Voidaan sanoa, että kaikkien yh­tei­sö­jen si­säi­nen järjestys sekä me­nes­tys ja tulevai­suus voi ra­kentua vain johta­juu­den varaan. Olipa kysy­myk­sessä yhteis­kunta, yritys­toi­minta tahi mikä muu työ- tai virka­miesyh­teisö tahi vaikkapa luonnon­varai­nen eläinlauma, niin johtajan per­soonalli­set ominai­suu­det ratkai­se­vat sen, me­nes­tyykö tämä yh­teisö tai py­syykö ylipäätään edes koossa.

Tätä yhteisöä ja johtajuutta voi­daan kuvata myös luonnossa kasvavalla männyllä. Muistis­sani on elävänä kuinka jo 15-vuoti­aana olin Metsä­hallituksen vaki­tuinen lei­mausmies 1960-luvun alussa; ja kuinka sie­menpuiksi tuli ren­gastaa te­rävälat­vaisia mäntyjä, jotka kasvoivat pi­tuutta ylöspäin ja pak­suutta sa­massa suh­teessa. Mäntyjä, joista it­ses­tään kas­voi puita jaloa käyt­töä varten ja jotka siemen­sivät kor­kea­laatuista met­sää kan­sakun­nan tule­vien su­kupol­vien tar­pei­siin

Presidentti Kekkosen valtakausi – kansakunnan nousun ja kukoistuksen aikaa

Presidentti Kekkosen valtakau­den suoma­laista yhteiskuntaa voidaan ver­rata tällaiseen terä­välatvaiseen män­tyyn, joka kas­voi kor­keutta ylöspäin, juuria syvälle Isänmaan multiin ja vahvuutta kaikkiin suun­tiin. Presi­dentti Kekkosen aikakau­della kan­sa­kunnalla oli johtaja, yksi ylitse mui­den, joka hoiti valtio­mies­taidollaan maamme ul­ko­poliittiset suhteet silloi­sina Ber­liinin muu­rin, kylmän so­dan ja kilpavarus­telun vai­keana ja vaa­ralli­sena aikana. Vuo­sien saa­tossa presi­dentti Kek­kosen ul­kopoliittinen linja saavutti tun­nus­tusta niin itäi­sessä naa­puris­samme kuin kaikkialla maail­malla­kin ja niinpä Helsingissä pide­tyssä ETYK-konfe­renssissa presi­dentti Kekko­nen oli yksi suu­rista valtiomie­histä suurten valtio­mies­ten joukossa.

Perinteisessä yhteiskunnalli­sessa ajat­telussa, presidentin ja hallituk­sen teh­täväjakoa mää­ri­teltäessä lin­jana on ollut, että presidentin tehtä­väkent­tänä on suhtei­den hoi­ta­mi­nen ul­koval­toihin ja ulkopolitiikka yleensä­kin kun taas hallituk­sen vas­tuulla on ollut ensisijai­sesti maan si­säisten asioiden hoita­mi­nen.

Tunnusomaista presidentti Kekko­sen toiminnassa oli, että ul­kopoliittis­ten suhteiden hoi­tamisen lisäksi presi­dentti Kek­konen kantoi to­dellista huolta ja vastuuta myös kansakunnan si­säisestä tilasta; ja jopa yk­sittäis­ten kansalaisten asi­oista ja oi­keuksista.

Monet muistavat vielä presi­dentti Kekkosen kuuluisat ”myllykirjeet”, joilla hän puut­tui asioiden kulkuun silloin kun ”saatanan tunarit” eivät osanneet asioita oikein hoitaa tai muutoin kansakunnan etu vaati asioi­hin puuttumista. Jos jo luomis­ker­to­muksessa on uudelleen ja uu­delleen luetta­vissa: ”Jumala sa­noi…. ja ta­pahtui niin”,  niin ai­van sama päti myös presidentti Kekko­seen: ”Presi­dentti Kekko­nen sanoi… ja ta­pahtui niin”. Niinpä presidentti Kek­konen järjesteli arvovaltaisella sanal­laan mo­net maamme asiat pa­remmalle tolalle. Esimerkkinä vaik­kapa taloudellisessa ahdin­gossa elävien asutustilallisten valtionvelan anteeksianto, voi­makkaat kannan­otot rattijuop­pouskysymyk­sessä, Uudessa­kaupungissa hillumaan in­toutu­neiden uusnatsien ojennuk­seen saattaminen sekä hätätilahal­li­tuksen runnaami­nen siinä vai­heessa kun työt­tömien määrä ylitti 70.000.

Kuvaavaa presi­dentti Kekkosen suhtautumi­sessa yksilökansa­laisten oi­keuk­sien toteu­tumi­seen on ta­paus So­danky­lässä, jossa paikalli­nen sairaus-va­kuutuslau­takunta oli evännyt sairauspäivärahat eräältä lää­kärin sairaslomalle määrää­mältä kaverilta ”köyhät kyyk­kyyn” -periaatteella. Kave­rilla oli viisi pientä lasta ja hätä kä­dessä ja niinpä hän oli hädäs­sään kirjoitta­nut presidentti Kek­kosella sillä seu­rauksella, että jo parin päi­vän ku­lut­tua paikallinen sairausva­kuutustoi­miston johtaja oli soittanut ja pyytä­nyt käymään: ”Sinä saat päivära­hat”. Ja kaveri oli saanut päi­värahat vieläpä taannehti­vasti. Eli näin hoi­taa maan asi­oita presi­dentti, joka välittää kan­sastaan.
    (Kerrottakoon, että pöytälaa­tikos­tani löytyy Presidentin Kansliasta saamani Martti Man­nisen allekirjoit­tama kirje, jossa lukee: ”Presidentti ei voi auttaa asiassanne”.
Vetosin presi­dentti Ahtisaareen vai­ke­asti vammau­tuneen invalidin oike­uksien to­teutumi­sen puo­lesta, mutta tur­haan. Eli on ero presiden­tillä ja pre­sidentillä).

Kansakunta kaaoksessa

Täällä ajassa ja tässä katoavaisuu­dessa mikään ei ole ikuista eikä iäti pysyvää. Jokaisen meidän kohta­lona on iän myötä vanheta, voimien heikentyä ja lopulta siirtyä ajasta iankaikkisuuteen.

Näin oli myös presidentti Kekko­sen kohdalla. Vuosikymmeniä jat­kunut suuren valtiomiehen ura päättyi ter­veyden heikkenemiseen ja joutui as­tumaan syrjään kesken virkakautensa, vaikka viimeisten parin vuosikymme­nen tapahtumat maassamme osoitta­vat, että olisi toivonut presidentti Kek­kosen saa­vuttavan vähintään Me­tusalemin iän. Niin pieleen kaikki on maas­samme hänen jälkeensä mennyt.

Kuten edellä on tullut esille, presi­dentti Kekkosen henkilökohtainen valtiomiestaito ja kauaskantoinen vii­saus näytteli keskeistä sijaa siinä, että tästä maasta rakennettiin so­dan rauni­oista kukoistava hyvinvoin­tivaltio, jonka kansainvälinen asema oli tun­nustettu kaikkialla maailmalla. Samaa valtiomiestaitoa ja kauaskantoista vii­sautta ei löyty­nyt kuitenkaan enää hä­nen seuraa­jaltaan, presidentti Mauno Koivis­tolta, ja tästä alkoi kansakun­tamme todellinen syöksykierre, joka jatkuu jatkumistaan ja uhkaa jo koko kan­sakuntamme olemassaoloa.

Kuten monet vielä muistavat, pre­sidentti Koiviston linjana oli eri­laisista talousrikoksista tuomittujen ”rötösher­rojen” säännönmukainen armahtami­nen sekä hänen suhtau­tumisensa talo­usrikoksiin, jotka ei­vät hänen asenteis­saan olleet tut­kimisen ja syyttämisen arvoisia jut­tuja. Käytännössä nämä presidentti Koiviston elkeet olivat kansalle sitä viestiä, jota ei koskaan olisi pitänyt kansalle viestittää. Näistä presi­dentti Koiviston viesteistä alkoi maassamme ennen näkemätön keinot­telun ja talousrikosten aika­kausi, jonka seurauksena jopa kymmenet tuhannet yritykset meni­vät nurin, kymmenien tuhansien kansalaisten omaisuus pää­tyi pankkien ryöstösaaliiksi. seurauk­sena oli myös liki puolen miljoonan työttömän valtava armeija, satojen tu­hansien ihmisten elämän tuhou­tumi­nen, kotien ja perheiden ha­joaminen, lasten suunnattomat henkiset vaikeu­det sekä tuhansien kansalaisten pää­tyminen itsemur­haan. Ja vielä tänäkin päivänä tu­hannet ja taas tuhannet kan­salaiset maksavat varta vasten perus­tettu­jen perintätoimistojen uhreina sen aikaisen valtiojohdon virheiden seu­ra­uksia.

Julkisuuteen on kantautunut vies­tejä ns. ”Koiviston konklaavista”, jolla presidentti Koivisto olisi ohjeis­tanut tuomioistuimia päätymään ratkaisuis­saan pankkien hyväksi yksittäisen kansalaisen oikeuksia vastaan. Tiedos­sani on, että turku­lainen tutkija, Ka­levi Kannus, on yrittänyt saada tätä asiakirjaa kä­siinsä, mutta presidentti Tarja Halo­nen on kieltäytynyt tätä ”Koiviston konklaavia” luovuttamasta. Antanee aiheen epäillä, että presidentti Koi­viston edesottamuksia ei haluta kaikilta osin saattaa julkisuuden va­lo­keilaan. (Asia on tietääkseni par­hail­laan Euroopan ihmisoikeustuo­miois­tuimen tutkittavana.)

Yksi erittäin huolestuttava seuraa­mus presidentti Kekkosen jälkeisen valtio­johdon kyvyttömyydestä on erittäin mittavat piirteet saanut ja yhäti pahe­neva virkamiesmoraalin rappeutumi­nen ja oikeusjärjestel­mämme uskotta­vuuden hiipuminen kansalaisten sil­missä.

Eli että. Nyt kun ei ole enää ”myl­lykirjeiden” kirjoittajaa ja asioiden kulkuun puuttujaa, saavat ”saata­nan tunarit” päsmätä mielin määrin miten sattuu ja virkamiesmoraali ja oikeus­käytäntö on sen mukaista. Toinen toistaan oudompia edesot­tamuksia ja kummallisia ratkaisuja. Laillisuusval­vontaviranomaiset, Oi­keuskanslerin virasto ja eduskun­nan oikeusasiamie­hen kanslia, ovat auttamatta ylikuor­mitettuja tuhan­sien ja taas tuhansien vuosittaisten kantelujen vuoksi ja joutuvat anta­maan lähinnä mitäänsa­nomattomia ”ei aihetta toimenpitei­siin” –ratkai­suja ja niinpä pikkuvirka­miehillä; ja isommillakaan, ei ole enää min­käänlaista pelotetta ja seuraukset me kaikki näemme päivittäisissä uuti­sissa.

Sodankylän poliisisotkut ja ”So­dan­kylä-tauti” yleensäkin ovat olleet jo vuosien ajan valtakunnallisen uu­tisoinnin ja ihmettelyn kohteena ja ai­van samoja erittäin huolestuttavia uu­tisointeja uutisoidaan poliisien, ni­mismiesten ja muiden viran­omaisten edesottamuksista kaikki­alla maas­tamme. Eli olemme hyvää vauhtia matkalla sitä tilannetta, joka vallitsee itäisessä naapuris­samme, missä polii­sit voivat raiska­uksista lähtien syyl­listyä mitä moni­naisimpiin rikoksiin, eikä yksittäi­sillä kansalaisilla ole min­käänlaista lainsuojaa tai oikeusturvaa – aina­kaan ilman huomattavaa varalli­suutta.

Kokonaisuutena viimeisten parin vuo­sikymmenen valtiojohtomme sekoilun seurauksena yhteiskun­tamme on to­dellisessa kaaoksessa ja pahempaan olemme matkalla. Sen myötä, että vir­kamiesmoraali rappeutuu kiihtyvällä vauhdilla; ja kun oikeusjärjestel­mämme uskot­tavuus hiipuu hiipumis­taan, yhä useammat kansalaiset elävät tilan­teessa, jossa käsite ”oikeusvaltio” on enää teoreettinen käsite ilman to­dellisuusvastetta. Vailla minkäänlaista lain suojaa ja oikeusturvaa, kuten tele­visiossakin esille tuodun Hannu Mag­gan ja tuhansien muiden kohtalo maassamme osoittaa. Ja tasavallan presidentti ynnä hallitus ja eduskunta nukkuvat autuaan unta, tie­tämättä, mitä tässä maassa tapah­tuu; ja mihin olemme matkalla.

Presidentti-instituution alennuksentila

Ilmeisesti presidentti Kekkosen aikai­set pikkuvirkamiehet tai muutoin ”myllykirjeiden” ojennuksen koh­teeksi joutuneet näkevät vieläkin pai­najaisunia silloisen maamme todelli­sen johtajan valtasuuruudesta koskapa presidentin valtaoikeuksia on jatku­vasti kavennettu, presidentin arvo­valtaa heikennetty ja kansan valitse­masta presidentistä tehty lähinnä lii­kemiesten markkinamies.

Merkillepantavana piirteenä vii­meksi käytyyn presidentinvaalikam­panjaan liittyvissä useissa TV-kes­kusteluissa oli tietty show-meininki. Eli tarjottiin kansalle suurta viihdettä, mutta ei kajottu sanallakaan kansa­kunnan ja kansalaisten vakaviin on­gelmiin ja ratkaisujen tarjoamiseen näihin. Presidenttiehdokas Timo Soini sai huomattavan kannatuksen, mutta monin verroin suurempi olisi hänen kannatuksensa ollut mikäli hän olisi saanut vapaasti esittää omia näkemyk­siään kansalaisten ahdingoista, kansa­kunnan nykytilasta ja ratkaisumahdol­lisuuksista. Mutta kun ei. Tarjottiin kansalle vain show-viihdettä ja vaalien tulos oli, mikä oli.

Erittäin kuvaavan esimerkin nykyi­sen presidenttimme arvovaltakriisistä antaa Lapin Kansan uutisointi maalis­kuun ensimmäisen päivän tapahtu­mista. Eli samaan aikaan kun nykyi­nen presidenttimme astui uudelle vir­kakaudella, Suvi Anne Siimes erosi mahtipontisesti Vasemmistoliitosta. No. Lapin Kansan uutisoinnissa Sii­meksen tempaus oli etusivun uutisen arvoinen kun taas uutinen presidentin uudelleen virkaan astumisesta löytyi vasta sivulta 10. Eli tätä on nykyisen presidentti-instituution arvo nykyi­sessä yhteiskunnassa ja aivan samaa viestittää myös heinäkuiset Pietarin tapahtumat: Presidentti Tarja Halo­nen kyllä Pietarissa presidentti Puti­nin kut­sumana kävi ja tapasi isän­tänsä, mutta suurten valtiomiesten seu­raan presi­dentillämme ei ollut asiaa. Tässä siis mennään – presidentti-insti­tuution arvovalta ynnä koko kansa. Kohti todella suuria vaikeuksia.