Ja näin myös on. Aina silloin kun ihminen joutuu kosketuksiin suuren iankaikkisuuden - Jumalan - tai oman henkisen minuutensa kanssa, ihminen joutuu ymmälle. Näissä kosketuksissa ja niitä seuraavissa kokemuksissa ihmisen oma ymmärrys osoittautuu riittämättömäksi käsittämään mistä kaikesta tässä on kysymys. Näihin kokemuksiin on turha tieteistä lähteä selitystä etsimään tai ihmisviisaudelta viisautta kysymään.

On niin, että jokaisen ihmisen sisimmässä on se "jokin", joka joskus herkkinä hetkinä ilmaisee olemassaolostaan ja tuo viestejä vielä suuremmalta "joltakin". Joltakin, joka on läsnä kaikkialla, mutta jota ihmiset niin harvoin pääsevät tiedostamaan ja tämä jokin meissä on ihmisen henkinen minuus, todellinen itseys ja tämä suurempi jokin on iankaikkinen Jumala. Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, hän joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on. Hän, Jumala, on antanut elämän hengen kaikille luoduille. Niin taivaan linnuille, veden kaloille, metsän eläimille kuin myös ihmiselle. (Saarnaaja. 12:7). Näin siis Jumala on näkymättömänä läsnä kaikkialla luomakuntansa keskellä. (Ap.t 17:24ss). Niin kedon kukissa, metsän puissa kuin kaikkialla missä elämää on.

Ja kuitenkin vain harvat meistä pääsevät henkilökohtaisesti kokemaan tämän suuren iankaikkisuuden läsnäolon omassa elämässään. Ja miksi näin? Siksi, että löytääkseen elävän yhteyden - elävään Jumalaan, ihmisen on ensin löydettävä yhteys omaan henkiseen minään - salattuun minuuteensa - jonka kautta vain ihminen voi Jumalan läsnäolon kokea. "Taivasten Valtakunta ei tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa; katso täällä se on tai tuolla, vaan Taivasten Valtakunta on sisäisesti teissä", sanoo Jeesus. (Luuk. 17:21). Ja sen vuoksi, että ihmiset ovat paaduttaneet sydämensä ja menettäneet yhteyden henkiseen minäänsä (hengellinen kuolema Ef 2:lss) on näiden ihmisten mahdoton päästä elävää Jumala-yhteyttä kokemaan.

Apostoli Paavali sanoi Ateenan Areiopagilla: "Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä..." (Apt 17: 24). Ja näin myös on. Jumala ei asu ihmisten rakentamissa rakennuksissa. Ei kirkossa eikä jossain uskonsuunnassa tai herätysliikkeessä. Vaikka niin monet herätysliikkeet ja kirkkokunnat yrittävät tätä ihmisille uskotella. Jumala, joka on luomakunnan Herra, asuu luomakuntansa keskuudessa ja hänet voi kohdata kaikkialta sieltä missä ihminen on. Mikäli ihmisellä on sisäistä herkkyyttä Jumalan läsnäolon aistimiseen. Herkällä tunnolla olevalle ihmiselle koko luomakunta julistaa omalla kielellään Jumalan läsnäoloa. Herkkätuntoinen ihminen näkee kukasta kukkaan lentävässä kimalaisessa pienen Jumalan palvelijan, joka täyttää luomakunnassa sitä tehtävää, jonka Jumala on sille antanut. Samoin herkkätuntoiselle ihmiselle suviyönä kesänavetasta kuuluva hiljainen karjankellon kilahdus kaiuttaa Jumalan suurta kunniaa ja kiitosta luojallensa. Niinikään herkkätuntoinen ihminen voi, Jumalan yhteydessä vaeltaessaan, kokea Jumalan varjeluksen ja johdatuksen jokapäiväisten töidensä ja askareidensa keskellä. Ottakaamme Muutamia esimerkkejä:

1.Varjelus

Monet meistä muistavat vielä kevään 1963. Sinä keväänä kesä tuli varhain ja jo toukokuun puolivälissä luonto loisti kesäisessä kauneudessaan. Puissa oli jo lähes täysi lehti ja kukat loistivat kauneudessaan. Samoin vesi oli jo niin lämmintä, että uitiin jo täyttä päätä. Niihin aikoihin rakennettiin uutta nelostietä, ja niinpä kotini lähelle oli talven aikana ajettu valtaisa soravuori, joka sitten kevään aikana murskattiin sepeliksi. Olin tällä murskaamolla töissä siilomiehenä ja tehtäväni oli laskea siilosta kuormat ja pitää näistä kuomista kirjaa sekä pitää siilon alusta puhtaana ettei siihen päässyt soraa kasaantumaan.

Sinä toukokuisena päivänä oli jälleen kesäisen lämmin päivä ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Joskus keskipäivän aikoihin lapioin siilon alustan todella puhtaaksi, kuin pöydän pinta ja olin tyytyväinen hyvin tehdystä työstä. Kun sitten laskin seuraavan kuorman auton lavalle, valui siilon läpän raosta pieni hiekkakasa siilon muuten niin puhtaalle alustalle. Ajattelin ensin, että tämä hiekkakasa on siitä pois lapioitava, mutta sitten päätin, että lapioin sitten kun tätä hiekkaa tulee enemmän.

Mutta sitten. Jokin sisimmässäni sanoi, että minun on otettava lapio ja lapioitava. Tämä sisäinen käsky oli niin voimakas, että otin saman tien lapion ja kumarruin tuota hiekkakasaa pois lapioimaan. Ja samalla hetkellä kuului takaa kova kolaus ja kun katsoin taakseni, oli rautakanki sillä paikalla, jossa muutamaa sekuntia aiemmin olin seisonut. Kun ihmettelin tätä rautakangen ilmestymistä, kertoi sivummalla ollut konemies, että se oli pudonnut kuljettimen päältä ylhäältä. Putousmatkaa tällä rautakangella oli 8 metriä.

Siinä hetkessä tajusin miten tiparalla kaikki oli ollut.Samalla ymmärsin, että sisimmässäni ollut voimakas kehotus ottaa lapio ja lapioida, oli jonkin korkeamman varjelusta. Eli että: Jossain oli joku, joka näki mitä oli tapahtumassa ja tämä jokin käski lähtemään pois siltä paikalta, jolla seisoin. "Siirry pois alta; se tulee" ja jos sillä hetkellä en olisi kuunnellut tätä sisäistä kehotusta, olisi tämä murskaamon leukojen kautta kuljettimelle joutunut rautakanki tullut suoraan päähäni ja 18-vuotias elämäni olisi päättynyt siihen aurinkoiseen toukokuun päivään.

2. Harmoniaa.

Joutsenien vapautta ja rauhaa Lapin harmonisessa luonnossa.

"Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen.... Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa!" (Ps. 8:4,5,10)

Nuoruusvuosieni yksi suurimpia rikkauksia oli, että sain samoilla yhdessä koirani kanssa suurissa humisevissa erämaissa syksyisillä metsästysmatkoilla tai sitten kesäisinä iltoina onki kädessä jokivarressa. Tulen läpi elämäni muistamaan ne monet kesäiset illat, jotka poikasena Vuojokivarressa onkimatkoilla vietin. Vaikka oli ulkonaista köyhyyttä niin nämä kalamatkat osoittautuivat sisäisiltä kokemuksiltaan sellaiseksi rikkaudeksi, jonka rinnalla tämän maailman rikkaus ja loisto ovat kuin häilyvä varjo.

Niihin aikoihin liikuin paljon Vuojoen yläjuoksulla, Järvisuvannolla, ja lähes vakituinen kahvinkeittopaikkani oli Järvisuvannon yläpäässä olevan Ampumasaaren seutuvilla. Iltakahvia nokipannulla keitellessäni paistoin nuotiolla yleensä myös kalaa ja niissä kun ilta-aurinko oli jo laskemassa ja tuuli tyyntynyt, oli aikaa pysähtyä ihailemaan luonnon todellista harmoniaa ja rauhaa. Itämaisessa filosofiassa tästä harmoniasta paljon puhutaan, mutta niissä hetkissä sain omakohtaisesti kokea, mitä tämä harmonia todella on ja kuinka valtavia sisäisiä rikkauksia tämä harmonian kokeminen ihmiselle on.

Jossain pohjoisempana, Autioaavan suunnalla kukahteli käki illan viimeisiä kukahtelujaan. Jossain lauloi pieni lintu omaa iltalauluaan. Joskus rikkoi kalan pyörre veden peilityvenen pinnan ja vastarannan pensaiden kuvajaisen veden kalvolla. Pieni savunkiehkura kohosi ylös nuotiosta, häipyen Lapin kesäiseen tyveneen iltaan. Siinä herkistyneessä hetkessä oli kuin koko suuri luomakunta olisi ollut Yhtä harmonista kokonaisuutta ja koko olemuksellaan kirkastanut Luojan suurta kunniaa. Myös minä pienenä ihmisenä olin osa tässä harmonisessa kokonaisuudessa. Yhtä kukkuvan käen, laulavan linnun, veden kalan ja rannan pensaiden kanssa. Siinä hetkessä minuuteni ei enää rajoittunut vain fyysiseen minuuteen, vaan minuuteni oli yhtä henkistä kokonaisuutta koko sen suuren ja harmonisen luonnon kanssa, jonka keskellä olin; ja jonka yhteyttä niissä hetkissä sain kokea.

Kuinka suuri on Jumalan kunnia. Se kunnia, jonka hän luomakunnassaan ihmisille ilmoittaa. Ja kuinka suuri on Jumalan kirkkaus silloin kun ihminen herkällä tunnolla pääsee hänen kirkkautensa läsnäolon omakohtaisesti hengessä kokemaan.

"Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa", sanottiin Saarnaajan Kirjan 3:11. Koko luomakunta, silloin kun luomakunta saa Jumalan kättentyönä pysyä, on kuin yhtä suurta paratiisia, jossa kaikkien on hyvä keskinäisessä kanssakäymisessä elää ja olla. Silloin kun Jumala asetti ihmisen luomakuntansa herraksi, Jumala ei asettanut ihmistä tuhoamaan ja raiskaamaan tätä luomakuntaa, vaan elämään sopusoinnussa tämän luomakunnan kanssa ja vain tässä sopusointuisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on ihmisen ainut tulevaisuus ja toivo, Tässä harmonisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on sijaa taivaan linnuille, metsän puille, kedon kukille ja veden kaloille. Ja tässä harmonisessa kanssakäymisessä on myös ihmisen paras ja ihanin osa.

Olkoonkin, että aina ei ole turhaa rihkamaa tai rikkautta, joka niin monen ihmisen elämän on ennenaikaisesti tuhonnut, niin se rikkaus, mikä tästä harmonisesta kanssakäymisestä ihmiselle löytyy, on sisäistä rikkautta. Sielun rauhaa ja vapautta. Ja Jeesus sanoo: "Mitä se hyödyttää ihmistä, että hän saisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa".

Niissä hetkissä, kun nämä kalamatkoilla viettämäni iltahetket vaihtuivat Lapin hämyisäksi yöksi, tämä harmonisen yhteyden kokeminen syveni syvenemistään. Niissä hetkissä usein aika menetti merkityksensä ja sijaan tuli suuren iankaikkisuuden ja katoamattomuuden kokemus.

Jossain rannan pensaiden varjoissa sorsaemo vaali ja opetti poikasiaan. Seurasin usein pitkään näiden lintujen kiireetöntä ja rauhallista liikehdintää. Yksinäinen virranpyörre jossain kiven katveessa kertoi omaa kieltään tämän virran jo vuosituhansia jatkuneesta loputtomasta vaelluksesta. Tässä virrassa ne pisarat, jotka kerran olivat merestä sumuna nousseet ja häille Lapin kairoille pisaroina sataneet, vaelsivat omaa loputonta vaellustaan sinne, mistä ne olivat kerran lähteneet.










Veden ikuista solinaa erämaajoen kesäisessä koskessa.
Miesolvet tulevat ja menevät, mutta vesi jatkaa loputonta solinaansa

Myös tällä virran iankaikkisella vaelluksella on herkällä tunnolla olevalle ihmiselle oma viestinsä Jumalan iankaikkisesta ja katoamattomasta kunniasta saarnattavana.

Mitä olemme me ihmiset? Meidän henkemme täällä maanpäällä on kuin pieniä pisaroita, jotka kerran ovat Jumalan taivaasta tänne lähetetyt. Meidän yksi ja ainut todellinen päämäärämme ja kaipuumme on sinne, mistä me olemme tänne luomakunnan keskuuteen tulleet. Eli takaisin Jumalan luo taivaaseen. Ja niin kuin ei virta voi saada lepoa ennen kuin on saavuttanut oman alkulähteensä, meren, niin emme mekään ihmisinä, ennen kuin olemme saavuttaneet oman alkulähteemme Jumalan taivaan.

Niissä kesäisissä iltayön hetkissä, luomakunnan ja suuren iankaikkisuuden keskellä jokin sisimmässäni sanoi, että olin löytänyt jotain todella suurta. Jotain sellaista, jonka arvoa vielä silloin en täysin ymmärtänyt. Ja jokin sisimmässäni sanoi, että tulisin tällä tiellä jatkamaan ja yhä syvemmälle ja pitemmälle Jumalan kirkkauden ja valtasuuruuden salattuihin syvyyksiin kaivautumaan.

3. Harharetki

"Ota tiestäsi vaari tai muuten se vie, syvyyksihin, joissa voit kuolla", lauletaan eräässä nuorten hengellisessä laulussa. Ja voi kuinka monilta harharetkiltä ja haaksirikoilta ihmiset elämässään varjeltuisivat, jos he omasta tiestään vaarin ottaisivat.

Oli juhannus 1966. Sinä iltana olin aikani kuluksi käveleskelemässä maantiellä kun Rovaniemeltä päin tuli linja-auto matkaten Sodankylään. Hetken mielijohteesta päätin lähteä katsomaan mitä Sodankylässä näin iltaisin näkyy ja niin nousin tähän linja-autoon. Sodankylään päästyäni käveleskelin pitkään pitkin iltaisia teitä.

Samaan aikaan oli Kansantalolla jotkut kemut ja niin joku huutaa Kansantalon ikkunasta: "Tule sinäkin, Leo, tänne!" Aluksi en ajatellut mennä, mutta sitten tuli mieleeni, että käynpä katsomassa millaista siellä on, kun niin monet sinne hinkuavat. Ja niin ostin pääsylipun ja menin sisälle - onneton. Sisälle päästyäni koin elämäni järkytyksen. Joku orkesteri oli soittamassa ja niin valtava meteli, että oikein korviin koski. Paksu pöly leijaili hämärässä salissa kattoa myöten. Jotkut humalaiset nuoret hoippuivat salissa tämän orkesterin tahdissa. Toiset roikkuivat toistensa kaulassa mikä milläkin penkillä ja koko se vaikutelma, minkä siinä hetkessä sain, synnytti voimakkaan vastareaktion, ja oli jyrkässä ristiriidassa sen harmonian ja sielun rauhan ja vapauden kanssa, johon olin tottunut. "Tätäkö on nuorten elämä? Täälläkö nämä nuoret rakentavat omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan?" Ja niin joku sisimmässäni sanoi, että se synninsaasta ei ollut minua varten. "Pois pois, kauas pois. Pois, pois, kiireesti pois" ja niin tein kantapäilläni täyskäännöksen ja kävelin suorinta tietä ulos. Aurinkoon ja tuuliin raikkaisiin. Tämä tanssimatkani Kansantalolle kesti vain vajaat pari minuuttia, mutta näiden minuuttien aikana sain tanssimatkoista niin tarpeekseni, ettei minun ole tarvinnut sen jälkeen samalle reissulle uudelleen lähteä.

Sinä kesäisenä yönä sain sitten odottaa monta tuntia yöpostin lähtöä ja kotiin pääsyä. Niiden tuntien aikana minulla oli alkaa perusteellisesti selvittää itselleni kahden erilaisen elämäntien ja niiden seurausten vaikutusta. Se harmoninen sopusointu ja sielun rauha, jota olin niin monet kerrat luonnon keskellä saanut kokea, oli antanut minulle valtavaa sisäistä tyydytystä. Sen sijaan se kokemus, jonka nyt olin Kansantalolla kokenut, synnytti voimakkaan ja ahdistavan ristiriidan sielussani. Nämä kaksi erilaista kokemusta olivat osoituksena kahden erilaisen hengen vaikutuksesta ihmisen henkiseen minään. Jumalan hengen ja paholaisen hengen.

Nyt niiden ihmisten, jotka tämän syntielämän ovat osakseen valinneet, persoonallisuus - henkinen minuus - rakentuu tämän pimeyden ruhtinaan hengen mukaiseksi ja koko heidän tulevaisuutensa on tämän hengen mukaista. Sisäistä tyhjyyttä, stressiä, epätoivoa ja ahdistusta ilman, että he koskaan tulisivat todellista sielun rauhaa ja vapautta ja Jumalayhteyttä kokemaan. Sinä kesäisenä yönä ymmärsin, että minun on valittava, joko tämän maailman tahdon tie omaksi turmiokseni, tai sitten valittava se hengen tie, josta niin monet rikkaat kokemukset Olin kokenut. Tämä tie tulisi kenties johtamaan syviin ja ylitsekäymättömiin ristiriitoihin tämän maailman kanssa. Mutta sittenkin. Tämä tie tulisi olemaan minun tieni, jonka tulisin loppuun asti kulkemaan. Niin sitten yöpostin viimein lähtiessä olin oppinut yhden kalliin läksyn. Samalla kun kadutti koko reissu, päätin, että tällaiselle matkalle en tulisi toista kertaa lähtemään. Tieni tulisi olemaan hengen tie. Se tie, josta olin monet kokemukset jo saanut, ja jolla tiellä on rajattomat kasvun ja kehityksen mahdollisuudet ja jokin sisimmässäni oli tyytyväinen tähän valintaan.

4. Profeetallista

"Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, minkä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa",. (Joh. 16:13).

Tästä juhannuksen harharetkestä oli kulunut runsas kuukausi ja elettiin heinäkuun loppupuolen päiviä vuonna 1966. Niihin aikoihin työnsaantimahdollisuudet olivat satunnaisten ja lyhytaikaisten työpaikkojen varassa. Milloin metsähallituksen leimausporukoissa, milloin yksityisillä metsätöissä jne.

Sinä heinäkuun päivänä olin sahaamassa pinotavaraa naapurin isännälle kotini lähellä olevassa Vuoselässä. Oli keskipäivän aika ja olimme naapurin isännän kanssa keittäneet ja juoneet päiväkahvit. Tämän kahvihetken jälkeen tapani mukaan loikoilin kankaalla ja rentouduin täydellisesti. Kooten näin voimia iltapäivän tiivistä työrupiamaa varten. Sinä päivänä taivas oli täysin pilvetön ja oli tyyntä. Ei pienintä pilvenhaituvaa tai tuulen henkäystä ollut ilmassa. Siinä rentoutuneena ollessani koin jälleen harmonisen yhteyden ympäröivän luonnon kanssa. Mutta sillä kertaa tämän yhteyden kokeminen ei rajoittunut vain aistein havaittavaan ympäristöön. Siinä hetkessä oli jotain suurempaa. Jotain kosmista, niin kuin tällaista tajuntaa ruukataan kutsua. Ja sitten. Jokin sisimmässäni sanoi, että lounaasta on lähestymässä sadepilvi ja että illalla kuuden aikaan alkaa satamaan vettä. Tämä sisäinen vaikutelma oli niin voimakas, että enempiä empimättä sanoin naapurin isännälle: "Kuulappa Eero!" "No mitä?" kysyi naapurin isäntä. "Kuule! Jos minulla olisi kuivia heiniä haasioilla niin paljon kuin sinulla nyt on, niin minä justiin lähtisin ja ajaisin ne latoon". "Minkä takia?" kysyi naapurin isäntä. "Kuule, kun illalla kuudelta rupiaa satamaan vettä", vastasin.

Sen enempiä empimättä naapurin isäntä liristi pannusta viimeiset tipat ja otti sokerin suuhunsa ja joi tämän kahvitilkan ja mennessään nakkasi repun selkäänsä ja lähti kesken päivän kotiin heiniä ajamaan.

Tämän jälkeen tulin jo katumapäälle, että pitikin mennä sanomaan. Nyt jos sitä sadetta ei tulekaan, niin saan kuulla lopun ikääni kunniani tyhjän juoksuttamisesta. Mutta sitten. Tulin neljän jälkeen kotiin, peseydyin ja vaihdoin vaatteet ja syötyäni lähdin polkupyörällä käymään kaupassa. Bensiini- ja eväsvarastoani täydentämässä ja kun sitten tältä kauppamatkalta viittä vaille kuusi kotini pihalle ajoin niin ensimmäiset suuret vesipisarat tipahtelivat kotini portaille. Tämän jälkeen satoi puoli tuntia kaatamalla ja taas tämän sadekuuron mentyä taivas kirkastui ja oli poutia monta päivää.

Seuraavana aamuna naapurin isäntä tuli tyytyväisenä metsään töihin: "Sainpa minä kuivia ja hyviä heiniä. Mutta mistä sinä tiesit?", kysyi naapurin isäntä. Ja siinäpä se. En osannut itsekään vielä silloin selittää, mistä tämä tieto oli minulle tullut.

"Herran Henki täyttää maanpiirin ja hän, joka puheet kuulee, on joka paikassa, sanotaan vanhan Biblian Viisauden kirjassa ja tässä on selitys myös tähän tietämiseen. Jumalan Henki - hänen näkymätön olemuksensa täyttää koko luomakunnan. Hän, joka on antaa kaikille elämän ja hengen, on kaikkialla. Myös ihmisen henki on alkuisin tästä Jumalan näkymättömästä olemuksesta ja silloin kun ihminen vaeltaa sopusoinnussa tämän henkisen minän kanssa, hänellä on yhteys myös Jumalan kaikkialla olevaan Henkeen. Ja nyt kun Jumala tietää menneet, nykyiset ja tulevaiset, on Jumalan yhteydessä elävällä ihmisellä myös mahdollisuus nähdä, niin kuin Jumala näkee. Ajatella, niin kuin Jumala ajattelee. Ja puhua, niin kuin Jumalan sanoja. (Kts. 1. Kor 14:24,25). Ja ymmärtääkseni juuri tässä on selitys myös sen heinäkuisen päivän profeetalliseen tietämiseen.

5. "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä".

Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä. Minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi". (Ps 73:28).

Tänä tammikuun 16. päivänä 1989, jolloin tätä kirjoitan, on pientä pakkasta ja keskipäivän aikaan aurinko ilmaisi oman olemassaolonsa. Päivät ovat jo jatkuneet ja näin kirkkaina päivinä koko luomakunta elää valon ja uuden kevään odotuksen aikaa.

"Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä", sanottiin psalmin 73 jakeessa 28. "Minä panen turvani Herraan, Herraan," jne. Tänä päivänä nämä psalmin sanat ovat elävääkin elävämpää todellisuutta myös minun kohdallani. Ovat olleet jo pitemmän aikaa.

Nyt on kulunut jo yli viisi vuotta siitä kolarista, jossa koko elämäni perusteellisesti mullistettiin. Nämä vuodet ovat olleet todellista elämän korkeakoulua. Koulua, joka on käynyt monien kyynellaaksojen ja kärsimysten syvimpien syövereiden kautta. Vielä vuosia sitten kävin läpi monet ja syvälliset elämän kriisit. Ja nämä riisit sen vuoksi, että etsin ihmisiltä henkistä tukea ja rohkaisua kestääkseni silloiset syvät kärsimyskoulut. Kuitenkin on niin kuin psalmissa 69 sanotaan: "minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt" jne. Eli että: Totuus on, että silloin kun ihminen käy todellisia Moorian teitä" tai elää "Getsemanen" kokemuksiaan niin nämä "Moorian tiet" ja "Getsemanen puutarhat" on kuljettava ja koettava yksin. Ja miksi näin?

Yksi Raamatun keskeisimpiä opetuksia on, että meidän Jumalan luomina ja Jumalan omina tulisi kantaa toistemme kuormia eikä elää itsellemme mieliksi. Että me kanssa-ihmistemme taakkoja kantamalla osoittaisimme sitä todellista Kristuksen rakkautta, jota hän ennen meitä ja meille esikuvaksi osoitti. Ja tästä Kristuksen rakkaudesta todelliset Jumalan omat tunnettaisiin. Kuitenkin totuus on, että aikamme lahkoutuneen kristillisyyden keskeltä näitä todellisia Kristuksen seuraajia on hyvin vaikea, ellen sanoisi mahdoton, löytää. Missä on kärsivien Kristus tämän päivän kristikunnan keskeltä? Ja sanon totuuden: Sodankylässä ei-uskovaisella lääkintävoimistajalla on ollut näinä vuosina minulle enemmän henkistä tukea ja rohkaisun sanaa annettavana kuin Sodankylän kaikkien uskonsuuntien uskovaisilla yhteensä; ja kadun nuoriltakin 1öytyy enemmän hyväsydämisyyttä kuin eri herätysliikkeisiin karsinoituneilta ns. uskovilta ja uskovien häpeäksi minä tämän sanon ja toivon, että he viimeinkin menisivät itseensä ja tekisivät todellisen parannuksen vaelluksestaan.

"Muut kaikki hylkää, vaan sinä et. Autuuden särkyneet sydämet. Sinulta saavat, sä luet haavat ja kyyneleet", veisataan vanhan virsikirjan virressä 600, sen kolmannessa säkeistössä. Tämä virsi on yksi syvällisimpiä ja kauniimpia virsiä, mitä meillä on. Niin monet ovat tämän virren vaikutuksesta saaneet herkistyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja kohdata hänet lohduttajana, nostajana ja kantajana niissä elämän kovissa kohtaloissa, joissa ihmisten apu ja lohdutus eivät ole aina riittäneet. Tämän virren sanoittaja, Malmivaara, ent. Malmberg, sai myös omassa elämässään käydä raskaan "Moorian tien", ja kokea oman "Gedsemanensa”. Vajaan vuoden sisällä hän joutui kätkemään kirkkomaan multiin kaksi pientä poikaansa, jotka olivat sairauden murtamana menehtyneet. Näinä raskaina aikoina Malmivaara joutui kokemaan surun syvyyden ja ihmisen lohdutuksen riittämättömyyden silloin, kun todella vaikeaa on ja näissä surun syvyyksissä virisi Malmivaaran sydämen syvyyksistä uusi virsi: "Oi Herra, jos mä matkamies maan".

Elokuussa -87 kävin omalta kohdaltani läpi liki samanlaisia kärsimyksen vaiheita. Perheeni oli lähtenyt lomamatkalle Lopelle, jossa nuorin tyttäreni, silloin 5vuotias Sirpa, oli sairastunut. Hämeenlinnan keskussairaalassa todettiin, että umpilisäke oli pahoin tulehtunut ja oli turvauduttava leikkaukseen. Mutta. Ennen kuin tämä leikkaus ehdittiin suorittaa, oli tämä umpilisäke puhjennut ja sen seurauksena vaikeita komplikaatioita vatsassa. Olin silloin päivittäin puhelinyhteydessä perheeni kanssa ja tiesin tilanteen vakavuuden. Myöhemmin tarvittiin uusi leikkaus, verensiirtoja jne. Tilanne alkoi saada jo huolestuttavia piirteitä ja kun eräänä sunnuntai-iltana oikein pysähdyin ajattelemaan sitä tilannetta, on sanottava, että kävin omaa syvällistä "Gedsemanen taisteluani."

Neljä vuotta aiemmin elokuun alkupäivinä olin itse Lapin keskussairaalan teho-osastolla letkuissa ja nyt nuorin tyttäreni oli Hämeenlinnan keskussairaalassa niinikään letkuissa ja tilanne oli huolestuttava. Niinä vaikeina hetkinä toivoin, että olisi ollut edes yksi ihminen vaikka vain hiljaa istumassa rinnallani, mutta ei ketään. Lopulta ajoin yksinäisyyteen autioon paikkaan, mutta siinä hetkessä en jaksanut enää edes rukoilla. Lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin Jumalalle: "Herra! Tässä on koko homma. Hoida sinä, minä en jaksa enää".

Kun sitten seuraavana iltana menin samaan yksinäiseen autioon paikkaan, oli kuin jokin uusi voima olisi virinnyt sisimmässäni ja oli kuin joku olisi sanonut: "Mitä sinä etsit tukea ihmisiltä, jotka eivät kuitenkaan voi sinua auttaa". Ja ystävät! Siinä hetkessä oivalsin jotain todella suurta. Ymmärsin, että minä olen kuollut tälle maailmalle ia tämä maailma on kuollut minulle. Ja sen, minkä vielä täällä maanpäällä elän, sen minä elän uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Ja tämä uusi sisäinen kokemus on mullistanut koko sen jälkeisen elämäni. Sinä iltana opin todella arvokkaan läksyn: Niin kauan kuin minä etsin tukea ja rohkaisua ihmisiltä, minä koen pettymyksen ja masennuksen toisensa perään. Niin harvoin täältä ajasta löytyy todellisia hengen jättiläisiä ja uskon sankareita, joiden henkinen suuruus riittäisi näissä vaikeissa hetkissä rinnalla olemiseen. Mutta silloin, kun turvaan Jumalan iankaikkiseen ja muuttumattomaan läsnäoloon, minun ei tarvitse pettyä eikä masentua. Hän, joka Henkensä kautta on kaikkialla, on iäti muuttumaton ja vanhurskas Jumala, joka voi auttaa kaikkein syvimmissäkin kärsimyskouluissa.

Pikku Sirpa parani tästä sairaudestaan ja on nyt ensimmäisellä luokalla koulussa ja menestyy hyvin. Omalta kohdaltani tämä puolitoista vuotta on ollut todellista henkisen kasvun aikaa. Jokaisen päivän elämästäni elän Jumalan yhteydessä ja turvaan yksin häneen. Ne suurenmoiset hetket, joita 1960 luvulla sain nuorena ja terveenä Jumalan yhteydessä elää, ovat usein palautuneet elävänä ja voimakkaana mieleeni ja antaneet uutta toivoa ja varmuutta uudesta tulevaisuudesta. "Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti". (Ps 73:26).

Tänä tammikuisena päivänä syvällä sydämessäni asuu varmuus Jumalan iankaikkisesta läsnäolosta ja hänen johdatuksestaan. Tänä tammikuisena päivänä sisimpäni on yhtä iankaikkisen Jumalan kanssa. Ja vaikka ihmisen tunteet vaihtelevat ja mieliala on joskus korkeammalla, joskus matalammalla, on Jumala iäti muuttumaton. Hänen vanhurskautensa pysyy polvesta polveen. Tänä tammikuisena päivänä minun ei enää tarvitse etsiä tukea ja rohkaisun sanaa ihmisiltä. Enää en tarvitse enempää helluntailaisia kuin muitakaan -laisia tai -läisiä. Eikä minun tarvitse kolkutella eri uskonsuuntien lukittujen ovien takana. Tänä päivänä Jumala on minun tukeni ja turvani ja minun iankaikkisen autuuteni lähde. "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä". Ja. "Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli"

SUURI IANKAIKKISUUS
















"Nyt metsä kirkkoni olla saa..."
Pyhätunturin jylhiä maisemia.

Eräänä päivänä joitakin vuosia sitten, ihailin taivaanrannan yläpuolelle kohoavan Pyhätunturin mahtavaa olemusta. Ja taas kerran koin oman ajattomuuden hetkeni. Hetken, jossa aika menettää merkityksensä ja menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Hetken, jossa koko senhetkinen todellisuus julistaa omaa iankaikkisuussanomaansa. Sanomaa menneistä, nykyisistä ja tulevista tapahtumista.

Siinä hetkessä pysähdyin ajattelemaan tämän Pyhätunturin olemusta. Kuinka tämä Pyhätunturi oli ikuisia aikoja ollut muuttumattomana paikallaan ja tulisi vielä ikuisia aikoja sellaisenaan pysymään. Jo vuosituhansia tämän tunturin rinteillä olivat hirvet vaeltaneet. Jo vuosituhansia tämän tunturin juurella olivat metsot omissa hakomispuissaan hakoneet ja soitimiaan pitäneet ja vuosituhansia olivat lappalaiset ihailleet tunturin jylhää olemusta ja tunturin laelta ihailleet laajaa neitseellistä erämaata.

Mutta sitten. Jos jokin tunturi ihmisen ikään verrattuna edustaa suurta iankaikkisuutta, niin vielä suurempaa ja pysyvämpää iankaikkisuutta edustaa Jumalan iankaikkinen ja pysyvä valtasuuruus. Valtasuuruus, jolla ei ole alkua eikä tule loppua olemaan. "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani ei koskaan katoa", sanotaan Raamatussa. (Matt 24:35). Ja jos ihmisen ikä tunturin pysyvyyteen nähden on lyhyt kiitävä hetki, niin vielä lyhyempi hetki tämä maallinen vaelluksemme on Jumalan suuren iankaikkisuuden rinnalla. Näin siis inhimillisesti katsottuna. Mutta. Sallikaa minun kertoa totuus itsestäni.

Yleinen kuva ihmisillä on, että ihminen on tämä lihallinen ruumis, jossa eräänlainen sielu vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Sitten kun ihminen kuolee, ihmiset ymmärtävät, että "hän menetti henkensä". Tämän tarkempaa kuvaa ihmisen olemuksesta ja kuoleman tapahtumasta ihmisiltä harvoin löytää.

Mitä taas omaan näkemykseeni itsestäni tulee, niin minä en ole tämä lihallinen ruumis - rusikoitunut ja raihnainen "korpinraato", jonka ihmiset näkevät; ja jota monet niin kauhistelevat ja karttavat. Minä, olen henki, joka asun tässä ruumiissa. Minä, olen se iankaikkisuus, jonka Jumala on tähän "savimajaan" asumaan pannut. (Saarn. 3:11.) Ja koska olen henki, niin kuolemassa minä en menetä henkeäni, vaan kuolemassa muutan pois ruumiista ja pääsen kotiin Herran luo. (Job 19: 26. 2.Kor 5:8). Ja nyt tästä näkökulmasta asiaa tarkasteltaessa koko ihmisen syvin olemus ja kuolemakysymys tulevat kokonaan uuteen valoon. Minä olen yhtä iankaikkinen ja pysyvä kuin Jumala on. En ruumiillisesti vaan henkisesti. Sillä kerran koittaa päivä, jolloin pääsen muuttamaan tästä ruumiista ja tämä ruumiini maanpoveen kuopataan, mutta sen jälkeen alkaa se iankaikkinen ja pysyvä autuus, johon me täällä ajassa uskon kautta tähyilemme, ja josta joskus lyhyinä hetkinä saamme omakohtaisia henkisiä kokemuksia kokea. Niitä kokemuksia, jossa suuren iankaikkisuuden läsnäolo on hengessä koettavaa todellisuutta. Kokemuksia, joissa vallitsee syvällinen sopusointu ja rauha; ja jossa ihmisellä on niin hyvä olla. Sinä päivänä, jolloin saamme tämän maallisen majamme jättää ja pääsemme kotiin Herran luo, tämä harmonia, sopusointu ja rauha on iäti pysyvää ja muuttumatonta todellisuutta. Siellä on ihmisen hyvä olla yhdessä suuren iankaikkisuuden - Jumalan - kanssa. "Luona Jeesuksen ja enkelten"

Ja lopuksi ystävät! Vakavaakin vakavampaa asiaa:

Jeesus sanoo:

"Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät; mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sen löytävät". (Matt. 7:13,14).

Jumala on suuri iankaikkisuus ja suuri rakkaus ja Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan totuuden ja perisivät iankaikkisen autuuden ja kuolemattomuuden. Ja Raamattu sanoo, että Jumala kateuteen asti halajaa sitä henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan. (Jaak. 4:5). Mutta Raamattu puhuu meille myös vakavaa asiaa synnistä ja sen seurauksista. Iankaikkisesta kadotuksesta. Iankaikkinen autuus Jumalan luona ei ole itsestäänselvyys, jonka jokainen, lapsikasteen, kirkon jäsenyyden, yms. perusteella perisi. Iankaikkisen autuuden portit eivät myöskään avaudu tämän maailman syntikarkeloissa. Tanssattiinpa sitten kievarissa, Hannuksenkartanossa tai missä tahansa. Nämä iankaikkisen autuuden portit eivät avaudu joidenkin uskonlahkojen hurmiohurskauksissa, ei "jytärokkihelluntailaisuudessa","huumejengien hengenheimolaisuudessa" tai muissa hurmiohurskauden muodoissa.

Nämä iankaikkisen autuuden portit avautuvat meille vain todellisen omantunnon parannuksen ja uuden, uskonkuuliaisuudessa tapahtuvan, elämän ja vaelluksen kautta. Kaikkien ja kaikkialla on tehtävä parannus, julistaa apostoli Paavali Ateenan Areiopagilla. (Apt 17:30).

Ja tähän parannukseen kuuluu, että ihminen:

1. Menee itseensä ja Jumalan pyhyyden edessä tutkii oman salatun minuutensa ja kaikki mitä sinne on kätkeytynyt.

2. Että ihminen Jumalan pyhyyden edessä tunnustaa oman syntisyytensä ja että hänelle Jeesuksen nimessä julistetaan kertakaikkinen synninpäästö hänen synneistään.

3. Että tämän jälkeen ihminen menee ja selvittää mahdolliset rikokset poliisin kanssa ja sovittaa ne vaikka vankilassa ja selvittää myös omat rikkomuksensa niiden ihmisten kanssa, joita vastaan hän on sanoilla tai teoilla rikkonut.

Tästä parannuksenteosta alkaa ihmisen tie Jumalan yhteydessä kohti sitä suurta iankaikkisuutta, jonka Jumala on meille valmistanut, ja johon hän meitä kaikkia kutsuu. Ja vaikka me ihmisinä olemme monessa erehtyväisiä ja lankeevaisia ihmisiä, riittää Jumalan anteeksiantamus Jeesuksen veressä yhä uudelleen ja uudelleen pyyhkimään pois meidän syntimme ja matkan viat anteeksi antamaan.