta.
     Tunnusomaista vallitsevalle ajan hengelle maassamme on, että vastuu yksilöihmisen selviytymi­sestä jätetään pääasiassa ammattiauttajien kannettavaksi. Tästä johtuen lääkärit, psykologit, sairaan­hoitohenkilökunta, kotiavustajat jne. ovat maassamme ennennäkemättömien työpaineiden ja kiirei­den raskauttamia. Nyt kun ihmisen henkinen hyvinvointi vaatii ihmisen rinnalle niitä ihmisiä, joilla on aikaa ja palvelevaa rakkautta omistautua lähimmäisen ongelmiin ja vaikeuksiin, eivät ns. am­mattiauttajat yleensäkään työkiireidensä vuoksi pysty näihin ihmisen henkisiin tarpeisiin vastaa­maan ja tässä me, yksilökansalaiset, joudumme uuden haasteen eteen. Me tarvitsemme kansakun­tamme keskelle sellaista uutta heräämistä, jolla me kansalaisina heräämme kantamaan kansalais­vastuuta toinen toistemme selviytymisestä ja henkisestä hyvinvoinnista. Meidän on yksilöihmisinä löydettävä uudelleen kadonnut naapuri ja lähimmäinen ja opittava välittämään tästä naapurista ja lähimmäisestä ja opittava kantamaan henkilökohtaista vastuuta hänen selviytymisestään.

Jokaisella ihmisellä ovat omat henkiset tarpeensa ja ennen kaikkea nämä henkiset tarpeet korostuvat silloin kun ihminen jää eläkkeelle, leskeksi, sairastuu tai vammautuu pysyvästi. Eli että kun ihmisen tavanomaiset yhteydet työtovereihin, puolisoon, harrastustovereihin jne. katkeavat. Vain ne ihmiset, jotka itse ovat läpikäyneet surutyön, vaikean sairauden tai pysyvän vammautumisen, tietävät mitä on yksinäisyys ja mitkä suunnattomat henkiset kärsimykset tähän liittyvät ja juuri näillä alueilla meidän on lähdettävä kantamaan henkilökohtaista vastuuta toinen toistemme jaksamisesta ja sel­viytymisestä ja mitä enemmän kansakuntamme keskuudesta tätä lähimmäisistä välittävää kansalais­vastuuta löytyy, sitä enemmän voimme keventää myös ammattiauttajien taakkaa.

Siispä: "Meidän on uudeksi luotava maa" ja tämä uudeksi luominen alkaa meistä itsestämme, jat­kuen kaikille alueille kansakuntamme keskuudessa. Ajallemme tunnusomaiset voimakkaat yhteis­kunnalliset murrokset ovat johdattaneet ihmiset etsimään sellaisia uusia ideoita ja toimintamalleja jotka pystyisivät vastaamaan juuri tämän päivän ihmisen haasteisiin ja tekemään tästä elämästä mielekkäämmän ja antoisamman elää. Ja juuri näihin ajan haasteisiin olemme lähteneet tällä toi­minnallamme vastaamaan. Olemme ymmärtäneet, että meillä on vastuu itsestämme, vastuu toinen toisistamme ja vastuu koko kansakunnastamme; ja että tätä vastuuta emme voi paeta tai jonkun toi­sen harteille sysätä. Aretalogia edustaa täysin uutta ajattelua ja uutta toimintaa maassamme. Areta­logia ei ole sitoutunut mihinkään poliittiseen intressiin tai johonkin uskonnolliseen herätysliikkee­seen. Aretalogia pyrkii täysin vapaana toteuttamaan uusia ideoita ja palvella maatamme ja kan­saamme yhteiseksi hyväksi meille kaikille. Jumalaa emme voi ihmiskäsin palvella, sillä hän ei meiltä mitään tarvitse. Sen sijaan me tarvitsemme toinen toisiamme ja Isänmaamme ja kansamme tarvitsee.