Eli tässä on sitä tietoa, jota on vuosikymme­net vi­susti maailmalta salattu – myös Otto Ville Kuusi­sen Terijoen hallituksen toi­mesta. Jos työväestön tilanne maassamme 1920 – 1930 luvuilla ei ollut kovin hääppöi­nen, niin ei sentään näin kurjaa ollut, että täysin syyttömiä ihmisiä tuomittiin ja teloi­tettiin vain sen vuoksi jotta tilastot saadaan Stalinia tyydyttävään muotoon, ja niinpä sa­dat läskikapinan aikana tai muulloin itära­jan taakse menneet tajusivat vii­meistään jouk­kohaudan reunalla tehneensä elä­mänsä pa­himman virheliikun siinä vaiheessa kun oli­vat itärajan ylittäneet.
     Nyt kun nämä tapahtumat Karhumäen ja Pet­roskoin liepeillä tapahtuivat vain vuosi - pari en­nen talvisotaa, voidaan vain kuvitella, millaiset puhdistukset olisivat alkaneet Suo­messa mikäli Terijoen hallitus oli päässyt ra­kentamaan maahamme saman­laista ”Stalinin onnelaa”, kuin mitä itärajan takana raken­nettiin. Kun tämän lisäksi vuoden 1918 haa­vat eivät ol­leet vielä kunnolla umpeutuneet, on il­meistä, että maassamme olisi alkanut verilöyly, josta maamme tuskin koskaan olisi toipunut ja yhteiskunnallinen kehitys olisi pysähtynyt vuosikymmeniksi eteen päin.

Kolmanneksi.
Nykyään tiedetään myös, että Kuo­lan alueen rikkaiden porosaamelaisten porot otettiin Sta­linin toimesta valtion omistukseen ja poron­omistajat kuskattiin Siperiaan, on perusteltua uskoa, että Kollaan pettämisen ja rintamien murtumisien myötä tämän päivän Lapissa ei olisi ainuttakaan poronomistajaa, muusta yksityisomistuksesta puhumattakaan. Ei saame­laista eikä muitakaan ja koko saa­melainen kulttuuri olisi tuhoutunut lopulli­sesti.

Nämä muutamat näkökohdat riittänevät osoittamaan, miten todella vakavasta asiasta talvisodassamme oli kysymys. Eli Mänty­vaaran sankareiden ja ”Marokon kauhujen” kontolla lepäsi todella raskas vastuu kansa­kuntamme kohtalosta ja tulevaisuudesta ja il­man näitä horjumattomia ja suurtakaan yli­voimaa pelkäämättömiä kansallissankareita kansakuntamme tulevaisuus olisi tuhoutunut.

Jatkosota ja Mannerheimin ”Miekantuppipäiväkäsky”.

Ylipäällikön päiväkäsky N:o 3 Päämaja. 10. heinäkuuta 1941. Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä luottaen sen urhoollisiin miehiin ja Suomen uhrautuvaisiin naisiin. Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta. Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden. Mannerheim.

Voittajien ja vahvemman oikeus ei ole kos­kaan ollut; eikä koskaan tule olemaan mi­tään to­dellista oikeutta ja aina silloin kun heikompi osapuoli kokee tulleensa väärin kohdelluksi, tämä antaa sytykkeen hyvinkin anarkistisille ja voimakkaille vastareak­tioille. Valtakuntien välisissä selkkauksissa koettu vääryys jättää yleensä aina uuden so­dan siemenen. Näin kävi Saksan ja Ranskan sodassa ensimmäisen maailmansodan aikoi­hin ja näin kävi myös tal­visodassamme, jonka jälkeen tehty rauha oli vahvemman sanelurauhaa, josta osoituksena oli mm. luo­vutetut maa-alueet.
     Nyt tämä sanelurauhan vääryys ja meiltä ryövätyt maa-alueet jättivät kansakuntamme sie­luun siinä määrin syvät jäljet, että oli täy­sin ymmärrettävää ja myös oikeutettua pyr­kiä kor­jaamaan koettu vääryys heti ensim­mäisen tilaisuuden tullen.
     Tämä tilaisuus Suomelle tuli sen myötä kun Saksan asemahti suunnitteli Hitlerin joh­dolla hyök­käystä Neuvostoliittoa vastaan ja tämän pilkkomista toisten valtioiden alus­maiksi. Niinpä siinä vaiheessa kun Saksa hyökkäsi vastoin aiempaa Molotov - Trib­bentrop-sopimusta Neu­vostoliit­toon, olivat suoma-laiset sukellusveneet miinoittamassa Viron rannikkoa yhdessä sak­salaisten kanssa kesäkuun 22 päivänä. Eli jo kolme päivää ennen puna-armeijan sotatoimia ja Helsingin pommituksia kesäkuun 25 päivänä. Käytän­nössä tämä merkitsi sitä, että Suomi oli aloittanut Saksan rinnalla hyökkäyssodan Neuvostoliittoa vastaan.

Jälkeenpäin moni on pohtinut tämän hyök­kä­yssodan moraalista ja juridista oikeutusta ja poh­tii edelleen­kin.

Ensinnäkin:
Jos sodan ainut tarkoitus oli palauttaa talvisodan rauhanehtona meiltä ryövätyt maa-alueet takaisin Suomen yh­teyteen, eli ottaa se, mikä meidän oli ja mihin meillä oli oi­keus, niin tämä antaa jat­kosodalle täyden moraalisen oikeu­tuk­sen.

Toiseksi:
Mikäli oli tiedossa ne ylempänä kerrotut hirmu­työt, joiden uhreina jopa kym-me­net tuhannet olivat täysin syyttömänä Stali­nin vai­noissa muutamaa vuotta aiemmin henkensä me­nettäneet, Karjalan heimon vapauttaminen Stalinin veri­sen hirmu-hallinnon alaisuu­desta antaa Suomen sotatoimille mo­raalisen oikeutuksen ja jopa velvollisuuden.
     Sen sijaan. Mikäli itäiseen Karjalaan suunnatun hyökkäyssodan tarkoi­tuksena oli ainoas­taan lunastaa Mannerhei­min runsaat pari vuosikymmentä aiemmin antama ”miekantuppi­vala”, ollaan jo arvelut­tavalla tiellä ja suoranaiseksi rikokseksi Suomen hyökkäyssota tulee silloin jos tällä on py­ritty ra­kentamaan Hitlerin tuella ja joh­dossa Suur-Suomi, johon ryövä­tään lisämaita itäiseltä naapu­riltamme. Tällaisille pyrki­myk­sille ei ole moraalista oikeutusta eikä näissä pyrkimyk­sissä olla oltu yhtään mo­raali-sempia ja kunni­allisempia kuin mitä naapu­rimme oli talviso­dan rauhan ehdoissa ollut.

Olipa maamme valtiollisen ja sotilaallisen johdon syvin tarkoitus tämä tai tuo, yksittäi­sillä sotilailla ei ole sotatilan aikana min­käänlaista mahdollisuutta sodan oikeutuksen moralisointiin ja omantunnon kysymysten pohdiskeluun. Sotilaan tehtävänä on vain to­tella annettuja määräyksiä tai muutoin on edessä sotaoikeus ja kuolemantuomio. Niinpä silloin kun sodan johto määrää hyökkäämään, on sotilaan hyökättävä ja niin myös hyökät­tiin Saksan rinnalla kohti itäistä Karjalaa ja kohti Uralia. Pari kuukautta jatkosodan alka­misen jälkeen Suomen joukot saavuttivat tal­visotaa edeltäneen rajan ja tähän päättyi Suomen ar­meijan kiistaton moraalinen oi­keus. Tämän jälkeen oltiin joko Karjahan heimon vapaut­tajia tai ryöstöretkeilijöitä.
     Suomalaisten joukkojen eteneminen Ääni­sen ja Syvärin rannoille, jopa ylikin kulki il­man sanottavaa vastarintaa kunnes joulu­kuussa marsalkka Mannerheim päiväkäskyl­lään pysäytti suomalaisten joukkojen etene­misen. Alkoi asemasota ja niinpä kaksi ja puoli vuotta odotettiin asemissa Saksan lo­pullista voittoa neuvostojoukoista ja Suomen rajan piirtämistä karttaan sinne, mihin Suomen joukot olivat edenneet.
     Mutta. Jokainen karman lakeja ja jumalai­sia oikeusperiaatteita tunteva ymmärtää, ettei ihmiskunnan historian suurimman rikollisen, Hitlerin, toimista mitään hyvää seuraa – eikä seurannut nytkään. Saksan joukot etenivät kyllä Moskovan porteille, mutta syyssateet muuttivat huoltotiet saviliejuksi ja huolto oli lähes mahdotonta. Tämän jälkeen tulivat aron talviset tuulet ja pakkaset, jotka tekivät SS-joukoista selvää samaan tapaan kuin aiemmin Napoleonin legioonat olivat Moskovan por­teilla aron tuuliin ja pakkasiin tuhoutuneet.

Vuoden 1943 alussa sadat tuhannet piiritet­tynä olleet Saksan armeijan sotilaan antautui­vat Stalingradissa ja Stalingradista muodostui sananmukaisesti Saksan armeijan joukko­hauta. Tämä antoi suuntaviittaa siitä, miten sodassa tulisi käymään ja niinpä Mannerheim jo antautumista seuraavana päivänä otti yhte­yttä Yhdysvaltoihin ja pyrki irrottautumaan sodasta, tosin laihoin tuloksin. Ilmeisesti tä­hän epäonnistumiseen oli syynä presidentti Rytin sitoutuminen Hitlerin koalitioon ja Suomen elintarvikehuollon riippuvuus Sak­sasta saatavasta elintarvikeavusta.

Länsiliittoutuneiden onnistunut maihin­nousu Normandiassa 6.6.44 merkitsi sitä, että sodan lopputulos oli selvä ja Hitlerin kohtalo sinetöity. Niinpä kolme päivää myöhemmin neuvostoliitto aloitti massiivisen hyökkäyk­sen Suomen armeijaa vastaan ja ”Äänisen rantojen vartijoista” tuli todellisia ”nopean toiminnan joukkoja”; tällä kertaa suuntana Koto-Suomi.

Elokuulla, huolimatta Talin – Ihantalan torjuntavoitoista Suomen tilanne oli siinä määrin katastrofaalinen, että oli välttämätöntä saada aselepo ja rauhanneuvottelut ja niinpä Suomen Hitlerin koalitioon sitonut Hitlerin hännystelijä, presidentti Ryti, ymmärsi erota ja marsalkka Mannerheimin otettua vastaan myös presidentin tehtävät, aloitti välittömästi rauhan tunnustelut ja Suomen irrottamisen sodasta, joka tapahtuikin syyskuun 4 päivänä solmitulla aselevolla ja syyskuun 19 päivänä solmitulla välirauhansopimuksella, jossa rau­han ehdot olivat monin verroin ankarammat kuin talvisodan rauhassa.

Lapin sota

Saksalaisten miinaan ajanut suomalainen kuorma-auto.

Siinä vaiheessa kun Mannerheim sai neuvo­teltua aselevon ja välirauhansopimuksen, Neuvostoliitolla oli kaikki edellytykset Suo­men nujertamiseksi ja miehittämiseksi. Niinpä rauhan ehdot olivat sen mukaiset ja todella ankarat.

Yksi näistä rauhanehdoista oli Suomessa olevien saksalaisten sotilaiden riisuminen aseista tai ajaminen Suomen maaperältä. Ai­kaa ei ollut paljon ja valvontakomissio seu­rasi tarkoin Suomen edesottamuksia ja ellei Suomi haluaisi tai pystyisi täyttämään tätä saksalaisiin sotilaisiin liittyvää rauhanehtoa, tulisivat neuvostojoukot hoitamaan tämän tehtävän ja todennäköisesti myös jäämään maahamme ja maamme itsenäisyys menetet­täisiin saman tien.

Niinpä seuraava suunta Suomen sotilailla oli idän sijasta kohti pohjoista perääntyvien saksalaisten kintereillä. Seurauksena tästä Suomen ja Saksan aseveljeyden rikkoutumi­sesta oli se, että saksalaiset polttivat lähes kaiken Lapista, tuhosivat sillat ja maantien rumput ja samalla miinoittivat kaiken mah­dollisen.

Saksalaisten tuohoamaa Rovaniemeä

Rovaniemen silloinen kauppala oli yksi sak­salaisten, Suomen ”turvallisuustakuuliitto­laisten”, totaalisesti hävittämistä ja miinoit­tamista kohteista (kuva yllä) ja näitä saksa­laisten tuhoamia kohteita löytyy kaikkialta saksalaisten perääntymisteiden varsilta ja sa­malla myös se ystävyys, joka oli aiemmin vallinnut suomalaisten siviilien ja saksalais­ten sotilaiden välillä, muuttui vihollisuudeksi ja raakuuksiksi siviilejä kohtaan. Niinpä muutama kilometri napapiiriltä nelostietä pohjoiseen oleva jyrkkä mäki ja kurvi tunne­taan myös nimellä ”kuoleman kurvi” ja nimi juontuu siitä, että sillä mäellä saksalaiset so­tilaat raiskasivat ja tappoivat suomalaistytön. Enemmiltä saksalaisten raakuuksilta ja sivii­liuhreilta kuitenkin vältyttiin sen vuoksi, että koko Lappi oli evakuoitu ennen Lapin sodan alkamista (Itse synnyin Lapin sodan aikoihin joulukuussa 1944 Lohtajalla, minne vanhem­pieni perhe oli evakuoitu) ja puolisen vuotta jatkunut sota Lapissa päättyi huhtikuun 27 päivänä 1945 kun viimeiset saksalaiset ylitti­vät Käsivarressa rajan ja siirtyivät Norjan puolelle ja suomalaiset joukot saavuttivat Kolmen valtakunnan rajapyykin. Aseet vai­kenivat ja suomalainen sotilas oli tehtävänsä tehnyt. Taistellut kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja lopulta ajanut Hitlerin joukot maasta ja näin pelastanut maamme itsenäi­syyden ja mahdollisuuden rakentaa omaa tu­levaisuuttaan. Täpärästi, mutta kuitenkin.

Evakoiden paluu miinojen keskelle.

Jos saksalaiset olivat raakalaisia jo omia so­tilai­taan kohtaan, eli ammuttiin pienimmästä­kin syystä, niin vielä enemmän raakalaisia saksalaiset olivat sotavankien kohtelussa. Riippumatta sota­vangin kansalaisuudesta.
     Nestori muisteli eräänkin sota-aikaisen tapa­uksen, jolloin hän oli ollut eräänä kesäisenä iltana kalanpyynnissä Vuojokivarressa lähellä siltaa ja pensaikosta seurannut kun saksalaiset olivat kul­jettaneet kävellen itävaltalaisia so­tavankeja kohti pohjoista. Erään vangin jalat olivat ol­leet jo niin verillä, ettei pystynyt enää käve­lemään ja niin oli istunut tien sivuun. Paikalle oli tullut joku upseeri, ottanut ”rov­ningin” kotelosta ja ampunut tämän sotavan­gin kuoli­aaksi. Perässä oli tullut sitten kuorma-auto ja tämä kuollut vanki oli nos­tettu auton lavalle. ”Kyllähän jos minulla olisi ollut pyssy niin minä olisin ampunut tä­män upseerin”, tuu­masi Nestori lopuksi.

Nyt kun Hitlerille ja hänen armeijalleen oli todella katkera paikka tunnustaa tosiasiat, eli sen, että oli hävinnyt sotansa ja hirvittävät ri­kok­sensa ihmiskuntaa ja ihmisyyttä vastaan., niin viimeisenä hir­mutyönään vetäytyvä saksalainen vuoristo­armeija, yli 200.000 miestä, sen sijaan, että olisi häipynyt vähin äänin ja kiiruusti Lapista, lähti kostamaan hä­vittyä sotaansa miinoitta­malla kaiken mah­dollisen niin teiden var­silta kuin ihmisten poltetuissa pihapiireissä­kin. Tämän vuoksi evakkotaipaleeltaan pa­lanneet ja jälleenra­kennustöitään aloittelevat Lapin ihmiset jou­tuivat aloittamaan työnsä jat­kuvien miinavaa­rojen keskellä.

Sodankylän laitamille omaan pihapiiriinsä evakosta palannut emäntä, Sylvi Parviainen, oli kiinnittänyt huomiota siihen, että kellarin portaikossa erään askelman hiekka oli ollut sileämpi kuin muissa askelmissa ja kun asiaa oli tutkittu, tästä kellarin askelmasta oli löy­tynyt saksalaisten asettama miina.

Vuojärven eteläpuolella oli eräs hevosen kanssa liikkeellä ollut nuori kaveri, Hannes Huhtala, erehtynyt heittämään kivellä tien varressa olevaa kiiltävää esinettä. Tämä kiil­tävä esine oli ollut saksalaisten miina, joka oli räjähtänyt sillä seurauksella, että kaveri oli kuollut vammoihinsa vielä samana päivänä.

1950-luvun puolivälissä oli tiekarhu raapais­sut Torvisen lähellä Lismanaavan suoralla näkyviin nelostiessä olleen metallisen esi­neen, joka oli paljastunut 500 kilon lento­pommiksi. Pionee­rit olivat nostaneet tämän pommin tiestä ja kuljettaneet Vuojärven so­ramontulle, jossa se räjäytettiin.

Olin silloin kymmenvuotias ja olin Moita-aavalla Hyttisen sarkain päässä etsimässä ka­navasta ve­den alla kimaltelevia komeita ki­viä. Tämä lentopommin räjähdys oli niin voimakas, että liki kuuden kilometrin päässä Moita-aavalla maa tärisi ja kanavassa ollut vesi väreili. Samoin kotimökkini ikkunat oli­vat helisseet ja kun sodat läpi käynyt äitini tiesi varsin hyvin, mitä tällaiset pamaukset merkitsevät, oli kauhuissaan luullut, että minä olin mennyt Moita-aavalla miinaan.

1960-luvulla Saariselällä tolvasi 5000-päinen porotokka saksalaisten miinaan ja räjähdyk­sessä oli kuollut satoja po­roja ja ehkä viimei­sin Lapin sodan pamaus oli kun Saariselällä tehtiin 1970-lu­vun alussa uutta nelostietä, jolloin D8-kater­pillari oli ajanut miinaan. Suuri katerpillari oli kohahtanut korkealle il­maan ja kuskin korvat olivat soineet monta viikkoa, mutta enem­miltä vahingoilta vältyt­tiin.

”Viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta”

Toisen maailmansodan aseiden vaiettua ja pölyjen laskeuduttua alkoi sotien syiden sel­vittely ja sotasyyllisten saattaminen oikeuden eteen. Ihmiskunnan historian suurin rikolli­nen, Hitler, ei jäänyt odottamaan maallista tuomiotaan ja hirttämistään. Samoin Stalin ei koskaan joutunut maallisen tuomioistuimen eteen hirmutöistään ja talvisodan sotarikok­sestaan. Sen sijaan Italian Mussolini tuomit­tiin ja teloitettiin kuin myös monet saksan sotasyylliset päätyivät Nürnbergin tuomioi­den jälkeen hirt­tolavalle. Samoin meillä Suo­messa käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäyn­tejä, joissa mm. presidentti Risto Ryti, joka oli liittänyt Suo­men Hitlerin koalitioon ja aloittanut Hitlerin rinnalla hyökkäyssodan Neuvostoliiton tu­hoamiseksi, tuomittiin ai­van oikein sotasyyl­lisenä vankeuteen. Toki on myös niin, että näitä sotasyyllisiä olisi meiltä Suomesta löy­tynyt enemmänkin mi­käli syitä ja syyllisyyk­siä olisi perusteelli­semmin tut­kittu. Eli kaikki Hitlerin hännys­telijät, jotka vetivät Suomen ylle ikuisen hä­peän Hitlerin liittolaisuudesta ja osasyylli­syydestä miljoo­nien juutalaisten joukkotu­hoon, osasyyllisyy­destä 600.000 Le­ningradin siviilin kuole­masta piirityksen uh­rina sekä täyssyylli­syy­destä Suomen kansa­laisten lä­hettämisestä Saksaan tuhottavaksi keskitys­leireillä sekä täyssyyllisyydestä Sak­sasta eräässä laivassa pakolaisina Suomeen yrittä­neiden juutalaisten maihin pääsyn estä­misestä sillä seurauksella, että nämä juutalai­set pa­lautettiin Saksaan ja tuhottiin keskitys­lei­reillä. Kaikki nämä täys­syylliset olisi pitä­nyt tuomita rikoksesta ihmi­syyttä vastaan.

J. K. Paasikiven astuttua presidentin vir­kaan kääntyi kokonaan uusi lehti Suomen ulkopolitiikassa ja ennen kaikkea Suomen suhteissa Neuvostoliittoon. ”Viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta”, oli yksi kuuluisimpia J. K. Paasikiven lauseita niiltä ajoilta. Eli Suomella on yli tuhat kilometriä rajaa itäisen naapurimme kanssa ja tämä on maantieteellinen realiteetti, jonka kanssa on viisaasti elettävä jotta uusilta sodan kurimuk­silta vältyttäisiin. Eli että: Ulkopolitiikka ei ole voimalaji. Ulkopolitiikka on ennen kaikkea taito­laji. Samoin sanat: ”Seiso aina omilla jaloillasi äläkä luota vieraan apuun”, ovat olleet johtoajatuksina Suomen tulevaa puolueetto­muuspolitiikkaa suuntailtaessa ja luotaessa kotoisia maanpuolustustragedioita. Talviso­dan aikana Ruotsi oli kieltänyt länsivaltojen Suomelle lupaaman sotilasavun kauttakulun ja kokemukset Saksan ”turvallisuustakuuliit­tolaisuudesta” olivat olleet siinä määrin huo­noja, ettei Suomella ole muuta mahdollisuutta kuin seisoa järkähtämättä omilla jaloillaan, horjumatta mihinkään suuntaan, ja kulkea omaa tietään, kuten ”Marokon kauhu” aika­naan.

”Suomessa on nyt hyvä aika.”

Pienessä mökissään yksinäisiä eläkepäiviään 1960-1970 lukujen vaihteessa elelevä Nestori muisti hyvin nuoruutensa kurjat ajat. Ajat, jolloin ei ollut työttömille minkäänlaista tu­kea tai apua, ei ollut vanhuus- tai sairaus­eläkkeitä tai lapsilisiä ja niinpä kunnan huol­lettavaksi joutuneet sairaat, vanhukset ja lap­set myytiin huutolaisiksi, jolloin ei voinut juuri ihmisarvosta puhua. Niinpä Nestori tuumasikin usein nykyisestä ajasta: ”Kyllä nyt on Suomessa hyvä aika”.

Sen lisäksi, että sodan kurimukset opettivat monta kallista läksyä ulkopolitiikan hoidosta, nämä sodan kurimukset käänsivät kokonaan uuden sivun myös Suomen sisäisiin asioihin. Kun vielä ennen sotia työväestö eli sorretussa ja alistetussa asemassa ilman mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon niin nyt hävityn sodan rauhanehtoihin kuului muutamien Suomessa toimivien, ”ryssävi­haa” lietsovien ja työläisten oikeuksia polke­vien järjestöjen lakkauttaminen ja tämä avasi myös työväenaatteen edustajille mahdolli­suuden aina hallitusvastuuseen asti ja tästä lähti muutoksen tuulet puhaltamaan ja Suo­men rakentaminen nykyiseksi hyvinvoin­tiyhteiskunnaksi.

Isänmaamme tulevaisuuden kannalta yksi so­tien jälkeisen ajan kohtalokkaimmista het­kistä oli vuoden 1956 presidentin vaalit, jossa U. K. Kekkonen voitti kolmannella kierrok­sella yö­pakkashallituksestaan myöhemmin kuului­saksi tulleen K. A. Fagerholmin yh­dellä ää­nellä ja tämä yksi ääni ratkaisi kansa­kun­tamme kohtalon myönteisellä tavalla vuo­si­kymmeniksi eteenpäin.

Urho Kaleva Kekkonen

Presidentti Kekkosesta tuli heti akusta läh­tien luotettava jatkaja presidentti Paasikiven aloittamille hyville naapurisuhteille itäiseen naapuriimme ja niinpä Neuvostoliitto palautti vuokraamansa Pork­kalan vielä samana vuonna ja kansakun­tamme kehitys sai kulkea myönteisissä mer­keissä.

Presidentti Kekkosen 25 vuotta jatkuneen valtakauden yksi vakavampia tilanteita oli 1960-luvun alussa pystytetty "Honka-rintama", jossa silloiset taantumusvoimat, Kokoomus ja SDP, liittoutuivat presidentti Kekkosen syrjäyttämiseksi vuoden 1962 presidentin vaaleissa. Kun samaan aikaan vallassa ollut Fagerholmin yöpakkashallitus pyrki polttamaan siltoja Paasikiven - Kekkosen linjalta ja viemään Suomea seikkailupolitiikan tielle, oli seurauksena noottikriisi vuoden 1961 lopulla.
     Monet meistä muistavat kuinka presidentti Kekkonen joutui palaamaan 30. lokakuuta 1961 yhdessä ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa kesken matkan Havaijilta ja saman tien nousemaan Novosibirskiin vievään junaan. Tältä matkaltaan Kekkonen palasi viikon kuluttua ja hajotti ensitöikseen eduskunnan ja niinpä vuoden 1962 alussa pidettiin niin eduskunta- kuin presidentin vaalitkin ja tämän jälkeen ei ollut enää epäilystä siitä, kuka on Suomen presidentti ja todellinen maan isä.

Näiden Isänmaamme vaaran vuosien jälkeen presidentti Kekkosen valtakausi oli todellista rauhan ja kansakunnan nousun ja menestyksen aikaa. Kun vielä 1950-luvulla tilanne maassamme oli se, että köyhät eivät pystyneet menemän lääkäriin, köyhien lapset eivät pystyneet opiskelemaan kansakoulua pitemmälle ja työttömäksi jääneet olivat täysin oman onnensa varassa, niin nyt sen myötä, että myös työväenaatteen edustajat pääsivät vaikuttamaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, saatiin koulu-uudistus, saatiin terveydenhuolto ilmaiseksi, perustettiin työvoimatoimistot ja työttömyyspäivärahat. Vain muutamia uudistuksia mainitakseni.
     Työväestön ja pienviljelijöiden asemassa tapahtui sikälikin uudistuksia, että luovuttiin ns. hätäaputyömaista, eli siirtotöistä toisessa päässä Suomea, parakkioloissa ja pienellä palkalla, ja alettiin maksamaan isompaa päivärahaa, jotta perheelliset saattoivat olla perheensä ja lastensa parissa. Samoin asutustilallisten asema parani huomattavasti kun heidän valtionvelkansa annettiin presidentti Kekkosen toimesta anteeksi. Yhteiskunnallisissa asioissa Kekkonen otti voimakkaasti kantaa ajan ilmiöihin. Mm. rattijuoppouteen sekä Uudessakaupungissa päätään nostavien uusnatsien, Heil-Hitler-psykoosin valtaan joutuneiden puuhasteluun, jota käsiteltiin TV:ssä; ja josta tuomiot olivat kolme vuotta vankeutta mm. törkeästä pahoinpitelystä.
     Presidentti Kekkosen hyvien idänsuhteiden seurauksena Suomen ulkomaankaupasta jopa 26 % oli vientiä itäiseen naapuriin ja tällä oli 1970-luvulla siinä määrin huomattava merkitys työllisyydelle, että 1960-luvulle ominainen Ruotsiin muutto loppui miltei kokonaan. Eli Nestori Vuojärven sanoja lainatakseni: "Suomessa oli todella hyvä aika".