Elettiin lokakuun viimeisiä päiviä vuonna 1967. Sinä syksynä minulla oli elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa ja niinpä monet syksyiset päivät ja lukemattomat erämaapenikulmat kuluivat hirvimetsillä samoillessani.      Sinä päivänä lähdin liikkeelle aamulla jo ennen kahdeksaa. Lunta oli maassa jo liki saappaanvarren mitta, mutta halusin liikkua jalkaisin, suksista kun on yleensä vain haittaa hirvimetsällä liikuttaessa. Niinpä kahlasin Rääsypalon kautta Vuovaaraan ja sen itäpuolisiin erämaihin kunnes illalla kuuden aikaan olin Vuovaaraan menevän metsäautotien päässä. Kahluumatkaa oli kertynyt jotain kolme penikulmaa. Olin rättiväsynyt ja kun sinä päivänä en tavannut hirviä, en edes jälkiä enkä muutakaan riistaa ja niinpä mielialani oli sen mukainen. "Kyllä tämä on hullun hommaa. Kahlata nyt päivät tyhjässä erämaassa". Samalla hirvitti se liki kymmenen kilometrin matka, jonka joutuisin rättiväsyneenä kotiin raahustamaan: "Ainakaan huomenna minä en lähde mihinkään". Näissä synkissä mietteissäni muistin kuitenkin neljä vuotta aiemmin aloittamani hypnoosiopinnot ja otin kerta kaikkiaan itseäni niskasta kiinni: "Eipäs vaivuta synkkyyteen", sanoin itselleni ja jatkoin: "Kuuleppas Leo. NYT MENTIIN". Sinä iltana täysi kuu paistoi kirkkaalta taivaalta, luminen erämaa oli valoisa ja kun metsätiellä oli kilometritolpat, saatoin seurata kellostani kilometrillä käyttämääni aikaa. Ensimmäinen kilometri meni 8. minuuttiin, toinen 8. minuuttiin ja kun kolmas meni alas Leukaojan laaksoon jo 6,5 minuuttiin, tajusin, että nyt tosiaan mennään. Kaikki masennus häipyi pois, koin valtavaa voitonriemua ja voimani olivat palautuneet niin, että olisin voinut kahlata toisen samanlaisen päivämatkan heti perään ja kun tunnin vauhdikkaan kävelyn jälkeen olin kotona, aloin kahvit juotuani pakkaamaan reppua päästäkseni aamulla entistä aiemmin uudelle retkelle hirvimetsiin.      Tämä liki kymmenen kilometrin matka olisi ollut todella raskasta synkissä mietteissä tapahtuvaa raahustamista mikäli olisin antanut mielialani vajota siihen synkkyyteen, johon se oli vajoamassa.

"Henki on enemmän kuin ruumis", opetti Suuri Nasaretin Mestari omana aikanaan ja tämän kanssa on sopusoinnussa ne amerikkalaiset tutkimukset, joiden mukaan keskivertoihminen käyttää käytettävissä olevista henkisistä voimavaroistaan hyväkseen vain noin kymmenen prosenttia. (On muuta kuin aivokapasiteetti). Eli jokaisen ihmisen sisikunnassa uinuu valtavia henkisien voimavarojen reservejä, jotka ihmisten pitäisi oppia hyödyntämään. Tämän taidon olin erämaiden kasvattina Jumalan korkeakoulussa oppinut ja tämä kokemukseni oli yksi niistä lukemattomista, joissa uskon hengessä tapahtunut henkinen aktivoituminen johti myös fyysisiin suorituksiin ja oli väkevä todiste siitä, että olin löytänyt jotain todella suurta ja arvokasta.

Kuoleman porteilta takaisin

Syksy 1983 olin kohdaltani elämän kovaakin kovempaa realismia. Kuukaudet Lapin keskussairaalassa kallovedossa, letkuissa ja sinunkauppoja kuoleman kanssa tehdessä olivat johtaneet siihen, että olin lopulta pelkkää luuta ja nahkaa pystymättä liikkumaan, syömään tai edes puhumaan ja lääkärien ennusteet hyvinkin pessimistisiä ja tulevaisuuden näkymät hyvin synkät.
     Toivon tähän toivottomuuteen antoi kuitenkin nuoruudessani hankkimani hypnoosin taito ja tietoisuus ihmisen henkiseen minään liittyvistä mahdollisuuksista. "Katothampa", ajattelin kuunnellessani lääkärien tilannearvioita ja tulevaisuuden näkymiä. Sitten koitti lokakuun viides päivä ja minut nostettiin ambulanssin paareille ja lähdettiin siirtämään Sodankylän terveyskeskukseen. Tämän lähtöhetken tulen muistamaan läpi elämäni todella kauniina ja liikuttavana hetkenä. Paarien ympärille oli kokoontunut koko osasto neljän henkilökunta ynnä sairaanhoidon opiskelijat ja tuskin yhtään kuivaa silmää siitä hetkestä löytyi. Kolme ja puoli kuukautta jatkunut keskussairaalahoito päättyi ja tämä kausi oli ollut minulle kuin maanpäällinen paratiisi, jossa vaikeasta vammautumisestani huolimatta olin elänyt kenties elämäni onnellisimpia päiviä. Tämä sen vuoksi, että yksinäisenä erämaiden kasvattina olin löytänyt keskussairaalan henkisestä ilmapiiristä sen henkisen yhteyden ja ykseyden, joita koko siihenastisen elämäni olin ikävöinyt ja etsinyt.

Sodankylän terveyskeskukseen siirtämisen myötä alkoi kokonaan uusi vaihe. Keskussairaalan lääkärit olivat tehneet sen mikä oli tehtävissä ja niinpä fysioterapia tulisi näyttelemään keskeistä sijaa kenties jopa vuosien ajan.
     Hyvin yleinen asennoituminen monilla on, että lääkärit tai terapeutit tekevät jotain kuntoutettavan hyväksi ilman kuntoutettavan henkilökohtaista panosta. Kuitenkin totuus on, että parhaimmankin fysioterapeutin saavutukset jäävät laihoiksi, mikäli kuntoutettava ei ole kokosydämisesti itsekin mukana. Tuloksellinen fysioterapia on ennen kaikkea yhteistyötä ja työtoveruutta, jossa yhteistoimin pyritään tuloksiin. Niinpä kun yhteistyöni Maritan kanssa alkoi, otin homman tosissani ja lähdin soveltamaan käytäntöön myös nuoruudessani oppimiani taitoja.
     Yksi tällainen "taidonnäyte" oli kun marraskuulla otin tavoitteeksi pyörätuolista seisomaan nousemisen. Keskityin monena päivänä tähän suoritukseen ja yritin kuvitella, miten tällainen seisomaan nouseminen tapahtuu. Tällä keskittymiselläni "piirsin" tämän suorituksen alitajuntaan ja kun lähdin toteuttamaan tätä mielikuvaa käytännössä, takamukseni ei noussut ensimmäisenä päivänä milliäkään, mutta jo seuraavana päivänä muutaman sentin ja siitä päivä päivältä ylemmäs ja ylemmäs kunnes viikon kuluttua saatoin yllättää vuoteeseen nostamaan tulleet hoitajat sillä, että istuin jo valmiiksi vuoteen reunalla: "Miten kuiten sinä olet sinne päässyt?" "No. Minä nousin".

Tämä oli ensimmäinen askel lähes lääketieteelliseksi sensaatioksi muodostuneella kuntoutumiseni tiellä. Jokainen uusi suoritus vaati aina monen päivän aikana tapahtuneen keskittymisen ja mielikuvatyöskentelyn, joka minun oli suoritettava täysin yksin ja oma-aloitteisesti. Asiantuntijoita kun ei ollut mailla eikä halmeilla.

Heti joulun jälkeen minut siirrettiin juuri valmistuneeseen Invalidiliiton Lapin kuntoutuskeskukseen Rovaniemelle, jossa tein kaksi ja puoli kuukautta työtoveruuteen perustuvaa yhteistyötä fysioterapeuttini Tainan kanssa ja tämän yhteistyön henkinen lataus oli jo sitä luokkaa, että saimme lähes ihmeitä aikaan.
     Parisen viikkoa kuntoutuslaitokseen menoni jälkeen otin keskittymiseni kohteeksi vuoteesta istumaan nousemisen, johon suoritukseen keskityin useina päivinä ja niin kävi, että hoitopöydän nupikasta tukea ottaen sain tempaistua itseni istualleen. Viikko tämän jälkeen kävelin jo kuntoutuslaitoksen käytävällä pyörätuolia taluttaen, Samoin portaikot olivat jokapäiväisiä oma-aloitteisia harjoituskohteita yhdessä kuntosalissa käyntini kanssa. Tänne kuntosaliin menin heti päiväkahvin jälkeen kahdelta ja radiosta kuuluvaa klassista musiikkia kuunnellen suoritin erinäisiä harjoituksia noin tunnin ajan. Jalkaprässissä aloitin 40 kilon painolla ja ennen kuntoutusjakson päättymistä lihasvoimani olivat vahvistuneet niin, että meni jo 80 kiloa ja kehitystä tapahtui kaiken aikaa ja yhtenä todisteena tästä kehityksestä ja yhteistyömme tuloksellisuudesta oli sekin kun kävelin vuodeosaston käytävän päästä päähän pelkän tetrakepin avulla. Taina kulki kaiken aikaa rinnallani kaiken varalta ja vakaa mielikuvani on, että mikäli olisimme saaneet jatkaa yhteistyötämme vielä muutaman kuukauden, minusta olisi tullut kävelevä kaveri ilman mitään tukineuvoja ja vastoin kaikkia lääketieteellisiä realiteetteja.

Käpylän kautta siviiliin ja uusiin haasteisiin.

Mutta kun ei niin ei. Lääketieteellisiin realiteetteihin ei sopinut se, että medullan vammaksi diagnostoitu tetra plegia-potilas lähtee kävelemään ja niinpä minut kotiutettiin maaliskuun 9 päivä pariksi viikoksi, jonka jälkeen olisi kuukauden reissu Käpylän kuntoutuskeskukseen - kaikkien fysioterapioiden Mekkaan. Tämän Käpylän reissun tarkoitus ei ollut niinkään kuntoutuminen vaan ennen kaikkea sopeutuminen tilanteeseeni ja tyytyminen kohtalooni ja niinpä koko Käpylän reissu oli lähinnä miinusmerkkinen, joka olisi saanut jäädä käymättä. Tämä Käpylän jakso olisi jatkunut pari päivää yli pääsiäisen, mutta lähdin jo pääsiäiseksi kotiin ja uusiin haasteisiin. Nyt ei ollut aika sopeutua eikä alistua kohtaloon. Oli aika taistella ja voittaa kaikki se, mitä kuntoutumisessa oli voitettavissa, kaikkia mahdollisia keinoja hyväksi käyttäen, ja niinpä yhteistyömme Maritan kanssa alkoi jälleen ja jatkui useita vuosia kunnes Marita lähti opiskelemaan todelliseen toiveammattiin - opettajaksi.

Uudelleen liikenteeseen.

Maaliskuulla 1986, liki kolme vuotta tapahtuneesta vammautumisesta, otin tavoitteekseni auton rattiin nousemisen ja liikenteeseen lähtemisen. Teoretisoin silleen, että mikäli minulla olisi automaattivaihteinen auto, pystyisin hallitsemaan tätä oikealla jalallani ja lähinnä oikealla kädelläni. Niinpä jälleen keskityin tähän suoritukseen pitkiä aikoja päivittäin ja kesäkuulla kärräsin pyörätuoleineni lääkärin vastaanotolle hankkimaan lääkärintodistusta ajotutkintoa varten. Heinäkuulla ostin automaattivaihteisen Nissan Cedrikin, jolla harjoittelin marjamatkoilla kuoppaisilla metsäteillä saadakseni tuntumaa tähän autoon ja elokuulla suoritin hyväksytyn ajotutkinnon tällä autolla ja sain AB-luokan ajokortin, jossa ehtona automaattivaihteisto. (Samalla entinen ABCE-luokan korttini peruutettiin lopullisesti)
     Ensimmäiset kokemukseni Sodankylän keskustassa autoillessani oli kuin olisin ollut haudoista noussut manalainen. Monet Sodankylässä tiesivät kohtaloni ja tilanteeni ja nähtyään minut auton ratissa katsoivat suu auki ja silmät pyöreinä: "Näinkhän minä oikein, että Leo ajoi autoa". Ja moni tuli juttusille: "Ei sitä olisi uskonut, että sinä vielä auton rattiin nouset". Ja siinäpä se. Minä uskoin.

Pitemmälle, nopeammin, voimakkaammin.

Keväällä 1988 tilanteeni oli se, että pystyin kävelemään lyhyitä matkoja tukitelineen (hämähäkin) avulla sisältä autolle ja päinvastoin, mutta nurinlentämiset olivat jokapäiväistä todellisuutta. Eli asialle oli ruvettava tekemään jotain.
     Marita oli lähtenyt opiskelemaan opettajaksi ja kun myös Anu päätti vaihtaa ammattia, niin ikään opettajaksi, päättelin, että Sodankylästä loppuvat fysioterapeutit mikäli kaikki lähtevät opettajaksi oltuaan vähän aikaa yhteistyössä kanssani; ja niin päätin jatkaa yksin omia taitojani hyväksi käyttäen.

Sodankylän lentokentän eteläpuolella oli sopivaa hietikkokangasta, josta löytyi myös tarkoitukseen sopiva poronpolku ja tästä polusta tuli harjoituspolkuni koko sille kesälle.
     Kävelin autoltani 75 askelparia, pistin maastoon merkin, takaisin autolle ja kellosta käyttämäni aika muistiin. Ensimmäinen merkki oli 50 metrin päässä ja edestakaiseen matkaan kului aikaa likipitäen tunti. Mutta sitten. Koko kesän jatkunut jokapäiväinen harjoittelu oli johtanut siihen, että syyskuun alkupäivinä merkki oli jo 125 metrin päässä ja edestakaisen matkan astelin kuuteen minuuttiin. Parhaana päivänä kävelin pari kilometriä ja koko sen kesän aikana samaista poronpolkua edestakaisin yli 50 kilometriä ja tulos oli, että sisäkäytössä vielä ollut pyörätuolini vietiin varastoon, jossa oli 8 vuotta ja ilman tätä tietokonetta olisi ilmeisesti edelleen.

Lokakuulla 1993 ajettiin piilopirtillemme kolme ja puoli traktorikuormaa suurikokoista vaarakoivua polttopuutarpeiksi; jotka sahattiin hellapuupölkyiksi. Eli noin 30 pinokuution pölkkyvuori.
     Aluksi ajattelin, että halon muutaman kuution ajoissa kuivumaan seuraavaa talvea varten, mutta sitten oivalsin tähän halkojen hakkaamiseen liittyvät mahdollisuudet uuden haasteen voittamiseen ja kuntoni kohentumiseen ja niin jatkoin. Siihen aikaan oli käytävä lämmittämässä mökkiä parina päivänä viikolla ja kun Huhtalan Sylvi oli apunani ja huolehti tulipesistä, minulla oli mahdollisuus heilua pinolla kirveen kanssa.
     Ensimmäiset päivät olivat todellista tuskien taivalta, mutta päivien ja viikkojen myötä kuntoni rautautui ja kirveeniskut tehostuivat siihen malliin, että lopulta halkesivat nekin pintakierot pölkyt, jotka olin aiemmin sivuun koneella halottavaksi siirtänyt ja niinpä tammikuulla koko pölkkyvuori oli halottuna ja kuntoni todella rautainen.
     Suorituksena tällainen polttopuiden hakkaaminen ei olisi mainitsemisen arvoinen ellei asialla olisi ollut kaveri, joka kymmenen vuotta aiemmin oli diagnostoitu neliraajahalvautuneeksi medullan vamma-potilaaksi.
     Opettavaista kokemuksissani on ensinnäkin se, että lääketieteelliset realiteetit eivät välttämättä merkitse lopullista totuutta; ja että ihmisen sisikuntaan kätkeytyy mahdollisuuksia, joita läheskään kaikki eivät ole oppineen ja kehittyneet hyödyntämään. Samoin merkillepantavaa on, että kuntoutumismahdollisuudet eivät rajoitu ensimmäisiin vammautumisen jälkeisiin kuukausiin. Kuntoutumista ja kehitystä voi tapahtua niin kauan kuin on elämää, niin kauan kuin on elämisen halua ja riittäviä motiiveja. Tai ainakin siihen asti kunnes vanhuuden myötä voimat alkavat muutoinkin hiipumaan ja "taipale jalkaa uuvuttamaan". Joskus voi tuntua, että vammautuneen elämä ei ole taistelun tai edes elämisen arvoinen, sen sijaan taistelu on aina elämisen arvoinen ja tästä löytyy motiiveja monen haasteen ja taistelun voittamiseen.
     Tässä yhteydessä on syytä myös huomioida menneisyyteni ja kokemusteni yhteiskunnallinen merkitys. Eli ilman nuoruusvuosieni hypnoositutkimuksiani ja henkisen kehityksen tietäni olisin sokeasti uskonut lääketieteellisiä realiteetteja ja henkisesti alistunut tilanteeseen sillä seurauksella, että viimeiset yli 20 vuotta olisin viettänyt hoitolaitoksessa - mikäli ylipäätään eläisin - ja yhteiskunnalle koituvat kustannukset olisivat olleet mittavat. Niinpä olen laskeskellut, että olen säästänyt henkilökohtaisilla säästötalkoillani yhteiskunnan varoja tähän mennessä jo yli 2 miljoonaa euroa.

Yksi on voima ylitse muiden

28. Etkö tiedä, etkö ole kuullut: Herra on iankaikkinen Jumala, joka on luonut maan ääret? Ei hän väsy eikä näänny, hänen ymmärryksensä on tutkimaton.
29. Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin.
30. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat;
31. mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.