Aretalogian tammikuun numeron otsikko-osassa kirjoitin:

" Ajan haasteet ovat saavuttaneet niin meillä Sodankylässä kuin koko Suomessa sellaiset mittasuhteet, että Aretalogian uusi tulemus yli kymmenen vuoden tauon jälkeen on ollut välttämättömyys. Meillä tarvitaan sellaista totuuden ja oikeuden puolestapuhujaa, joka ei ole riippuvainen minkäänlaisista lehtien harjoittamasta sensuureista tai muistakaan rajoituksista. Meillä tarvitaan Aretalogiaa taistelemaan pienten ihmisten ihmisarvon ja ihmisoikeuksien puolesta viranomaisten mielivaltaa, valheita ja vääryyksiä vastaan. Meillä tarvitaan Aretalogiaa kanavaksi uusille visioille ja mahdollisuuksille elämän haasteiden voittamisessa."

Nyt kulunut vuosi ja lukuisat minuun otetut yhteydet niin Sodankylästä kuin kautta koko Suomen ovat osoittaneet, että nämä tammikuussa kirjoittamani sanat ovat olleet todella ajankohtaisia ja tarpeellisia.

Se todellisuus, jossa tämän päivän Suomessa elämme, on paljastanut erittäin konkreettisella tavalla tuhansille ja taas tuhansille ihmisille miten pitkälle kieroutunutta; jopa sairasta voi yhteiskuntamme olla kaikessa koruttomuudessaan. Aretalogian aiemmissa numeroissa olen kertonut omista rankoista kokemuksistani vaikeasti vammautuneena invalidina tässä kristityksi kutsutussa oikeusvaltiossamme - kokemuksista, joissa ei voida enää ihmisoikeuksista tai lain ja oikeuden suojasta puhua. Samoin sivulla 2 oleva Reino Virtasen stoori osoittaa miten heikoissa kantimissa yhden pienen ihmisen oikeusturva on kun joutuu todella suurten saappaiden tallattavaksi ja tällaisia samansuuntaisia stooreja löytyy Suomesta kymmeniä-, jopa satoja tuhansia ja on arvioitu, että viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana on tapahtunut noin 15.000 itsemurhaa vain sen vuoksi, etteivät ihmiset ole saaneet oikeutta osakseen eivätkä ole jaksaneet enää.

Ihmisen oikeusturvan ja ihmisoikeuksien toteutuminen on yksilön henkisen jatkamisen ja hyvinvoinnin keskeisiä kulmakiviä. Erityisen ratkaiseva tämä on niille, jotka onnettomuuden tai vaikean ja pysyvän sairauden myötä ovat terveytensä lopullisesti menettäneet ja elävät jatkuvasti oman henkisen jaksamisensa äärirajoilla. Niinpä meillä sivistyneeksi oikeusvaltioksi kutsutussa maassamme jokaisen yksilökansalaisen oikeusturvan tulisi olla ehdoton ja loukkaamaton. Samoin Euroopan Neuvoston Ihmisoikeussopimuksen 13 artikla, joka velvoittaa myös kansallisia viranomaisia ja tuomioistuimia, takaa jokaiselle kansalaiselle riittävän tehokkaan oikeussuojakeinon. Mutta. Valitettavasti nämä periaatteet ja artiklat ovat meillä Suomessa vain kauniita unelmia ja tyhjiä katteettomia sanoja paperilla ilman todellisuusvastetta.

Viimeisten kymmenen vuoden ajan olen käynyt loputonta ja turhalta tuntuvaa taistelua omien laillisten oikeuksieni sekä ihmisarvoni ja ihmisoikeuksieni puolesta, mutta niin turhaan. Kymmenittäin kirjeitä eri tahoille, tutkintapyyntöjä kaikkiin mahdollisiin kohteisiin, kaksi turhaa kantelua eduskunnan oikeusasiamiehelle, kaksi turhaa kantelua oikeuskanslerinvirastoon, vetoomus Tasavallan presidentti Martti Ahtisaarelle, vetoomus tohtori Pentti Arajärvelle ym. ym. Ja kaikki niin turhaan. Kolmisen vuotta sitten olin puuhaamassa Sodankylään Invalidiyhdistystä siinä toivossa, että siitä muodostuisi todellinen veljesyhteys henkiseksi taustatueksi kun tuntui etten pitkään enää jaksa, mutta sekin turhaan. Vajaat pari vuotta sitten kirjoitin kyseisen yhdistyksen tiedotusvastaavana yli 60 kpl kiertokirjeitä, "Vetoomus invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksien puolesta", jotka postitin omilla varoillani alkaen presidentistä, arkkipiispasta, eduskuntaryhmistä aina paikallisiin jäseniin asti, mutta yhtään vastausta tai muutakaan palautetta en miltään taholta saanut. Eli turhaa oli. Tämän vuoden Ihmisoikeusliiton jäsenmaksun ole vielä maksanut, mutta mikäli kyseinen liitto paljastuu pelkäksi sisäänlämpiäväksi eliittipoppooksi jää jo ensi vuoden jäsenmaksu maksamatta.

Eli kovin korutonta ja lohdutonta on kerrottavaksi, mutta niin äärimmäisen totta. Kun tähän lisätään vielä kuluvan vuoden lähes turhat yhteydenottoni eduskuntaan, niin alkaa kirkastumaan se todellisuus, jossa me invalidit tai muut oikeusmurhatut ja vääryyttä kärsineet sivistyneeksi oikeusvaltioksi kutsutussa maassamme eletään. Aretalogian edellisessä numerossa esitin kansanedustaja Bjarne Kallikselle ynnä Kristillisdemokraateille kysymyksen siitä, mitä he aikovat tehdä kansalaisten oikeusturvan toteutumiseksi, mutta mitään vastausta ei tullut, joten eivät aio tehdä mitään. Sen sijaan kansanedustaja Erkki Pulliaiselta sain muutama viikko sitten kiitoskortin. Eli joku sentään välittää meistäkin, joten kiitokseni tästä hänelle.

"Pakko on taistella, kuolla tai voittaa. Ratkaisu eessä on tuntematon".

Henkisesti nujerretun ja valheiden ja vääryyksien uhriksi lopullisesti alistetun elämä ei ole hääppöistä edes terveille ja vielä vähemmän se on hääppöistä meille invalideille. Jos ihminen on jo fyysinen ihmisraunio; ja jos tämän lisäksi ihminen nujerretaan henkiseksi ihmisraunioksi, ollaan jo siinä tilanteessa, että joudutaan pohtimaan koko elämän mielekkyyttä. Tämä tilanne olisi äärimmäisen raskas invalidille itselleen ja aivan yhtä raskas hänen omaisilleen ja silloin joudutaan harkitsemaan sitäkin, onko kunniallisempaa kuolla kunnian miehenä kuolon voittajana kuin jäädä henkisesti nujerrettuna ihmishylkiönä lopun ikää elämään.

Eli näissä ihmisoikeus- ja oikeusturvataistelussani on ollut kaiken aikaa kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta ja on edelleen. Valheen ja vääryyden edessä ei pidä kenenkään alistua ja aivan samaa taistelua se on lukemattomilla muillakin maassamme. Niillä kansallissankareilla, joiden kunnia-asiana on taistella totuuden ja oikeuden puolesta valheita ja vääryyksiä vastaan; ja jotka eivät aio valheiden ja vääryyksien edessä alistua. Itse taistelen Sodankylässä, Reino Virtanen taistelee Jämsässä, Leo Lahtinen taistelee Lohjalla ynnä koko Suomessa, Jorma Uski taistelee Jyväskylässä, Kosti ja Helena Tervaniemi taistelevat Inarissa. Samoin lukuisat muut kaikkialla Suomessa, mistä meitä virkarikosten ja oikeusmurhien uhreja löytyy liki 300.000.

Merkillistä meillä Suomessa on myös se, että nykyiset kansanedustajat ovat lähes kuuroja ja sokeita näiden satojen tuhansien ihmisten hädälle ja kärsimyksille. Kansanedustaja Raimo Vistbacka on jo vuosia ahkeroinut puhua eduskunnassa kansalaisten oikeusturvan toteutumisen puolesta - on puhunut väsyksiin asti, mutta lähes täysin kuuroille korville. Eli kansanedustajille näyttää riittävän, että kansa on heidät ruhtinaallisille palkka- eläke- ym. etuuksille äänestänyt ja kun kansa on tehnyt tehtävänsä, kansa joutaa mennä. Ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Ilmeisesti kansanedustajilta on jäänyt huomioimatta, että me sadat tuhannet emme ole järin innokkaita äänestäjiä elleivät kansanedustajat lähde tekemään jotain todella konkreettista oikeuksiemme toteutumiseksi.

Aretalogia - uusi kanava - uusi toivo.

Me ihmisinä tarvitsemme jatkuvasti tulevaisuuteen liittyviä toiveita ja myönteisiä odotuksia jaksaaksemme ylipäätään elää. Erityisen ratkaisevia nämä toiveet ja myönteiset odotukset ovat niille, joiden elämä on syystä tai toisesta henkisen jaksamisen äärirajoilla elämästä. Eli elämän kovissakin kurimuksissa kestää ja voittaa mikäli on toivoa siitä, että tämä kurimus kerran päättyy ja kerran koittaa päivä jolloin kaikki on toisin. Mutta sitten. Mikäli loputtoman pitkän ja pimeän tunnelin päässä ei kajasta enää minkäänlaista toivon ja uuden aamun kajastusta, tämä tilanne voi olla erittäin tuhoisaa - jopa itsemurhiin johtavaa.

Edellä olemme jo nähneet ja tuhannet ja taas tuhannet ovat sen omakohtaisesti kokeneet, miten turhaa ja toivotonta on yrittää perätä ihmis- ynnä muita oikeuksiaan nykyisten viranomaisten, kuten eduskunnan oikeusasiamiesten tai Oikeuskanslerin viraston kautta. Tuloksena on yleensä pitkien odotusten jälkeen tullut tyhjänpäiväinen paperi: "Ei aihetta toimenpiteisiin" ja tilanne on entistäkin synkempi ja toivottomampi ja ainakin omakohtaiset kokemukseni on, että näille tahoille on täysin turhaa mistään kannella ellei halua jatkaa Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimeen jonne päästäkseen on käytettävä ensin kaikki kansalliset oikeusturvakeinot. Kuten Oikeuskanslerinvirasto.
     Tämän vuoksi ja tässä kansallisessa tilanteessa tarvitsemme jotain todella radikaalisti uutta. Uusia kanavia ja informaation mahdollisuuksia tuodaksemme valoon ja myös päättäjien tietoisuuteen niitä epäkohtia, joita tässä yhteiskunnassamme on kansalaisten ihmisarvon, ihmisoikeuksien ja oikeusturvan toteutumisessa ja juuri tällaiseksi uudeksi kanavaksi ja uudeksi toivoksi Aretalogia on tarkoitettu. Niiden ihmisten puolestapuhujaksi ja äänitorveksi, jotka eivät ole saneet oikeutta osakseen eikä muutoin ääntään kuuluviin. Aretalogia on myös välitön yhteyskanava Eduskuntaan eri puolueisiin ja kansanedustajiin; ja on myös sen vuoksi uusi toivo ja mahdollisuus.

Aretalogia ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn puolueeseen tai tiettyyn uskontokuntaan eikä lehdessä tehdä puoluepolitiikkaa tai uskonnollista käännytystä. Sen sijaan Aretalogian sivuilla otetaan voimakkaasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja niihin uhkakuviin, jotka kansakuntamme tulevaisuutta ovat henkisen ja moraalisen rappion muodossa uhkaamassa . Aretalogian sivuilla on useitakin kansanedustaja Raimo Vistbackan puheita ja nämä siitä yksinkertaisesta syystä, että Raimo Vistbacka on tehnyt todella arvokasta ja tunnustusta ansaitsevaa työtä eduskunnassa. Eli kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.

Kansakuntamme "ajan merkit" ja kansalaisten henkinen ahdinko ovat sitä luokkaa, että meillä ei yksinkertaisesti ole varaa puoluepoliittisiin, uskonnollisiin tai muihinkaan kiistoihin tai valtataisteluun. Kansakunnan tulevaisuus - kansakunnan yhteinen etu - sekä yksilökansalaisten ahdingon lievittäminen vaatii kaikkien oikeamielisten kunnian miesten ja naisten yhteistä rintamaa yli puoluerajojen ja muiden yksilöitä erottavien väliseinien. Asian pitää olla tärkein ja kunnia kaikille niille, jotka oikeaa asiaa ajavat ja edesauttavat - riippumatta puolue- tai uskonnollisista taustoista.

"Vaan voiton päivän kerran, vaivaiset näkevät.
Vanhurskaus kun Herran, lyö väärät, väkevät"

Meillä Suomessa yksilön ajatusmaailmaa hallitsevana ja yleistä virkamies- ja yhteiskuntamoraalia ylläpitävänä tekijänä on ollut kristillinen näkemys iankaikkisuusvastuusta. Eli jokainen meistä joutuu kerran kasvotusten oman menneisyytemme kanssa. Joko ajassa tai iankaikkisuudessa ja vastaamaan siitä, mitä väärää on elämässään tehnyt kuin myös siitä, mitä hyvää on jättänyt tekemättä.
     Tämä iankaikkisuusvastuu ei ole niiden pelkona, jotka ovat totuudessa pysyneet ja yhteistä hyvää ahkeroineet. Sen sijaan tämä iankaikkisuusvastuu on niiden uhkana, jotka valheillaan ja väärin tekemisillään ovat toisten elämästä maanpäällisen kärsimyshistorian tehneet kuin myös niiden uhkana, jotka ovat laiminlyöneet vastuunsa ja velvollisuutensa.

Saakoon nämä varoituksen sanat johdattaa itse kutakin totuuteen ja oikeisiin toimenpiteisiin ja ratkaisuihin niin kansan keskuudessa kuin Eduskunnassakin.