Kristinuskon kaikkein kauneimpia ihanteita oli; ja on edelleen, hyvyys, laupeus ja rakkaus ihmisten välisissä vuorovaikutuksissa. Jeesuksen maallisessa vaelluksessa jokainen askel ja jokainen sana oli suurta viestiä hyvyydestä, laupeudesta ja rakkaudesta ja keskinäisestä anteeksiantamuksesta. Vuorisaarna sellaisenaan on jo valtavaa yhteiskuntaopin oppikirjaa, jossa Jeesus opettaa keski­näisen vuorovaikutussuhteen pelisääntöjä. Samoin kaikki muut Jeesuksen opetukset: "Tehkää toisille se, minkä toivoisitte it­sellenne tekevän". "Antakaa anteeksi mikäli teillä on moitetta toisianne vastaan". "Autuaampi on antaa kuin ottaa". Jne.

Nämä Jeesuksen arvot ja ihanteet ovat olleet viimeisten parin vuosituhannen aikana lukemattomien ihmisten arvoina ja ihan­teina, joiden avulla nämä "maailman valkeudet" ovat yrittäneet rakentaa tästä maailmasta parempaa maailmaa. Itse kunkin meistä asua ja elää. Valitettavaa on kuitenkin ollut ja on edelleen se, että pelkällä hyvyydellä tästä maailmasta ei parempaa maailmaa ole tullut eikä tule. Niin moni on hyvyyttä edustaessaan joutunut ole­maan koko ikänsä pelkän hyväksikäytön uhrina ja menettänyt elämänsä ja omaisuutensa saavuttamatta mitään tai pystymättä tästä maailmasta yhtään parempaa tekemään. Päin vastoin. Siinä missä väärinkäytöt ja rikokset menestyvät ja kannattavat, siinä väärintekijät saavat entistä enemmän intoa jatkaa vääryyden tiellä ja yllyttää muitakin samalle vääryyden tielle. Näin Suuren Nasa­retilaisen ihanteet kääntyvät itseään vastaan ja niin monen koh­dalla on käynyt, että "hyvyyden taivas" on romahtanut ja vastaan on tullut elämän karut ja kovat reaalitotuudet.

Hyvän tekeminen – kohtalokas virhe.

Oli kaveri, jolle nämä Suuren Na­saretilaisen Mestarin opetukset olivat olleet elävää todellisuutta jo aivan polvenkorkuisesta asti ja monet olivat olleet ne rikkaat het­ket, jolloin hän oli saanut auttaa lähimmäisiään – auttaa yksinäisiä vanhuksia, työttömiä, alkoholisteja ja niin monia muita. Kaveri luotti siihen, että hyvyydellä ja uhrautu­misella voi voittaa hyvyyden ja vähitellen muuttaa yhteiskuntaa ja koko maailmaa paremmaksi.

Sitten koitti päivä, jolloin kave­rin koko elämä pirstoutui yhdessä silmänräpäyksessä. Meni terveys lopullisesti ja nyt kun hän olisi vaikeissa hetkissään tarvinnut juuri tätä hyvyyttä ja läheisyyttä, tätä ei enää mistään löytynyt. Kaverista tuli kaikkien hylkäämä ja unoh­tama "huonekaluromu" jonnekin kamarin nurkkaan. Kaveri rukoili päivät ja viikot, että Jumala lähet­täisi edes yhden ihmisen, mutta ei ketään ja seuraus oli, että kaverin usko uskovaisiin ja koko länsimai­seen kristillisyyteen hiipui hiipu­mistaan ja lopulta sammui koko­naan.
    Mutta tämänkin jälkeen kaveri jaksoi uskoa Suuren Nasaretilaisen Mestarin opetuksiin ja luotti sii­hen, että hyvyydellä voi voittaa hyvyyden ja vastakaikua kunhan hyvyyden kylvöä ympäristöön jak­saa kylvää ja uhrautua yhteiseksi hyväksi. Niinpä siinä vaiheessa kun hän vaikeasti vammautuneena invalidina osti perheineen lomakiinteistön ja lähti perheineen rakentamaan todellista rau­hanmaata – paratiisia, jossa olisi sovinto Jumalan, luonnon ja ih­misten kanssa, nämä Nasaretilaiset arvot ja ihanteet olivat päällimmäi­senä ja hän vesialueen ja yksityi­sen metsätien osakkaana puolusti niin ulkopuolisten kalastusmah­dollisuuksia ikkunansa alla ole­valla pienellä järvellä kuin ulko­puolisten tienkäyttömahdollisuuk­sia yksityisellä metsätiellä. Kus­tansi mm. yksin viisi ensimmäistä talvea tien talvilinkoukset, jotta kaikilla olisi hyvä olla ja että rauha rauhan maassa säilyisi.
    Kaverin hyvyyden taivas alkoi tummumaan siinä vaiheessa kun in­validin vierailta evättiin pääsy in­validin perheen omistamalle kiinteistölle. Asiaan saatiin sillä kertaa korjaus, mutta myöhemmin, siitäkin huoli­matta, että invalidi oli yksin kus­tantanut mm. tien talviaurauksen jo viiden vuoden ajan, tuli muuan hel­luntailainen ja lät­käsi invalidilta tai muilta osak­kailta mitään kysy­mättä tien käy­tön kieltävän liiken­nemerkin ja romutti totaalisesti in­validin pyr­kimykset rakentaa ym­päristöstään tavoittelemaansa kes­kinäi­sen so­vinnon ja rauhan tyys­sijaa. Sa­malla jälleen evättiin in­validin vie­railta pääsy kiin­teistölleen.
    Myöhemmin ilmeni myös niin, että ulkopuoliset urrasivat Metsähalli­tuksen suojeluksessa invali­din ik­kunan alta järven totaalisesti tyh­jäksi. Pitäjältä kantautui tietoja, että kun itse eivät saneet pyy­tämi­ään siikoja syötyä, niitä myy­tiin eripuolille pitäjää ja kun pyyn­ti­kelpoiset kalat järvestä loppui­vat, pie­nennettiin verkon silmäko­koa ja kun sekään ei riittänyt, han­kittiin Metsähallitukselta pyyntilu­pia myös sukulaisten nimiin. Lop­pu­tulos oli sitten se, että kyseisten kalastajien kalastusoikeuksia puo­lustanut invalidi joutui itse osta­maan kalansa kaupasta ja kävi juuri niin kuin joku viisas on sano­nut: "Hullun eväät syödään en­simmäisenä".

Eikä siinä kaikki. Kun invalidi lopulta tajusi, mistä oli kysymys ja katsoi, ettei ole velvollinen kus­tantamaan omilla eläketuloillaan tietä sellaisten ulkopuo­listen sään­nöllistä käyttöä varten, joilla ei ole metsätien osakkaiden myöntämää tienkäyttölupaa; ja joi­den väärin­käytöksistä invalidi oli joutunut vahinkoa kärsimään, alkoivat nyr­kit heilumaan ja ärräpäät sinkoile­maan. Lopulta kävi vielä niin, että kun invalidi ei tien osakkaana ja tie­kunnan varaesimiehenä väis­ty­nyt ulkopuolisten nyrkkien edessä, paikalle kutsuttiin poliisi, joka lähti invalidia itseään kuulematta turvaamaan ulkopuolisten lainvastaista metsätien käyttöä uh­kaamalla ottaa invalidin säilöön ja kirjoittamalla vieläpä invalidille sakon.
    Eli omankäden oikeudella, il­man Yksityistielain tarkoittamaa tienkäyttölupaa, yksityistä metsä­tietä vuosien ajan ilmaiseksi käyt­täneellä ulkopuolisella oli suu­rempi puhevalta ja suuremmat oi­keudet kuin tiekunnan varaesimie­heksi nimetyllä invalidilla, joka oli perheineen ostamista maista sekä vesi- ja tieoikeuksista maksanut korkoi­neen pitkästi yli ???.??? markkaa ja erilaisia tiekustannuksiakin useita kymmeniä tuhansia mark­koja.

Jokainen vähänkään asioita ym­märtävä ymmärtää mitä tällainen on koettavaksi. Useimmat ymmär­tävät myös, että näiden kokemus­ten kuri­muksessa hyvyyden taivas romah­taa ja Suuren Nasaretilaisen ope­tukset ja ihanteet joutavat ar­votto­mina romukoppaan. Varsin­kin, kun invalidi joutui täysin yk­sin nämä kurimukset läpikäymään. Tiekunta muka oli, mutta tiekun­nan esimie­hellä ja osakkailla ei ollut henkistä ryhtiä ja rohkeutta lähteä puolus­tamaan invalidin oi­keuksia. Eli: "Väistelköön inva­lidi ulkopuolis­ten nyrkkien edessä kunhan oma nahka pelas­tuu".
    Uskoisin monen ymmärtä­vän senkin, että on vii­meiset hetket tunnustaa elämän kovat re­aalito­tuudet siinä vaiheessa kun kaikki on val­mista lopullista lähtöä var­ten; ja kun soittaa viimeistä jäähy­väispu­he­luaan ai­noalle ystävälleen. Hy­vyy­den palkkana ja hintana oman elä­män ajallinen ja iankaik­kinen tu­houtu­minen on liian kallis mak­setta­vaksi. Niinpä ainut mah­dolli­suus on herätä uskontojen utopi­oista tässä elämässä vallitse­viin koviin re­aali­totuuksiin.

Martti Luther ja kahden regimentin oppi..

Uskoisin, että en ole ainut, joka on elämän kovien realiteettien kes­kellä joutunut kyseenalaistamaan raamatun ilmoitukset oikeuden­mukaisesta Jumalasta ja Jeesuksen opetukset hyvyydestä ja rakkau­desta. Niin hirvittävää kurimusta tämä elämä on monille meistä ol­lut.

Kirjassaan "Voittava usko" Lennart Pinomaa käsittelee Martti Lutherin uskonäkemyksiä ja tästä kirjasta käy ilmi, että myös Martti Luther joutui pohtimaan Raamatun opetusten ja elämän ko­vien realiteettien välistä ristiriitaa. Tutkistelujensa tuloksena Martti Luther päätyi Kahden regimen­tin oppiinsa, jonka mukaan Jee­suksen opetukset koskevat vain to­dellisia Jeesuksen seuraajia ja hei­dän kes­kinäistä yhteyttään, jossa vallitsee armo ja rakkaus kun taas tämän yhteyden ulkopuolella, muussa yh­teiskunnassa, vallitsee laki ja oi­keus, jota esivalta ylläpi­tää; ja jonka vuoksi esivalta ei tur­haan miekkaansa kanna.

Ja näin myös on. Raamatun tar­kempi tutkistelu osoittaa, että vuo­risaarnansa Jeesus osoitti nimen­omaan vain paikalla olleille ope­tuslapsilleen. Samoin monet muut­kin opetukset ja tämä saattaa koko Raamatun sanoman täysin uuteen valoon. Eli silloin kun eletään tässä maassa ja tässä maailmassa, eletään elämän kovien realiteettien keskellä ja niillä ehdoilla, jotka nämä realiteetit sanelevat. Jos on­kin niin, että Jeesuksen ja raama­tun opetukset keskinäisestä rak­kaudesta, laupeudesta ja hyvyy­destä toimivat pienissä piireissä ja saman hengen valtaamien kesken, ulkopuolella vallitsee vääryys ja raatelevaiset sudet ulvovat ja saa­listavat. Jokainen ymmärtää, että mikäli lammas lähtee veljeilemään ja elämään sovinnossa susien kanssa, tämä veljeys ja sovinto voi tapahtua vain siten, että lammas alistuu uhrin osaan aina siihen asti, että jäljelle on jäänyt pelkkiä vil­latupsuja jonnekin korven kätköi­hin, kuten aiempi esimerkki inva­lidin kokemuksista osoitti; ja tätä­hän Jeesus ei opetuksil­laan tar­koittanut.
    Eli silloin kun liikutaan ja toi­mitaan Jumalan lasten kanssakäy­misen ulkopuolella, suhteessa tä­hän maailmaan, meillä on jatkuva taistelu ja sotatila raatelevaisia su­sia – vääryyden tekijöitä ja rauk­kamaisia ihmisiä vastaan ja tässä sodassa ei hyvyyden osoittamisella ja toteuttamisella ole mitään sijaa. Tarvitaan määrätietoisia otteita ja oikeamielistä esivaltaa, oike­usjär­jestelmää ja uskottavia puolustus­voimia huolehtimaan yh­teiskunta­rauhasta ja oikeuden to­teu­tumi­sesta sekä kansallisesta tur­valli­suudesta.

Aretalogia – totuuden peili.

12. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terä­vämpi kuin mikään kaksite­räinen miekka ja tunkee lä­vitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja ai­voitusten tuomitsija;
13. eikä mikään luotu ole hä­nelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.
(Hebr. 4. luku)

Nyt kun elämän realiteetit ovat tällaiset, ainoaksi keinoksi parem­man ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja maailman luomi­sessa jää se, että saatetaan nämä vääryyden tekijät ja raukkamaiset ihmiset kasvotusten oman itsensä ja omien tekojensa kanssa. Eli hei­dän eteensä on pantava sellainen "peili", josta he näkevät itsensä alastonna ja paljastettuna aina sa­latuinta sisintä myöten. Monilla ihmisillä on harhakuvia ja illuusi­oita itsestään ja tekojensa oikeu­tuksesta, mutta nämä harhat ja il­luusiot on riisuttava, saatettava ihminen totuuden sanalla "sydä­men särkymäpaikalle" ja todellisen parannuksentekoon; ja ellei ole omaehtoista halua saattaa asioitaan ja tekojaan päivänvaloon ja niiden kuntoon saattamiseen, esivallan ja oikeusjärjestelmän on puututtava näiden edesottamuksiin riittävän voimalli­sin ottein ja osoitettava, että rikos ja vääryys ei kannata; ja että jokai­nen joutuu kantamaan vastuun omista tekemisistään.

Viimeaikoina on käyty keskustelua poliisin valtuuksien lisäämiseksi mm. telekuuntelussa. Periaatteessa poliisilla on oltava käytettävissä kaikki mahdolliset keinot taiste­lussa huumekauppaa ja muuta ammattimaista kotimaista ja kan­sainvälistä rikollisuutta vastaan. Eli Arelalogia suhtautuu myöntei­sesti poliisin valtuuksien lisäämi­seen.
    Toinen pointti asiassa on kui­tenkin se, että samalla kun poliisin valtuuksia lisätään, on kiinnitet­tävä erityistä huomiota siihen, että polii­siin voidaan kaikissa tilan­teissa luottaa; ja kuten tämänkin lehden sivulla on aiemmin käynyt ilmi, lä­heskään kaikki poliisit eivät ole luottamuksen arvoisia ja tämä aset­taa omat erityisvaatimuksensa koko oikeusjärjestelmälle sekä julkiselle sanalle ja todellisille oi­keuden ja totuuden palvelijoille.

Lainsäädännössämme, samoin kuin Euroopan Neuvoston Ihmisoi­keussopimuksessa, on julkiselle sa­nalle turvattu oikeus viranomaisten ja muiden julkisten henkilöiden to­tuudenmukaiseen arvosteluun. Tämä nähdäkseni sen vuoksi, että julkisen sanan merkitys korkean virkamies- ja yhteiskuntamoraalin ylläpitäjänä on tiedostettu ja tätä halutaan myös hyödyntää yhteis­kunnan tervehdyttämiseksi tai ter­veen yhteiskunnan ylläpitämiseksi. Niinpä Aretalogia tulee vastaisuu­dessa olemaan entistäkin enemmän "totuuden peilinä" myös poliisin ja muiden hallinto- ja oikeusviran­omaisten toimia tarkasteltaessa ja Aretalogian päämääränä on, että kansalaisten oikeusturvaa vaaranta­vat poliisikoulun pääsykokeiden "maanantaikappaleet" on perattava pois poliisikunnasta.

Oikeus puolustautua.

Paavali kirjoittaa Rooman usko­ville:

17. Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Ahkeroikaa sitä, mikä on hyvää kaikkien ihmisten edessä.
18. Jos mahdollista on ja mi­käli teistä riippuu, eläkää rau­hassa kaikkien ihmisten kanssa.
19. Älkää itse kostako, rak­kaani, vaan antakaa sijaa Ju­malan vihalle, sillä kirjoitettu on: "Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra."
20. Vaan "jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hä­nellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle."
21. Älä anna pahan itseäsi voit­taa, vaan voita sinä paha hy­vällä.

"Jos hän ei uutta tee, vaan puh­distaa verestään valheen, kaiken itsekkyyden.
Nöyrästi kärsii, kos­taa vääryydet vain anteeks’ an­tamalla".
(Ernest Arnold: Aasian valo)

Ajatellaanpa vaikkapa koulu­kiusaamisia. Yleinen piirre näissä on, että ulkopuoliset; tai kiusaaja it­sekään, eivät tajua miten vakavasta asiasta on kysymys ja näin kiusaa­miset saavat jatkua loputtomin. Sen sijaan kiusaamisen uhriksi joutu­neen elämä voi olla yhtä maanpääl­listä kurimusta, jonka vuoksi koko elämä on pilalla. Seurauksena voi olla anoreksia, jopa itsemurhayri­tykset toisten tajuamatta, mistä on kysymys.
    Tällaisessa tilanteessa uhrilla on täsmälleen kaksi vaihtoehtoa: Joko kasvaa henkisesti niin suureksi ja voimakkaaksi, ettei ole enää altis kenenkään kiusaamisille. Tai sitten pystyä lopettamaan nämä kiusaa­mi­set tavalla tai toisella heti al­kuunsa. Muutoin seuraukset voi­vat olla hy­vinkin tuhoisia.

Sama koskee työpaikkakiusaa­misia tai muita ympäristön taholta tulevia raukkamaisia tekoja; jopa suoranai­sia rikoksia. Joissakin yk­sittäista­pauk­sissa raamatun opetuk­set anteek­siantamisesta toimivat käy­tännössä ja vapauttavat katke­ruu­desta ja kostopyrkimyksistä. Sen sijaan jat­kuvien vääryyksien ja raukkamais­ten tekojen kohdalla tämä ei toimi; ja tällaisten tekojen loputtomaksi uhriksi kenenkään ei tarvitse eikä saa alistua. Tämän vuoksi meillä jo­kaisella on oikeus puolustautumi­seen ja meillä pitää myös olla kei­not puolustautua. Olipa sitten ky­symyksessä koulu- tai työpaikka­kiusaamiset, ihmisoi­keusrikkomuk­set tahi muut rikok­set tai raukka­maiset teot tai viran­omaisten virkavirheet. Euroopan Neu­voton Ihmisoikeussopimuksen 13 artikla sanoo:
Jokaisella, jonka tässä yleissopi­muksessa tunnustet­tuja oikeuk­sia ja vapauksia on loukattu, on ol­tava käytettävis­sään tehokas oi­keussuojakeino kansallisen vi­ranomaisen edessä siinäkin tapa­uksessa, että oikeuksien ja vapa­uksien loukkauksen ovat tehneet vi­rantoimituksessa olevat henki­löt.

Elian Hengessä.

Jo vuosisatojen ajan kristillinen usko on ollut keskeisesti esillä kai­kessa yhteiskunnallisessa ajatte­lussa. Kirkko on ollut keskellä ky­lää kaiken aikaa, mutta todellisen totuuden ja oikeuden puolustajaksi kirkosta tai sen edustamasta kristil­lisestä uskosta ei ole ollut. Sama pätee myös kirkon ulkopuolisiin us­konsuuntiin. Ilmeisesti näissä ele­tään siinä utopistisessa harhassa, että Jumala hankkii ihmisistä riip­pumatta oikeuden vääryyden tai raukkamaisten tekojen uhreiksi joutuneille ja niinpä niin lukemat­tomat lähimmäisemme joutuvat elämään läpi elämänsä uhrin osassa. Ei olla tajuttu sitä, että Ju­mala voi toimia tässä ajassa vain palveli­joidensa kautta – niiden, jotka us­kollisesti puolustavat Ju­malan to­tuutta ja oikeutta; ja jotka uskalta­vat ja haluavat olla vääryyk­sien uh­riksi joutuneiden rinnalla – vääriä ja väkeviä vastaan. Riippu­matta siitä, miten suurilla saap­pailla nämä väärät ja väkevät aste­levat.

Sen myötä, että Suomi on liitty­nyt Euroopan Neuvostoon ja on ra­tifioinut kansainväliset ihmisoike­ussopimukset, näiden sopimusten oikeusperiaatteet on kirjattu myös maamme lainsäädäntöön. Samoin Euroopan Ihmisoikeustuomiois­tuinten päätökset sitovat myös maamme tuomioistuimia. Hyvä näin, mutta pitkä matka on vielä edessä jotta päästäisiin oikeuskäy­tännössä siihen ihanteelliseen ti­laan, jossa jokaisen kansalasisen ihmisarvo ja oikeudet toteutuisivat täysipainoisesti käytännössä riip­pumatta ihmis­ten etnisestä taus­tasta, terveydenti­lasta tai muista­kaan seikoista.

Sivulla 5 on juttua siitä, kuinka kolmisen tuhatta vuotta sitten Isra­elissa oli laillinen yhteiskuntajär­jestys, oli laki ja oli esivalta ase­tettu puolustamaan vääryyksien uh­reiksi joutuneiden oikeuksia, mutta joka esivalta ei hoitanut virkaansa niin kuin asetettu oli. Eivät pitäneet oi­keutta vaan olivat puolueellisia toiminnassaan ja väänsivät vääräksi heikomman uhriksi joutunee asiat. Kun tämän lisäksi korkeinta maal­lista valtaa edustava kuningas oli sortunut vääryyden ja rikosten teille, kansa oli täysin vailla oike­usturvaa. Nyt tässä tilanteessa ku­ningasten Kuninkaan oli puututtava asioiden kulkuun ja Elian oli läh­dettävä kuningasten Kuninkaan valtuusmiehenä asialle. Julistamaan kuningas Ahabille hänen ansaitse­mansa tuomio.
    Ja näin on tänäkin päivänä. Meillä on valtavan hyvä lainsää­däntö ja kansainväliset sopimukset sekä Eu­roopan Ihmisoikeustuo­mioistuimen päätökset puolustavat yksilökansa­laisten ihmisoikeuksia ja oikeustur­van toteutumista, mutta näidenkin käytännön merkitys jää vähäiseksi ja monilta saavuttamatta elleivät paikalliset viranomaiset toimi niin kuin toimia pitää; ja ell­eivät lailli­suusvalvontaviranomai­set välitä pätkän vertaa siitä, mitä maas­samme tapahtuu – toteutuuko yksi­lökansalaisten oikeudet vaiko ei.
    Tämän vuoksi myös meidän päi­vinämme ja meidän yhteiskunnas­samme tarvitaan niitä kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran val­tuusmiehiä ja naisia, jotka ymmär­tävät, mitä korkein totuus ja oikeus on; ja jotka ovat valmiit puuttu­maan Elian tavoin asiain kulkuun silloin kun epäkohtia maamme hal­linto- ja oikeusviranomaisten kes­kuudessa ilmenee. Ja niin kuin il­man Eliaa Jumala ei voinut puuttua väärien ja väkevien edesottamuk­siin, niin samaa on nytkin. Ilman todellisia oikeuden ja totuuden pal­velijoita on aivan turhaa odottaa suoraan taivaasta tulevaa oikeutta – ainakaan ennen viimeistä tuomiota, jolloin vanhurskaat perivät iankaik­kisen autuuden kun taas porovar­kaat ja muut rötöstelijät heitetään tuliseen järveen.

Hyvyyden taivas pienoiskoossa.

2. "Ihmislapsi, ennusta Israelin paimenia vastaan, ennusta ja sano heille - paimenille: Näin sanoo Herra, Herra: Voi Israe­lin paimenia, jotka ovat itse­änsä kainneet! Eikö paimenten ole kaittava lampaita?
3. Te olette syöneet rasvat, pu­keneet päällenne villat, teuras­taneet lihavat; mutta ette ole kainneet laumaa,
4. ette ole vahvistaneet heik­koja, ette ole parantaneet sai­raita, sitoneet haavoittuneita, tuoneet takaisin eksyneitä, etsi­neet kadonneita, vaan te olette vallinneet niitä tylysti ja väki­valtaisesti.
5. Ja niin ne ovat hajaantuneet paimenta vailla ja joutuneet kaikkien metsän petojen syötä­viksi - hajaantuneet ne ovat.
6. Minun lampaani harhailevat kaikilla vuorilla ja kaikilla korkeilla kukkuloilla; pitkin koko maata ovat minun lam­paani hajallaan, eikä kenkään niistä välitä eikä niitä etsi.

11. Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huo­len.
12. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.

Pienet lapset tarvitsevat turvallisen kodin ja turvalliset vanhemmat ke­hittyäkseen vapaaksi ja menesty­väksi yksilöksi. Samoin me aikui­set tarvitsemme omat henkiset suoja­kuoremme, sellaisen rauhan­maan, jossa "murskaamot ei enää raikaa" ja jossa raatelevaiset su­det eivät ole ulvomassa ja saalista­massa. Eli jo­kainen ihminen tarvit­see sellaisia yhteyksiä, jossa on to­della hyvä olla; ja jossa sielu lepää. Sellaisia yhteyksiä, joissa tapahtuu henkinen vapautuminen ja vahvis­tuminen, jaksaaksemme elämässä eteenpäin. Jaksaaksemme uskoa oikeuden voittoon ja jaksaaksemme taistella vääryyksiä ja rikoksia vastaan hen­gen asein ja oikeusvi­ranomaisten avulla silloin kun asian laatu sitä vaatii.
    On ymmärrettävää, että silloin kun ihminen joutuu koulu- tai työ­paikkakiusaamisien loputtomaksi uhriksi tai muutoin ympäristön jy­rättäväksi, ihmisen mieleen nousee halu tintata kiusaajiaan tai jyrääji­ään sillä mielin, että ottavat lukua pitkän aikaa ja muistavat tinttaami­sen vielä kuolinvuoteellaankin. Tämä ei ole kuitenkaan oikea tie, niin houkuttelevaa kuin onkin; ja jospa sen sijaan, että itse tinttaisit, tulisit meidän joukkoon niin me "tint­taamme" hengen asein sinun puo­lestasi. Me välitämme sinusta ja tahdomme puolustaa sinua.

Tämän päivän Suomessa yhteis­kunnalliset ongelmat ja kansalais­ten henkinen hätätila ovat saavutta­neet ennennäkemättömät mitta­suhteet ja kehityksen suunta on kiihtyvällä vauhdilla kielteinen. Yhtenä syynä näihin tämän päivän ongelmiin olen näkemässä, että suuret kansanjoukot kokevat elä­män arvottomaksi ja tulevaisuuden hyvin synkkänä. Tämän vuoksi tar­vitsemme kiiruusti sellaista toi­mintaa, jossa elämän arvot ja rik­kaudet rakentuvat muun kuin ta­loudellisen hyvinvoinnin ja mam­monan palvonnan varaan. Meidän on ymmärrettävä, että ihmistä ei tee onnelliseksi eikä elämää rik­kaaksi ulkoinen menestys ja ai­neellinen hyvinvointi. Todellista elämän rikkautta on kokea hy­vyyttä, laupeutta ja rakkautta sekä yhteistyö toinen toistemme, isän­maamme ja kansamme hyväksi. Jumalaa emme voi ihmiskäsin palvella sillä Hän ei meiltä mitään tar­vitse. Sen sijaan me ihmisiä tarvit­semme toinen toisiamme ja isän­maamme ja kansamme tarvitsee meitä.

Tämä yhteistyö ja nämä arvot antavat elämälle todellisen arvosi­sällön ja suunnan ja tekevät elä­mästä niin rikkaan ja antoisan, ettei elämää kannata huonoilla elämän­tavoilla pilata ja silloin kun hyvyy­den taivas jälleen kirkkaana loistaa, siinä koetut vääryydetkin tuntuvat niin vähäpätöisiltä, ettei niillä kan­nata juuri päätään vaivata ja itseään stressata. Hyvyys ja rakkaus ovat todellista palsamia sielun haavoihin, niihinkin, joita väärintekijät ovat sieluumme lyöneet.