1. Motivaatiot, sosiaaliset yhteydet ja henkiset virikkeet.

Huhtikuussa 1984 olin Käpylän kuntoutuskeskuksessa Helsingissä ja oli päättymässä liki 10 kuukautta jatkunut miltei yhtäjaksoinen sairaala ja kuntoutuslaitosjakso ja oli koittanut kotiuttamisen aika. Viimeisinä päivinä minua Käpylässä valmennettiin siviilielämää varten ja evästettiin arvokkailla eväillä, joita tulisin siviilissä tarvitsemaan jaksaakseni ylipäätään vielä terveyteni lopullisesti menettäneenäkin elää: "Sinun pitää olla aktiivinen. Ei saa jäädä vain olemaan ja odottamaan. Sinun pitää itse puolustaa omia oikeuksiasi. Elämälle täytyy olla myös tarkoitus….." jne. Tämä evästys katsottiin erittäin tarpeelliseksi ennen kaikkea sen vuoksi, että itsemurhat ovat vaikeasti vammautuneiden yleisin kuolinsyy maassamme. (Tieto peräisin Käpylästä).

Jos jo terveillä ihmisillä elämän tarpeelliseksi kokeminen on ratkaisevaa henkisen jaksamisen kannalta, niin vielä ratkaisevampaa tämä on niille, jotka yllättäen terveytensä jopa kesken parhaiden vuosiensa menettävät. (Olin 38-vuotias kolarin tapahtuessa). Ihminen kestää melkein mitä vain ja pystyy miltei mihin vain kunhan hänellä on riittävän pätevät syyt kestämiseen ja pystymiseen. Eli vaikeasti vammautunut ihminen tarvitsee mielekästä ja tavoitteellista tekemistä sekä edes muutamia ihmisiä, jotka antavat arvoa sille, mitä tämä vammautunut tekee. Olkoon toiminta mitä tahansa. Kirjoittamista, maalauksia, runoja tai vaikka korien punontaa. Eli toimintaa, jossa terveytensä menettänyt pääsee toteuttamaan ja kehittämään omia lahjakkuuksiaan ja tulemaan hyväksi omalla alueellaan.

Jos ajatellaan invalidien, vanhusten ja vammaisten ulkoisia elinolosuhteita, niin lainsäädännön turvin nämä on saatu suht' koht' kohdalleen myös Sodankylässä. Asuminen, taksikyydit, kotiavustajat jne. Sen sijaan invalidien, vanhusten ja vammaisten henkisissä virikkeissä ja henkisen jaksamisen alueilla on todella suuria puutteita; ja ainakin omalta kohdaltani tiedän, mitä on olla "kuin kaikkien unohtama huonekaluromu jossain kamarin nurkassa". Eli joutua elämäntilanteeseen, jota yksikään terve ihminen ei tajua eikä ymmärrä; ja jossa sosiaaliset yhteydet voivat olla jopa suoranainen elämisen ja jaksamisen ehto.

Yksi sosiaalisen kanssakäymisen muoto meillä Sodankylässä oli se, että monet eläkeläiset, yksinäiset, invalidit jne. ajelivat autollaan Sodankylän keskustaan. Autossa istuen tapasivat muita ihmisiä ja monille meistä tämä oli lähes ainut mahdollisuus ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä ja saada henkisiä virikkeitä. Sitten tuli aika, jolloin järjen valo sammui totaalisesti Sodankylän päättäjiltä ja rakennettiin keskustaan "taivaallisen rauhan aukio", eli idylli pelkän idyllin vuoksi ja tähän idylliin eivät enää eläkeläiset, invalidit ym. kuuluneet. "Täällä tyhjää pällistelet. Liikkeelle siitä", olivat konstaapeli Xxxxxxxx.n Xxxxxxxxxxx.n sanat. "Tyhjän pällistelijä on erittäin osuva nimitys Leo Salmelasta", kirjoitti nimismies Heikki Vihanta. (syyllistyiköhän nimismies Vihanta rikokseen?)
    Eli tällä "taivaallisen rauhan aukiolla" riistettiin mm. invalideilta ainutkin mahdollisuus sosiaalisten yhteyksien ylläpitoon ja olemiseen ihminen ihmisten joukossa ja monille tämä on merkinnyt entistäkin suurempaa syrjäytymistä, yksinäisyyttä, masennusta ja elämän arvottomuuden kokemista.

2. Vaikutusmahdollisuudet

Jokaisella oikeustoimikelpoisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa ja päättää omaa elinympäristöään, elinolosuhteitaan, omia oikeuksiaan ym. koskevissa asioissa. Ja näinhän yleensä terveiden maailmassa onkin. Terveet pystyvät itse puolustamaan omia oikeuksiaan ja saavat äänensä kuuluviin. Sen sijaan monille invalideille, vanhuksille, vammaisille ym. nämä vaikutusmahdollisuudet eivät ole niinkään itsestään selvyys. Ainakaan meillä Sodankylässä.

Suomen ratifioimien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten yksi keskeisiä periaatteita on, että jokaisen henkilön ihmisoikeudet ja oikeusturvan toteutuminen pitää toteutua niillä ehdoilla, jotka itse kunkin terveydentila asettaa. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että asioimisen mahdollisuuksia eri viranomaisiin pitää olla muitakin kuin henkilökohtainen käynti silloin kun henkilökohtaiseen käyntiin tai edes puhelimessa asioimiseen ei puhevaikeuksien vuoksi ole mahdollisuutta. .
     Aikanaan kun lähdin Sodankylässä peräämään invalidipysäköintipaikkoja keskustaan rakennettuun idylliin, otin kirjeitse yhteyttä mm. kunnanjohtaja Martti Puraan. Asiassa kävi kuitenkin niin, että Martti Pura ei vaivautunut vastaamaan millään tavalla tiedusteluuni. Eli että. Mikäli invalidi ei pysty henkilökohtaisesti hattu kourassa kunnanjohtajan luona asioimaan, saa olla asioimatta. Samaa mieltä oli sittemmin Sodankylän kunnanhallitus, Sauli Välitalo sekä oikeuskanslerin virasto. Sopineekin kysyä: Toteutuuko meillä Sodankylässä Suomen ratifioimat kansainväliset ihmisoikeussopimukset vaiko ei. Varsinkin kun näitä epäkohtia ja puutteita löytyy niin kunnanviraston kuin kihlakunnan virastonkin menneisyydestä oikein pilvin pimein. Yksityisten taholta tapahtuvista väärinkäytöksistä ja syrjinnästä puhumattakaan.

3. Vanhusten ihmisarvo Kelan käytännössä.

Yksi omituinen piirre, mikä ainakin Sodankylän Kelan toimissa on tullut usein esille, on se, että ihmisellä on arvoa ihmisenä vain siihen päivään asti, jolloin hän täyttää 65 vuotta. Eli että. Kela kustantaa henkilökohtaista fysioterapiaa sitä tarvitseville vain siihen päivään asti, jolloin kyseinen henkilö täyttää 65 vuotta. Olipa tämän terapian tarve miten huutava tahansa.
     Meillä Sodankylässä on tapaus, jossa eräältä vaikeaa reumaa sairastavalta Kela lopetti fysioterapian kustantamisen hänen täytettyään mainitut 65 vuotta. Nyt jokainen, joka itse sairastaa tai on läheltä nähnyt jonkun sairastavan reumaa, tietää, miten vaikea ja tuskainen sairaus reuma on. Kyseisen henkilön kohdalla säännöllisellä fysioterapialla ja lämpöhoidoilla reuma oli pidetty siedettävänä, kunnes iän täyttyessä terapiat ja lämpöhoidot lopetettiin ja seuraukset ovat kyseisen henkilön kohdalla olleet järkyttävät ja kustannukset yhteiskunnalle monikymmenkertaiset aiempiin terapiahoitoihin verrattuna ja tämän lisäksi inhimilliset kärsimykset, joita ei voida rahassa juuri noteerata.

Eli sopii ihan vakavassa mielessä kysyä:

Onko meillä Sodankylässä invalideilla, vanhuksilla ja vammaisilla minkäänlaista ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia vaiko ei?