Ensinnäkin:
Avioliiton ja kodin merkityksen romuttuminen yhteiskunnan pienimpänä perussoluna.

Jokainen yhteisö, ollakseen olemassa ja menestyäkseen, tarvitsee johtajuuteen nojautuvan organisaation. Tällaisina organisaatioina kansamme keskuudessa ovat olleet avioliitot, perheet, kyläyhteisöt jne. Jokainen organisaatio tarvitsee selvät yhteispelin pelisääntönsä, jotta yhteisö voisi toimia siihen kuuluvan yksilön myönteisenä kasvattajana ja yksilön henkisenä taustatukena hänen pyrkimyksissään elämänsä ja tulevaisuutensa rakentamiseksi.
     Jo vuosisatojen, ellei jo vuosituhansien, ajan avioliitto ja perhe ovat olleet sellaisia kansakunnan perussoluja, joiden menestys on merkinnyt samaa kuin koko kansakunnan menestys. Avioliiton perusteena on ollut korkea sukupuolimoraali ja ehdoton uskollisuus ja keskinäinen luottamus, jonka varassa avioliiton ja perheen henkinen ilmapiiri on muodostunut ehyeksi ja harmoniseksi. Tämä puolestaan on turvannut perheeseen kuuluvien yksilöiden henkisen hyvinvoinnin ja mahdollistanut yksilön täysipainoisen toiminnan oman, perheensä kuin koko kansakunnankin tulevaisuutensa hyväksi. Niinikään perheen myönteisellä henkisellä ilmapiirillä on ollut ratkaiseva merkitys lasten henkiselle kasvulle ja henkisen luovuuden kehittymiselle. Tämän vuoksi avioliiton ja kodin merkitys on huomioitu mm. lainsäädäntövallan taholla koko itsenäisyytemme ajan aina viimeisiin vuosiin asti.

Kuitenkin parin viimeisen vuosikymmenen ajan tässä suhteessa on tapahtunut hyvin huolestuttavaa kehitystä kansakuntamme keskuudessa. Sen myötä kun uudet ja vapaammat tuulet ovat puhaltaneet sukupuolimoraalin suhteen, avioliitto, koti ja perhe ovat menettäneet arvonsa niin kansalaisten kuin lainlaatijoidenkin silmissä. Sen myötä kun korkea sukupuolimoraali on menettänyt arvonsa, sen myötä on kadonnut myös aviollinen uskollisuus ja kodista ja perheestä on muodostunut entistä enemmän ulkonainen muotoseikka, josta puuttuu se kodin henkinen ilmapiiri, joka voisi toimia yksilön henkisen hyvinvoinnin turvaajana ja lasten myönteisen henkisen kehityksen lähtökohtana. Yhä useimmin avioliitot päättyvät avioeroon ja tämän seurauksena lukemattomat lapset kokevat turvattomuutta ja häiriöitä henkisessä kehityksessään. Aivan uusimpana piirteenä kansakuntamme keskuudessa on se, ettei vaivauduta enää solmimaan avioliittoa ollenkaan. Eletään yhdessä, ja jos ei tunnu mukavalta, vaihdetaan kaveria jne. Tämän täysin, edesvastuuttoman käytännön on lainsäädäntövalta sittemmin laillistanut samaan asemaan ns. kristillisten avioliittojen kanssa. Se eettinen ja moraalinen vastuu, joka meillä jokaisella on oman, toinen toistemme ja lastemme tulevaisuuden turvaamisesta, jää nykyisen täysin edesvastuuttoman sukupuoli- ja avioliittomoraalin aikana toteutumatta kaikissa yhteiskuntapiireissä. Jopa korkeinta lainsäädäntövaltaa edustavien keskuudessa.

Toiseksi:
Lainsäädäntövallan ja oikeusjärjestelmämme kyvyttömyys turvata kansakuntamme korkea yhteiskuntamoraali ja yksilön kansalais- ja oikeusturvan toteutuminen.

Se kielteinen kehitys, joka maassamme on tapahtunut avioliiton, kodin ja perheen suhteen heijastelee vaikutuksensa kaikkeen yhteiskunnassamme.
     Kuten jo aiemmin oli esillä, jokaisen yhteisön, menestyäkseen ja pysyäkseen ylipäätään pystyssä, on perustuttava johtajuuteen. Avioliittokäytännössä ja perheessä mies on perheen pää ja isäntä talossa, jonka tulee kantaa vastuuta perheen ja siihen kuuluvien yksilöiden kasvatuksesta ja tulevaisuudesta. Ja näin on ollut maassamme aivan viimeisiin vuosiin asti. Kuitenkin yleinen eettisten ja moraalisten arvojen romuttaminen viimeisinä vuosikymmeninä on kantanut oman satonsa myös tässä suhteessa.

Kun 1960-luvulla lähdettiin, ennen kaikkea opiskelijanuorison keskuudessa, luomaan uutta ja vapaata aikakautta, merkitsi tämä perinteisten ja hyväksi havaittujen periaatteiden romuttumista. Samalla kun aviollinen uskollisuus menetti arvonsa, syrjäytettiin myös isät perheen pään ja kasvattajan asemasta. Yhtenä piirteenä tästä mainittakoon, että ruumiillinen kurinpito kriminalisoitiin lasten kasvatuksessa. Nyt vanhemmilta puuttuvat täysin keinot puuttua lastensa edesottamuksiin silloin kun nämä eivät ole sopusoinnussa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen, lain ja oikeuden toteutumisen kanssa. Esimerkkinä mainittakoon ennennäkemätön nuorisorikollisuuden ja suurkaupungeissa esiintyvän raaistuneen väkivaltaisuuden kasvu maassamme. Niin poliisi kuin lainsäätäjätkin huutavat vanhempia apuun yleisen lainkuuliaisuuden ja järjestyksen palauttamiseksi nuorison keskuuteen. Kuitenkin tapahtunut kehitys on suoraa seurausta yleisestä yhteiskunnassamme, myös lainsäädäntövallan keskuudessa, tapahtuneesta kehityksestä, jolla vanhemmilta on evätty mahdollisuus toimia lastensa kasvattajina. Rikosta tai väärin tekemistä tulee aina seurata rangaistus. Kodissa tähän tarvittaisiin joskus myös asiallista ja järkevää ruumiillista kuritusta, mutta juuri tämä on lainsäädännöllä maassamme kielletty. Nyt tämänhetkinen tilanne maassamme on se, että lainsäädäntövallan keskuudessa on jouduttu harkitsemaan rikosoikeudellisen ikärajan laskemista 15 vuodesta 14 vuoteen. Eli siis ne lapset, joiden elämäntavoista ja käyttäytymisestä vanhemmat ovat aiemmin kantaneet vastuun, joudutaan vallitsevan kehityksen seurauksena sulkemaan jopa vankiloihin.

"Älä pidä väärän puolta äläkä aja hänen asiaansa", opetetaan Raamatun sanassa ja tätä Raamatun viisasta opetusta on maassamme vuosisatojen ajan oikeuskäytännössä kunnioitettu.
     Aivan niiltä ajoilta asti, jolloin kyläyhteisöissä ylintä oikeusvaltaa edustivat ja käytäntöön sovelsivat kylän vanhimmat ja suvun päämiehet, jotka omille käräjäkivilleen kokoontuneina päättivät yhdessä kylän yhteisistä asioista, myös rikoksien seuraamuksista, tätä vanhaa ja viisasta Raamatun neuvoa kunnioitettiin ja käytäntöön sovellettiin. Paha sai ansaitsemansa palkan.
     Voi olla, että joidenkin mielestä tämä lainkäytön ehdottomuus on ollut kovaa ja ankaraa, mutta meidän täytyy aina muistaa, että tämä on ollut ankaraa vain niitä kohtaan, jotka ovat vääryyttä tai rikoksia tehneet. Sen sijaan rehellisille ja lainkuuliaisille yhteisön jäsenille tämä ankara käytäntö on merkinnyt heidän oikeusturvansa toteutumista ja yleistä turvallisuutta. Niinikään tämä oikeuskäytäntö on ollut omiaan kasvattamaan yhteisön jäsenistä lainkuuliaisia ja rehellisiä kansalaisia.
     Ja pahan pitäisi saada palkkansa myös meidän päivinämme. Kuitenkin lainsäädännössämme ja oikeuskäytännössämme on entistä enemmän lähdetty ymmärtämisen ja pehmoilun tielle. On lähdetty pitämään väärän puolta ja ajamaan hänen asiaansa.
     Tämän päivän oikeuskäytännössämme näyttää myötätuntoa ja ymmärtämystä riittävän rikollisia ja vääryydentekijöitä kohtaan. Sen sijaan lainkuuliaisten ja rehellisten kansalaisten on hyvin vaikeaa saada nykyisessä oikeuskäytännössämme oikeutta osakseen. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa yhteiskuntamme suhtautuminen rattijuoppouteen ja näyttääkin siltä, että yhteiskuntamme on kovin huolissaan rattijuoppojen menestyksestä ja selviytymisestä, kun taas rattijuoppojen uhreina terveytensä tai elämänsä menettäneiden ja heidän omaisten kohtalosta ja selviytymisestä ei kukaan todellista huolta ja vastuuta yhteiskunnassamme kanna. Kokonaisuutena nykyinen oikeuskäytäntömme on johtanut rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun kaikilla aloilla. Sen myötä kun lainsäädäntövalta muokkaa lainsäädäntöä rikollisuutta puolustavaan ja suosivaan muotoon; ja sen myötä kun esimerkiksi presidentillämme (Mauno Koivisto) näyttää riittävän myötätuntoa ja ymmärtämystä "rötösherroja" kohtaan, koko oikeusjärjestelmämme menettää arvovaltaansa ja uskottavuuttaan kansalaisten silmissä. Seurauksena on entistä suurempi piittaamattomuus lain ja oikeuden ja yksilökansalaisten kansalais- ja oikeusturvan toteutumisesta ja kansakuntamme menestystä ja tulevaisuutta ajatellen juuri tämä kehitys on kansakuntamme "ajan merkeistä" tuhoisin ja vaarallisin.

Kolmanneksi:
Kirkon uskottavuuden ja arvovallan romahtaminen.

Meidän kirkkolaitoksemme syntyvaiheet juontavat juurensa Ruotsin vallan aikaan ja kirkkolaitoksemme noudattaa samaa valtiokirkkokäytäntöä, joka Ruotsissa on ollut käytössä.
     Tunnusomaista tälle kirkkokäytännölle on, että kirkko ei ole syntynyt niinkään evankeliumin pohjalta, vaan enemmän tai vähemmän pakkokäännyttämisen seurauksena, jossa yksilö on usein joutunut valitsemaan kristinuskon ja kuoleman välillä.
     Niinikään tunnusomaista tälle kirkkokäytännölle on ollut myös se, että kirkko, ja ennen kaikkea piispat ja papit, ovat toimineet kulloinkin vallassa olevan hallitsijan käsiaseena kansan hallitsemisessa; ja että kirkko on koko olemassaolonsa ajan luokitellut ihmiset omiin arvojärjestyksiinsä. Esimerkiksi kirkon penkkirivit on järjestetty kunkin yhteiskuntaluokan mukaiseen arvojärjestykseen ja jos alempiarvoinen on vaikka vain epähuomiossa istunut ylempiarvoisten penkkiriviin, seurauksena on ollut oikeuteen joutuminen ja sakkotuomio taikka raipparangaistus, jolla on "herran pelkoa" pyritty rahvaan mieliin iskostamaan.

Seurauksena tästä on ollut kansan keskuuteen levinnyt suunnaton pelko kirkkoa, piispoja ja papistoa kohtaan. Kansa ei ole kuulunut kirkkoon niinkään Jumalan ja hänen sanansa vuoksi, vaan ennen kaikkea kansan mieliin iskostetun pelon vuoksi. Omalla tavallaan tätä kirkon ja papiston ylivaltaa korostettiin vuonna 1726 annetulla kuninkaallisella asetuksella (Konventikkeliplakaatti), jolla kiellettiin kirkon ulkopuoliset hartaustilaisuudet - konventikkelit. (Konventikkeliplakaatti kumottiin vuonna 1869 kirkkolailla).
     Mutta. Siitäkin huolimatta, että kirkkolaitos sellaisenaan on ollut lähinnä maallista hallintovaltaa myötäilevä ja palveleva instituutio, on kirkon toimintaa elävöittäneet monet kirkon sisäiset herätysliikkeet, jotka omalla hengenvoimallaan ovat synnyttäneet ja ylläpitäneet syvällistä ja voimallista hengenelämää ja johtaneet lukemattomat kansalaiset sisälle vanhurskauteen ja uuteen elämään.

Kansankirkkomme keskuudessa vallitseva todellisuus tänä päivänä on se, että kirkko on menettämässä auktoriteettivaltaan perustuvan pelonsekaisen kunnioituksen; ja että suuret ja voimalliset kirkon sisäiset herätysliikkeet ovat jääneet lähinnä vanhoja perinteitä ja muotoja vaaliviksi organisaatioiksi, joista uutta elämää synnyttävä tuoreus ja elinvoima täysin puuttuvat. Niinikään tunnusomaista nykyiselle kirkollemme on, että kirkko on lähtenyt myötäilemään vallitsevaa moraalittomuuden, alkoholisoitumisen ja rikollisuuden sävyttämää "ajan henkeä" ja tässä myötäilyssään kirkko hiljaisella vaikenemisellaan hyväksyy kaiken, mitä kansamme keskuudessa tapahtuu. Edelleen kirkon uskottavuutta ja arvovaltaa on heikentänyt muutama vuosi sitten toteutettu naispappeus, jossa kirkolliskokous lähti tarkoitushakuisesti toteuttamaan tämän maailman mielistä tasa-arvoa. Samoin muutama vuosi sitten käyttöönotettu uusi virsikirja, jossa on muunneltu ja vääristelty vanhoja ja tutuksi käyneitä virsiä, on herättänyt voimakasta pahennusta vanhemman kirkkokansan keskuudessa. Kirkon uskottavuutta heikentää myös suunnitteilla oleva raamatunkäännös (artikkeli kirjoitettu v. 1991), jossa Raamatun sana, kaikkine totuuksineen, on muokattu nykyisen kirkkomme ajatuksia ja toiveita vastaavaksi. Seurauksena tästä on, että ihmiset, varsinkaan nuoret, eivät enää pysty kirkkoon ja sen sanomaan uskomaan ja nykyisellään kirkkomme onkin lähinnä sellainen "iltaruskon instituutio", joka ei pysty enää aikamme ihmisten henkisiin ja hengellisiin tarpeisiin vastaamaan, ja näin ollen kirkollamme ei ole juuri minkäänlaista tulevaisuutta kansakuntamme keskuudessa. Kirkon penkit loistavat tyhjyyttään. Ja kun mikään ei ole pyhää, pysyvää ja luotettavaa edes kirkon piirissä, kansalla ei ole mitään minkä varaan voisi kestävän ja pysyvän maailmankuvansa ja eettiset ja moraaliset ihanteensa ja elämäntapansa rakentaa. Seurauksena on hengellinen tyhjiö, jossa ihmiset ajelehtivat kulloinkin vallitsevien virtausten mukana ja omalta osaltaan tämä on syynä niihin kielteisiin "ajan merkkeihin", jotka kansamme keskuudessa on kaikkialla nähtävinä

Neljänneksi:
Puoluepolitiikan uskottavuuden ja poliitikkojen arvovallan romahtaminen.

Meille suomalaisille isänmaa on merkinnyt monien miespolvien ajan, ja merkitsee vieläkin, sellaista arvoa, jonka puolesta olemme valmiit käden ja hengen työn; ja jopa henkemmekin, uhraamaan. Yksi innoittavimpia tehtäviä meille on aina ollut työ isänmaamme ja kansamme hyväksi.

Jo paljon ennen itsenäistymistämme kansamme keskuudessa on ollut monia, jotka ovat omistaneet elämänsä työn maamme itsenäisyyden ja kansamme paremman huomenen hyväksi. Kun sitten vuosisadan alkupuolella kansamme vapautui orjuuden ikeestä ja pääsi toteuttamaan omia ihanteitaan uuden tulevaisuuden rakentamiseksi, alettiin antamaan arvoa parlamentaariselle lainsäädäntötyölle. Näissä oloissa syntyivät poliittiset puolueet ja nykyinen Eduskunta. Presidentti, ministerit ja kansanedustajat ovat olleet suuressa arvossa kansamme keskuudessa ja tämän myötä kansalaisilla on ollut kiinnostusta myös poliittista työtä ja puoluepolitiikkaa kohtaan. Puoluepolitiikan avulla kansalaiset ovat voineet kanavoida oman työnsä isänmaan rakentamiseksi ja tulevaisuuden turvaamiseksi ja tämän vuosikymmeniä jatkuneen parlamentaarisen työn tuloksena maamme taloudellinen elintaso on maailman huippuluokkaa, kansanterveystyömme kelpaa esimerkiksi mihin tahansa maailmassa. Koulutusmahdollisuudet ovat nykyisin jokaisella riippumatta kodin tai vanhempien varallisuudesta. Samoin ulkopoliittinen linjamme on saavuttanut sellaiset ulottuvuudet, että sitä on arvostettu kaikkialla maailmassa. Mutta sitten: "Kun mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri joutaa mennä" sanotaan vanhassa sanonnassa ja tämä näyttää pitävän paikkansa myös maamme puoluepolitiikassa.

Nyt kun poliittisen työn tuloksena on saavutettu lähes kaikki se, mitä tämän kautta voidaan saavuttaa, on puoluepolitiikka menettämässä kiinnostuksensa kansamme, ennen kaikkea nuorison, silmissä. Se korkea elintaso ja aineellinen hyvinvointi, jonka olemme vuosikymmenien aikana saavuttaneet, ei ole antanut ihmisille todellista tyydytystä ja tehnyt ihmisistä onnellisia. Päin vastoin. Tässä "pettuleivän maassa" ei koskaan aiemmin ole ollut sellaista aineellista hyvinvointia kuin nyt on, ja kuitenkin kansamme elää sellaisessa henkisessä ahdingossa, jonka vertaista ei koskaan aiemmin ole koettu. Maamme on johtavia maita itsemurhatilastoissa, 800.000 ihmistä kärsii erilaisista mielenterveysongelmista, yli 200.000 syö jatkuvasti psyykelääkkeitä, henkinen loppuun palaminen on suurin ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle johtava syy maassamme. Samoin alkoholiongelmat ovat saavuttaneet ennen näkemättömät mittasuhteet ja kaikki nämä ovat niitä tekijöitä, joihin ei perinteisestä puoluepolitiikasta vastausta löydy. Tämän lisäksi nykyinen puoluetukikäytäntö on johtanut siihen, että puolueiden taloudellinen menestys on turvattu ilman jäsenistön panosta ja nyt kun puolueet eivät taloudellisen menestyksen keskellä enää tarvitse jäseniään, eivät myöskään jäsenet ole kiinnostuneita puoluepolitiikasta. Ja vielä.
     Aivan viimevuosina on leimaa-antavana piirteenä ollut vastuunalaisessa asemassa olevien poliittisten päättäjien vastuuntunnottomuus. Näyttää siltä, että tekipä joku poliittinen vastuunkantaja miten raskaita ja kansantaloudelle tuhoisia virheitä tahansa, mitään todellista vastuuta ei ole missään asiassa ja kaikki jatkuu niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Nyt kaikki nämä tekijät yhdessä ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen, jossa mm. kansanedustajaehdokkaat saavat puhua lähes tyhjille seinille, äänestysprosentti laskee laskemistaan ja kansalaisia kiinnostaa entistä vähemmän se, kuka eduskunnassa tai hallituksessa kulloinkin istuu. Samoin hyvin yleisenä piirteenä kansamme "ajan merkeissä" on se, että mm. kunnallisiin luottamustehtäviin on entistä vaikeampaa ketään löytää. Ja vaikuttaakin siltä, että kansankirkon ohella myös poliittiset puolueet ovat nykyisellään sellaisia "iltaruskon instituutioita", joiden merkitys ja arvostus kansan silmissä vähenee vähenemistään. Ihmiset etsivät voimakkaita johtajia, etsivät korkeaa henkistä ja moraalista ryhtiä sekä vastauksia elämänsä ongelmiin ja vaikeuksiin. Ja näitä voimakkaita johtajia, korkeaa henkistä ja moraalista ryhtiä sekä vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin ei puoluepolitiikasta enää löydy.

Viidenneksi:
Yksilön täyttymättömät henkiset tarpeet.

Suhtautuminen ihmiseen ja hänen tarpeisiinsa on vaihdellut sukupolvien saatossa huomattavasti.
     Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten oivallettiin ihmisen henkisen hyvinvoinnin merkitys ihmisen selviytymisessä ja menestymisessä vaikeissa oloissa. Naapurisuhteilla oli silloisissa vaikeissa oloissa huomattava sielunhoidollinen merkitys ja naapurisuhteet antoivat ihmisille niitä henkisiä voimavaroja, joita ihminen niissä oloissa tarvitsi. Ihmiset välittivät toisistaan ja kantoivat todellista vastuuta lähimmäistensä selviytymisestä ja menestymisestä.

Yksilön henkisten tarpeiden tiedostaminen ja arvostaminen on kokenut viimevuosina todellisen inflaation. Vallitsevalle ajan hengelle tunnusomaista on, että kaikki arvot maassamme mitataan aina ja vain niiden taloudellisen arvon mukaisesti. Ihmisestä on tullut lähinnä vain toisten hyödyntavoittelun objekti, jolla on arvoa vain niin kauan kuin hänen avullaan voidaan saavuttaa tiettyjä etuuksia. Lääketieteellisessä ajattelussa ihminen on vain ainetta ja materiaa, jonka sielunelämäkin on vain joitakin sähköisiä impulsseja jne. Tämän mukaisesti kaikki toiminnat yhteiskunnassamme ovat suuntautuneet vain ihmisen ulkoisten tarpeiden täyttämiseen. Maamme hallituksen ja eduskunnan ainoa tehtävä näyttää olevan maamme talouspolitiikasta huolehtiminen; kun taas lääkäreiden tehtävänä on ihmisen fyysisten sairauksien ja sielullisten ongelmien hoitaminen reseptejä kirjoittamalla jne. Ja kaikessa tässä toiminnassa on täysin unohdettu se, että ihminen on myös henkinen olento; ja että ihmisellä on myös henkiset tarpeet ja seurauksena tästä kehityksestä on se suunnaton henkinen tyhjyys ja ahdinko, joka kaikkialla on nähtävänä; ja joka lisääntyy lisääntymistään. Lukemattomat vanhukset, lesket, orvot sekä pysyvästi sairaat tai vammautuneet kärsivät suunnattomasta yksinäisyydestä ja kokevat itsensä kaikkien hylkäämäksi sen vuoksi, ettei ole enää ketään, joka heistä välittäisi ja heidän tilanteestaan todellista huolta ja vastuuta kantaisi.
     Tämä ongelma on jokapäiväistä todellisuutta kaikkialla. Niin maalaiskylissä, joissa naapuriin johtavat polut ovat saaneet ruohottua, kuin kaupungeissakin, joissa seinien takana voi olla paljonkin ihmisiä, ja kuitenkaan ei ole ketään edes hyvää päivää tai huomenta sanomassa. Muusta välittämisestä puhumattakaan.
     Oman lisänsä nykyiseen epävarmuuteen, turvattomuuteen ja henkiseen ahdinkoon tuo myös nykyinen yhteiskunnassamme tapahtuva rakennemuutos.
     Kun vielä muutama vuosikymmen sitten lähdettiin kansakuntaamme nostamaan sodan raunioista ja lähdettiin rakentamaan isänmaallemme uutta tulevaisuutta, tässä tehtävässä tarvittiin jokaisen yksilön uhrautuvaa panosta. Tämän uhrautuvan uurastuksen tuloksena maksettiin suunnattomat sotakorvaukset, rakennettiin tuhottu Lappi uudelleen, luotiin maatalouteen nykyinen omavaraisuus, luotiin teollisuustuotanto nykyiselle tasolle jne. Isänmaa tarvitsi jokaisen kansalaisensa ja tämä tarpeellisuuteen perustuva henkinen ilmapiiri antoi kansalaisille niitä henkisiä voimavaroja, joita näistä vaikeista oloista selviytymiseen tarvittiin.
     Nyt kun seuraamme tilannetta maassamme niin leimaa-antavana piirteenä kaikkialla on määrätietoinen toiminnan rationalisointi, tuotannon tehokkuus sekä tulosvastuullisuus. Tämä on johtanut koko yhteiskuntamme voimakkaan rakennemuutoksen kouriin, ja kun niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin päämääränä on työntekijöiden määrätietoinen vähentäminen, työttömien määrä kasvaa kasvamistaan ja tulevaisuudennäkymät, ennen kaikkea nuorilla, ovat hyvin huolestuttavat. Isänmaa ei enää tarvitse kansalaisiaan ja tämä on luonut kansakuntamme keskuuteen turvattoman ja ahdistuneen henkisen ilmapiirin. Kansalaisilla on valtava halu palvella maatamme ja kansaamme ja uhrautua isänmaan hyväksi, mutta mahdollisuudet tähän työhön ja uhrautumiseen puuttuvat.