Maaliskuu 2002


Invalidien, vanhusten ja vammaisten
ihmisoikeudet Suomessa

Koko ihmiskunnan historian ajan on merkillepantavana piirteenä ollut se, että ihmiset on luokiteltu milloin minkäkinlaisin perustein erilaisiin arvojärjestyksiin. Ihonvärit, uskonnot, kulttuuritaustat, synnynnäiset elinolosuhteet ym. ovat sanelleet sen, mihin kohtaan yksilöihminen, kansanheimo tai etninen ryhmä tässä arvojärjestyksessä kuuluu.
    Orjakauppa, intiaanien, saamelaisten tai muiden pienten alkuperäiskansojen kohtalot ovat olleet osoituksena siitä miten hirvittävää tällaiset ihmisten mielikuviin muotoutuneet arvojärjestykset voivat pahimmillaan olla niille, jotka ovat ilman omaa syytään joutuneet tämän arvojärjestyksen alimmalle tasolle.
    Vaikka maailmassa on aikojen saatossa saatu paljon hyvää aikaan ihmisten ihmisarvon, ihmisoikeuksien ja ihmisten tasavertaisuuden toteutumisessa, ennen kaikkea YK:n ja kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen kautta, niin uutiskuvat maailmalta kertovat omaa kieltään siitä, että valtavan paljon on työtä vielä tehtävä, että esim. YK:n peruskirjaan kirjattu ihmisoikeusjulistus toteutuu täysipainoisena käytännössä. Niin syvälle ihmismieliin ovat nämä arvojärjestykset ja ihmisten luokittelut juurtuneet.
    Hyvin yleinen käsitys meillä Suomessa on se, ettei meillä ole minkäänlaisia ihmisoikeuksiin ja ihmisarvon toteutumiseen liittyviä ongelmia. Samoin merkillepantavana piirteenä on ollut viimevuosina se, että maamme virallinen ulkopoliittinen taho on ottanut aktiivisesti kantaa niin Kiinan ihmisoikeustilanteeseen kuin Pietarin ym. Itä-Euroopan maiden lastenkotien ongelmiinkin. Tämä aktiivisuus on ollut ilmeisesti juuri sen seurausta, että on kuviteltu meillä olevan kaikki niin hyvin, että on voitu puuttua muualla maailmassa esiintyviin ihmisoikeusloukkauksiin ja epäkohtiin.
    Kuitenkin todellisuus on, että meillä Suomessa invalidit, vanhukset ja vammaiset ovat joutuneet liian usein omakohtaisesti kokemaan mitä on menettää sairauden, vanhuuden tai pysyvän vammautumisen myötä ihmisarvo ihmisten asenteissa ja ajatustottumuksissa. Otan valaisevan esimerkin invalidiin kohdistuneesta asennesyrjinnästä:

Keväällä 1995 osti eräs liikenneonnettomuudessa vaikeasti ja pysyvästi vammautunut neliraajahalvausinvalidi ranta-alueen Sodankylän kunnan Seipäjärven kylältä Valkkisjärven rannalta. Nyt kun auto oli ainut liikkumismahdollisuus kodin seinien ulkopuolella, tuli ajankohtaiseksi henkilöautolla liikennöitävän tien rakentaminen ostetulle kiinteistölle. Tässä tarkoituksessa hän oli yhteydessä rajanaapuriinsa, joka oli sitä mieltä, ettei hän sanottua tietä tarvitse eikä aikonut osallistua tien rakennuskustannuksiin. Niinpä invalidi rakensi yksin omilla varoillaan noin 600 m:n pituisen autotien kiinteistöjen rajamailla kulkevan entisen talvitien uralle, valtaosin omalle maalleen. Tämän tien rakentamisen invalidi viimeisteli konttaamalla viikkoja muurauslasta ja rengasrauta kädessään ja kampesi koholla olevat kivet ylös ja tasasi muurauslastalla tiellä olleet kuopat sekä lopuksi hinasi autollaan tuhatmäärin tien varressa olevia ja mahdollista linkousta haittaavia kiviä. Missään vaiheessa rajanaapuri enempää kuin tiekuntakaan ei osallistunut tien rakentamiseen enempää rahallisesti kuin työlläkään.
    Seuraavana kesänä Metsähallitus tarvitsi sanottua tietä; ja kun oli ilmeistä, että Metsähallitus tulee jatkossakin tietä tarvitsemaan, Metsähallitus suoritti oman osuutensa tiekustannuksista ja samalla tehtiin kirjallinen sopimus, jolla invalidi luovutti Metsähallitukselle pysyvän oikeuden käyttää rakentamaansa tietä.
    Kenellekään muulle invalidi ei ole tieoikeuksia luovuttanut ja kuitenkin kävi niin, että viimevuoden syyskuulla Metsäliitto, suorittaessaan hakkuita rajanaapurin metsässä, tunkeutui pahimpien syyssateiden aikaan raskaalla kalustolla lupaa kysymättä invalidin omaan käyttöön rakentamalle tielle sillä seurauksella, että tiehen syntyi korjaamista vaativia vaurioita, jotka on myös usean todistajan toimesta todettu.
    Asian johdosta invalidi on ollut moneen otteeseen yhteydessä Metsäliittoon ensin paikallisella tasolla ja kun yhteisymmärrykseen tielle aiheutuneiden vaurioiden korvauksista ei olla päästy, myös Metsäliiton metsäjohtajaan Espooseen. Mutta turhaan. Metsäliiton metsäjohtaja ei vaivautunut edes vastaamaan invalidin hänelle lähettämään kirjeeseen. (Sen sijaan europarlamentaarikko Matti Wuori vastasi Brysselistä invalidin yhteydenottoon).
    Nyt invalidilla on edessään kaksi mahdollisuutta. Joko lähteä peräämään käräjäoikeudessa Metsäliitolta vaivaista 2600 mk:n korvausvaatimustaan tai korjata omilla pienillä eläketuloillaan ne vauriot, jotka Metsäliitto on hänen vahingokseen aiheuttanut. Tämän lisäksi invalidi joutuu rakentamaan satoja metrejä korvaavaa tiedä saadakseen tien kokonaisuudessaan omalle maalleen ja välttyäkseen vastaisuudessa oikeuksiaan loukkaavilta menettelyiltä ja käräjäreissuilta.

Nelisen vuotta sitten oli Kelan sanomissa varatuomari Juhani Parkkarin haastattelu otsikolla: "Vanhusten ja vammaisten ihmisoikeudet puolitiessä". Tässä haastattelussa varatuomari Parkkari kiinnitti vakavaa huomiota niihin epäkohtiin, joita vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksissa maassamme ilmenee. Erityistä painoa varatuomari Parkkari pani sille, että asennesyrjintä vanhuksia ja vammaisia kohtaan maassamme on yleistä. Nyt siitäkin huolimatta, että nämä epäkohdat on huomioitu ja julkisuudessa esille tuotu, sanottavaa korjausta ei invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeustilanteessa ole tapahtunut ja, kuten edellä kuvattu esimerkkitapaus osoittaa, ihmisten asenteissa on vielä paljon korjattavaa ja paljon on vielä työtä tehtävä, jotta muutoksia parempaan saataisiin aikaan.

Nyt kun valtaosin invalideihin, vanhuksiin ja vammaisiin kohdistuvat oikeuksien loukkaukset ja syrjinnät johtuvat ihmisten ajattelemattomuudesta ja tietämättömyydestä, näkisin silleen, että julkinen sana on avainasemassa muutosten aikaansaamisessa. Lehdistössä, radiossa ja televisiossa tarvitaan enemmän invalidien, vanhusten ja vammaisten elämäntilanteita ja ihmis-oikeuksia käsitteleviä juttuja, varsinkin niistä tilanteista, joissa syrjintää tai muita ihmisoikeusrikkomuksia on tapahtunut.

Toiseksi. Tasavallan presidenttimme tulisi osoittaa samaa aktiivisuutta maamme invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksien puolustamisessa kuin mitä hän ulkoministerinä ollessaan osoitti puolustaessaan ihmisoikeuksia Kiinassa ym. maailmalla.

Kolmanneksi. Niin Invalidiliiton, paikallisten invalidiyhdistysten kuin myös maassamme toimivien ilmisoikeusjärjestöjen tulisi ottaa aktiivisempi rooli invalidien, vanhusten ja vammaisten oikeuksien puolustamisessa ja ennen kaikkea henkisenä taustatukena olemisessa. Tällaiset asennesyrjinnät ja ihmisoikeusrikkomukset, olivatpa ne suurempia tai pienempiä, ovat aina henkisesti erittäin raskaita silloin kun elämä muutoinkin on jo henkisen jaksamisen äärirajoilla elämistä.

Leo Salmela
Sodankylä

Kotisivuille