Se oli juhannusaatto 1983. Olimme mat­kalla vaimoni kummipojan rippijuhlille Rova­nie­men maalaiskuntaan ja kävimme osta­massa kukkia Saarenkylässä sijaitse­valta puutarhalta. Kello oli jotain 10 tie­tämillä. Kesäinen luonto oli puh­jennut kauneim­paan kukoistukseensa. Au­rinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kul­lerot kuk­kivat ja lin­nut lauloivat su­losäveliään. Puutarhan pi­halla odotel­les­sani minun oli to­della hyvä olla. Olin 38-vuotias terve kaveri ja elämäni oli hy­vällä mallilla. Sa­moin luotin täy­sin Ju­malaan. Siihen, että Jumala varjelee niin, ettei hiuskarva­kaan päästäni katkea. Mutta en vielä tien­nyt, että siinä puutar­han pi­halla kävelin vii­meiset askeleeni omilla ter­veillä ja­loillani.

Puutarhalta lähdön vielä muistan. Muis­tan, kuinka pi­halle ajoi joku nuori­pari tummalla henkilöautolla osta­maan kukkia. Muistan, kuinka tie kaartui loi­vasti oike­alle, mutta sit­ten seuraava muis­tikuvani on, että tulin ta­juihini jos­sain sumun täyttämässä huoneessa. Suustani lähti sormenvahvuinen letku ja meni jon­nekin sumun se­kaan. Val­kopu­kuisia hah­moja liikkui sumun seassa ja joku sa­noi: ”Kylläpä katsoo ihmeissään”.
     Paikka oli Lapin keskussairaalan teho-osasto. Heti puu­tarhalta lähdön jälkeen en­simmäi­sessä risteyksessä oli moottori­pyörä pamaut­tanut tuhatta ja sataa suo­raan sy­liini, kaula­rankani oli murtunut ja olin kau­lasta alaspäin täysin halvaantu­nut eivätkä lääkärit voineet sanoa, jäänkö henkiin vaiko en. Näin kesän kaunein aika, kuk­kien loisto ja tuoksu sekä lintu­jen laulu oli vaihtunut Si­beliuk­sen tuo­ne­lan joutse­nen säveliin, mutta miksi. ”Miksi, Jumalani” kyselin yhä uu­delleen ja uudelleen, mutta koskaan sii­hen en vastausta saanut.

Kuluivat päivät, viikot ja kuukaudet. Teho-osastolla, osasto nelosen eris­tyshuoneessa, sitten huone kuuto­sessa, josta lokakuulla siir­rettiin ambulanssilla Sodan­kylän terve­yskes­kukseen. Joulun jälkeen Lapin kun­tou­tuskes­kukseen ja maaliskuulla vielä Kä­pylän kun­toutuskes­kukseen, josta huhti­kuulla ko­tiutet­tiin ter­veyteni lopullisesti menet­tä­neenä pyö­rä­tuolikaverina ja tämän jäl­keen alkoivat sel­laiset elämän realiteetit, joita kuvaa­maan sanat eivät enää riitä. Kaikki ter­veyteen liit­tyvät elämän arvot ja rik­kaudet olin menettänyt ja niinpä niin mo­nina syksyi­sinä päivinä tai kuu­tamoi­sina il­toina tähyilin kyynelve­ron läpi ho­rison­tissa kohoavia vaaroja ja elin ajatuk­sis­sani uu­delleen nuoruusvuosien eräret­kiä, ha­vu­vuoteita rakotulilla tai il­tahetkiä erä­käm­pillä.

Hyvin yleistä on, että ihmiset ymmär­tävät oman ter­veytensä arvon vasta sit­ten kun sen on lopullisesti me­nettänyt. Sa­moin yleisesti ymmärretään, että lä­hiomai­sensa menettä­nyt joutuu käy­mään läpi oman surutyönsä, mutta har­vat tulevat ajatelleeksi, että täysin sa­manlai­nen surutyö omasta terveydes­tään on käytävä läpi silloin kun ihminen menet­tää lo­pullisesti terveytensä ja ne arvot ja rik­kaudet, jotka tähän tervey­teen ovat liitty­neet.

Kuoleman porteilta Jumalan, Isänmaan ja oikeuden palvelijaksi.

Vaikka onkin niin, että nuoruuteen ja tervey­teen liittyy jokai­sella rikkaita muistoja, näi­den vanhojen muistojen hiilloksella ei voi ko­vin pitkään lämmitellä. Mikäli elämän ainut rik­kaus on nämä vanhat muistot, elämä muuttuu selkä edellä kulkemi­seksi ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä kaukaisemmiksi ja hämä­rämmiksi nämä muis­tot muuttuvat ja ennen pitkää ol­laan tilan­teessa, jossa vallitsee täy­dellinen tunne-elä­män tyhjyys. Missään ei ole enää mitään eikä ketään.

Joku on sanonut, että elämässä vallitsee ta­sapainon laki. Eli se, mitä fyysisesti menete­tään, se henkisesti voitetaan. Niinpä kun fyy­sinen terveys oli lopullisesti menetetty, oli suunnitel­tava tulevaisuus henkisien arvojen varaan ja sellaisiin toimin­toihin, joissa voisin pyörätuolikaverinakin toimia oman, ja jopa koko kansakunnankin tulevaisuuden hyväksi. Näissä tar­koituksissa Aretalogian ensimmäi­nen numero näki päivänva­lon marraskuulla 1984. Pyörätuolissa istuen ja yhdellä sor­mella vakuutusyhtiöltä saamaani sähkökirjoitus­konetta na­puttaen kirjoitin tekstit kuuteen nu­meroon vuodessa sekä ase­moin kuvaus­valmiit originaalit offset-rotaatiota varten. Tämä työ antoi toiminnallisen sisällön elä­mälleni ja toi­veet parem­masta tulevaisuu­desta, jota ilman tuskin olisin jaksanut enää elää.

Toinen erittäin ratkaiseva tekijä rusikoitu­neessa elämässäni oli se kun elokuulla 1986 suoritin ajotutkinnon automaattivaihteisella autollani ja pääsin uudelleen liikenteeseen. Niinpä Sodankylän keskustassa tapasin tuttu­jani ja monet tuntemattomatkin kävivät autos­sani istumassa ja kun kaikki tiesivät tilanteeni, sain todella arvokasta henkistä tukea sekä myös palautetta lehtityöstäni. Olin vaikeasti vammautuneenakin ihminen ihmisten jou­kossa.

Sitten alkoi maanpäällinen helvetti

Mutta tätä ihanuutta kesti vain kymmenisen vuotta. Sodankylän keskustan liikenneolot pi­lattiin totaalisesti. Kunniakkaita perinteitä omaavasta Jäämerentiestä tehtiin ”Puran polku” tai paremminkin ”Vihannan fiasko”, jossa ei yksinäisille vanhuksille tai vammai­sille ollut enää sijaa. Nyt kun keskustasta ei juuri löytynyt enää paikkaa mistä poliisi ei olisi ajanut pois; ja kun mitkään toimeni eivät joh­taneet tilanteen korjaantumiseen, oli seu­raus ensinnäkin se, että minulta meni viimei­nenkin mahdollisuus pitää yllä sosiaalisia yh­teyksiäni ja mahdollisuus olla ihminen ihmis­ten jou­kossa. Niinpä vuosien ajan olen joutu­nut elä­mään Sodankylässä eristäytynyttä elä­mää il­man ystäviä ja ilman minkäänlaista henkistä tukea ja kannustusta.

Toinen seuraus tästä vammaisrasistisesta Sodankylän idyllistä oli se, että kun lähdin pe­räämään muutosta asiaan ja korjausta niin kunnanjohtajan kuin poliisinkin epäasialliseen suhtautumiseen invalideja ja heidän ihmisar­voaan ja ihmisoikeuksiaan kohtaan, oli seurauksena korjaamisten sijaan se, että jouduin silloisen nimismiehen ja muutamien poliisien taholta erityisen silmälläpidon ja jopa suora­naisten kostotoimien kohteeksi ja sellaiseen maanpäälliseen helvettiin, jota en ikinä olisi uskonut sivistyneessä oikeusvaltiossa joutu­vani kokemaan. Eli elämääni ei pilannut niin­kään tämä kolari ja tämä vammautuminen. Elämäni pilasi se, että tässä Sodankylän pitä­jässä invalideilla ei ole minkäänlaisia ihmisoi­keuksia, ei lain suojaa eikä minkäänlaista oi­keusturvaa. Kuten Aretalogian tekstejä parin viime vuoden aikana lukeneet ovat panneet merkille.

Invalidien, vanhusten ja vammais­ten ihmisoikeuksien ja oikeusturvan puolesta.

Meillä Suomessa eletään yleisesti siinä har­hassa, että viranomaistoiminta ja oikeuskäy­täntö on nuhteetonta; ja että kansalaisten ih­mis- ym. oikeudet toimivat käytännössä. Tä­män illuusion mukaan ajattelevat ja asennoi­tuvat ne, joiden ei ole tarvinnut omakohtai­sesti kokea tämän sivistyneen oikeusvalti­omme nurjaa puolta.
     Sen sijaan ne henkisen jaksamisen äärira­joilla elävät kansalaiset, Suomessa liki 300.000, jotka ovat joutuneet omakohtaisesti kokemaan viranomaisten välinpitämättömyy­den, hyvä-veli-kytkennät, suoranaiset valheet ja jopa oikeusmurhat, tietävät, että hyvin kau­kana tämä yhteiskuntamme on vielä sivisty­neestä oikeusvaltiosta. Oman lisänsä tähän ku­rimukseen tuo vielä se, että aina silloin kun yksilö joutuu napit vastakkain jonkun viran­omaistahon kanssa, nämä illuusion varassa elävät syyllistävät aina tämän yksilön ja niinpä yksilö ei saa ääntään tässä yhteiskun­nassa kuuluviin – ehkä Karpon ohjelmaa lu­kuun ottamatta.

Oman erityisryhmänsä tässä yhteiskunnassa muodostavat invalidit, vanhukset ja vammai­set, joiden ihmisoikeudet ovat, varatuomari Juhani Parkkarin sanoja lainatakseni, vielä puolitiessä; ja Sodankylässä nämä eivät ole edes puolitiessä. Täällä niitä ei ole ollenkaan.

Valtaosin invalidien, vanhusten ja vam­maisten ihmisoikeuksissa ilmenevät on­gelmat johtuvat ihmisten; ja myös viran­omaisten tie­tämättömyydestä ja ymmärtä­mättömyydestä. Siitä, ettei yksinkertaisesti tajuta millaista hei­dän elämänsä on. Niinpä näissä ongelmissa ainut ratkaisu ja paremman elä­män toivo on siinä, että nämä kovan kohtalon omaavat saa­vat itse äänensä kuuluviin ja pää­sevät kerto­maan omista kokemuksistaan, myös viran­omaistoiminnassa ilmenevistä epä­kohdista.

Meillä Suomessa Perustuslaissa on turvattu jokaiselle kansalaiselle mielipiteen ja sanan vapaus sekä oikeus vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen. Vaikeutena tässä on kuitenkin kansalaisilla se, ettei ole ollut kanavaa, minkä kautta äänensä kuuluviin saisi ja pystyisi vai­kuttamaan yhteiskunnassa tapahtuvaan kehi­tykseen omista lähtökohdistaan. Varsinkin kun esimerkiksi päivälehtien mielipidesivut harjoittavat hyvinkin tiukkaa sensuuria ja läpi pääsevät vain ne kirjoitukset, jotka laulavat yleisen mielipiteen kuorossa ja tällä menolla­han ei mitään epäkohtia korjata. Tässä mie­lessä Aretalogia on ainutlaatuinen mahdolli­suus muuttaa tätä yhteiskuntaa paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi yhteiskunnaksi. Aretalogia lähtee siitä totuudesta, että epä­kohtia ja puutteita ei korjata hyssyttelemällä eikä sillä, että kaikki epäkohdat kätketään yleisön tietoisuudesta. Asioita voidaan korjata vain siten, että nämä epäkohdat tuodaan julki­suuden valokeilaan ja samalla tuodaan esiin visiot oikeudenmukaisemmasta ja paremmasta viranomaistoiminnasta ja paremmasta yhteis­kunnasta.

Tähän tehtävään on omistautunut Aretalo­gia – siitäkin huolimatta, että tämä nyt yrite­tään vaientaa niiden taholta, joiden viran­omaistoiminta ei ole kestänyt julkisuuden va­lokeilaa ja nähtäväksi jää, joutuuko Suomen valtio näiden vaientamispyrkimysten vuoksi kasvotusten myös Euroopan Ihmisoikeustuo­miois­tuimen kanssa. Joka tapauksessa jo nyt nämä vaientamispyrkimykset tulevat Suomen valti­olle hyvin kalliiksi.

Kiitosten aika

Siitä on aikaa runsaat parikymmentä vuotta kun eräänä maaliskuisena iltana puoli kuuden tienoolla puhelimeni soi ja soittaja esitteli it­sensä Paavo Kuruksi poliisilaitokselta. Vaati, että minun pitää tulla seuraavana päivänä kuulusteluun ja niin sovittiin aika kello kah­delta. ”Mistähän minua oikein syytetään”? ky­syin. ”Syytetään alaikäisten viekoittelemi­sesta”, vastasi soittaja. ”Oho. Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa”? Niinpä ne nuo tytöt väit­tävät” sanoi soittaja.

Samana iltana olin jälleen autoineni liik­keellä Sodankylän kyläkuvassa ja tapasin monia jo tutuksi tulleita nuoria: ”Sanokaapa, tytöt. Olenko minä yrittänyt viekoitella teitä mitenkään”, kysyin. ”Et mitenkään. Kuinka niin?. ”No, kun minun pitää mennä huomenna kuulusteluun poliisilaitokselle”. ”Me tullaan todistamaan sinun puolesta jos tarvitaan”, oli nuorten vastaus.

Seuraavana päivänä menin sovittuun aikaan vanhalle poliisilaitokselle, jossa Paavo Kuru tiesi sa­noa, ettei ollut iänkuuna päivänä mi­nulle soittanut ja kun kukaan muukaan ei tien­nyt poliisilaitoksella asiasta mitään, ilmeni, että soittaja oli esiintynyt valheellisesti Paavo Ku­run nimellä ja asia raukesi siihen.

Olkoonkin, että tämä asia ei johtanut tämän enempään, todella liikuttavaa oli se nuorten asenne, että jopa kymmenet nuoret olisivat olleet valmiit lähtemään oikeuteen todista­maan puolestani ja tällaistahan en tule ikinä unohtamaan. Niinpä, silloiset nuoret, jos luette tämän niin kiitos teille vielä kerran.

Nyt viimeiset pari vuotta on ollut todellista mylläkkää Sodankylässä. Aina siitä asti kun tammikuulla 2003 pääsin jatkamaan keskey­tynyttä lehtityötäni ja pääsin kertomaan omista kielteisistä kokemuksistani osana val­takunnallisenkin uutiskynnyksen ylittänyttä Sodankylän poliisisotkua. Ilmeisesti totuus on ollut liian kauhistava asia niille, jotka eivät totuutta kestä ja niinpä minua vastaan on sata­nut lukuisia rikosilmoituksia, joista suuri yleisö on hyvin tietoinen.

Merkillepantavaa myös nyt on ollut se, että monet ovat ottaneet yhteyttä ja olen saanut to­della arvokasta tietoa ja hen­kistä tukea ja olen siitä erittäin kiitollinen. Taistelkaamme yh­dessä oikean puolesta vääriä ja väkeviä vas­taan.