Hypnoosikurssi - miksi?

1. Asian taustaa.

Omasta puolestani olen monta kertaa joutunut ihmettelemään Jumalan kaikkitietävää ja kauaskantoista viisautta, jonka niin monesti olen elämässäni saanut omakohtaisesti kokea.
    Yksi tällainen Jumalan kauaskantoinen viisaus omassa elämässäni on ollut se, että Hän nuorena poikasena ollessani johdatti minut tutkimaan henkistä minuutta, henkistä maailmankuvaa sekä jooga-meditaatiota ja kontemplaatiota kuin myös hypnoosia. Jo silloin, neljä vuosikymmentä sitten, Hän tiesi mikä minulle on parasta; ja mitä tulen elämässäni tarvitsemaan. (Katso Spiritus-kansio). Varsinkin kun silloisilla uskovina esiintyvillä oli vain haukkumiset ja halveksunnat köyhän mökin pojan Jumal’kaipuuseen tarjottavana. Nyt näitä vuosikymmeniä jälkeenpäin tutkaillessani minun on rehellisesti sanottavana, että ilman hypnoosiasiantuntemustani en olisi tästä elämästä koskaan selvinnyt, tuskin enää eläisinkään.

Syksyllä 1983 makasin Lapin keskussairaalassa autokolarissa vammautuneena neliraajahalvauspotilaana. Olin ensin maannut yli kuukauden teho-osastolla kallovedossa, sitten toista kuukautta eristyshuoneessa oman hoitajan istuessa yötä päivää vuoteeni vierellä ja kaikkiaan olin kaksi ja puoli kuukautta letkuissa pystymättä syömään, liikkumaan tai edes puhumaan. Totinen oli tilanne ja vielä totisemmaksi asian teki se, että minut diaknostoitiin "Medullanvamma Tetra blegia", potilaaksi, joka diagnoosi tarkoittaa kaularangan alueella olevaa selkäydinvauriota, joka tunnetusti ei koskaan parane.
    Nyt tässä tilanteessa, jos olisin jäänyt tuijottamaan lääketieteen kylmiä realiteetteja ja alkanut elämään niiden mukaan tämä olisi ilmeisesti merkinnyt sitä, että loppu-ikäni olisin maannut toisten autettavana jossain hoitolaitoksen sängyssä ja yhteiskunnalle koituvat kustannukset olisivat yli tuhannen markan luokkaa vuorokaudessa. Samalla tämä olisi merkinnyt minulle sellaista elämänlaatua, jota tuskin olisin kovin pitkään jaksanut elää. Nyt tietoisuus siitä, että minulla on "takataskussani" jotain, jonka vain harvat ovat löytäneet, antoi minulle tässä totisessa tilanteessa uskoa tulevaisuuteen ja toivon, että kerran vielä sängystä nousen. Ja olen noussut.
     Lokakuun alkupäivinä, kolme ja puoli kuukautta tapahtuneesta kolarista, minut siirrettiin ambulanssilla Sodankylän terveyskeskukseen. Tässä vaiheessa olin täysin toisten autettava potilas. Useita hoitajia tarvittiin nostamaan minut sängystä rullatuoliin ja päinvastoin. Samoin syöminen oli täysin hoitajien varassa, käsi kun ei noussut sitä vertaa, että olisin lusikan suuhuni saanut.
     Nyt tässä vaiheessa, kun keskussairaalan lääkärit olivat kaiken mahdollisen tehneet, tuli minun vuoroni lähteä soveltamaan omaa erityisosaamistani käytäntöön. Käytin useita päiviä siihen, että monen tunnin ajan keskityin tiettyyn suoritukseen ja kun olin tämän suorituksen alitajuntaani piirtänyt, lähdin käytännössä toteuttamaan tätä mielikuvaa ja tuloksia alkoi myös syntyä:
     Vajaa kuukausi sen jälkeen kun minut oli Sodankylään siirretty, sain ensikerran lusikan omin avuin suuhuni ja pystyin syömään kupillisen viiliä. Tämä, terveistä mitättömältä näyttävä asia, oli minulle valtava riemuvoitto ja osoitus siitä, että olin oikeilla jäljillä. Tästä kului parisen viikkoa, niin pääsin pyörätuolista seisaalleni ja pian kävelin erityisen pyörillä varustetun tukitelineen avulla pitkin käytäviä hoitajien kauhuksi. Tämän jälkeen jokaisena päivänä suoritin saman ylös-istumaan-ylös-istumaan harjoituksen. Ensimmäisenä päivänä pystyin vain pariin suoritukseen, mutta päivä päivältä enemmän ja enemmän, kunnes muutaman viikon kuluttua olin päässyt jo kymmeniin suorituskertoihin.
     Kaikki ne uudet askeleet, jotka kuntoutumiseni tiellä otin, olivat täysin riippuvaisia siitä, että pystyin keskittymällä piirtämään tämän suorituksen mielikuvaksi alitajuntaan ja täydessä uskonvarmuudessa lähdin käytännössä toteuttamaan tätä suoritusta. Näin vuoteesta ylös nouseminen, WC.ssä selviytyminen ja kaikki muukin päivittäinen toiminta.
     Talvella 1986 aloin keskittymään autolla-ajoon liikenteessä. Useiden viikkojen, jopa kuukausien ajan ajattelin, että pystyn selviytymään automaattivaihteisella autolla liikenteessä. Kun sitten yritin puhua autolla-ajosta, oli yleinen piirre ihmisillä se, että: "Hullu mies. Pyörätuolissa istuu ja autolla-ajosta puhuu", mutta en antanut ihmisten epäuskon omaa uskoani horjuttaa. Kesäkuulla kärräsin pyörätuolilla lääkäriin pyytämään lääkärintodistusta ajokorttia varten. Lääkärinä oli nuori vastavalmistunut naislääkäri, jolle tapaukseni oli ensimmäinen ja siten outo tilanne, mutta Invalidiliiton Lapin kuntoutuskeskuksen lääkärien puhelinopastuksella asiasta selvittiin. Pian tämän jälkeen hankin automaattivaihteisen Nissan Cedrik’in ja perheeni kanssa marjamatkoilla ollessamme ajoin tällä autolla kuoppaisia metsäteitä saadakseni tuntumaa tähän autoon, jolla sitten elokuulla suoritin ajotutkinnon ja pääsin yli kolme vuotta kolarini jälkeen uudelleen liikenteeseen.
     Muistan ikäni ihmisten ilmeet kun ensimmäisen kerran lähdin pyörimään autollani Sodankylän katukuvaan. Kaikki Sodankylässä tiesivät tapaukseni ja olivat asennoituneet siten, etten koskaan enää auton rattiin nouse ja nyt, sinä elokuisena iltana, ihmiset katsoivat minua kuin olisin ollut haudoista noussut manalainen ja moni tuli sanomaan. "Ei sitä olis uskonut, että sinä vielä autonrattiin nouset". Ja siinäpä se. Minä uskoin.

Nyt näistä tapahtumista on kulunut neljätoista vuotta. Tapahtunut kuntoutumiseni on ollut suuren mielenkiinnon kohteena lääkärien ja hoitohenkilökunnan keskuudessa ja kun heidän tietoonsa on tullut, että yllättävän hyvin tapahtuneen kuntoutumiseni taustalla on uskoon ja hypnoosiin liittyvä asiantuntemukseni, minulle on moni mm. Lapin keskussairaalassa sanonut, että minun pitäisi mahdollisimman paljon kirjoittaa näitä alueilta ja opettaa näitä taitoja ihmisille. Ja näin olen myös pyrkinyt tekemään.


2. Henkinen avuttomuus suomalaisessa kristillisyydessä.

Meille Raamattu opettaa kannesta kanteen uskon olemusta ja voimaa niin vanhassa kuin uudessakin testamentissa. Kerrotaan Joosuan ja Kaalebin uskosta, kerrotaan nuoren Daavidin taistelusta Goljatia vastaan, kerrotaan Elian toiminnasta, Jeesuksen ja apostoleiden teoista kuin myös evankelista Filippuksen menosta Samarian kaupunkiin. Kuinka myös siellä halvatut ja rammat paranivat. Sittemmin apostoli Paavali astui kuvaan mukaan ja myös hänen kauttaan tapahtui lukematon määrä ihmeitä ja tunnustekoja. Ja edelleen: Jeesus niin monessa kohtaa antaa ymmärtää, että kaikki ne, jotka häneen uskovat, tekevät samoja tekoja kuin hän on tehnyt, jopa suurempiakin.
     Niin nyt näitä Raamatun esikuvia ja opetuksia silmälläpitäen on täysin käsittämätöntä se henkinen avuttomuus, jossa koko länsimainen kristillisyys elää. Näyttää siltä, että turhaan ei Jeesus aikanaan huokaillut: "Vaan kun ihmisen poika kerran tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä". Uskonnollisuutta ja uskovina esiintyviä nykymaailmassa riittää, jopa Jeesuksen nimeen vannovia, mutta todellista vuoriasiirtävää tai sairaita sanalla parantavaa uskoa länsimaisesta kristillisyydestä on aivan turhaa lähteä edes etsimään. Mm. entisaikain Lapissa toimineet verenseisottajat päihittävät nykyiset avuttomuudessa elävät uskovaiset mennentullen.

Aikanaan, 1960-luvulla, tutkin paljon uskon olemusta ja voimaa ja sovelsin oppimaani käytännön elämässä monissa eri tilanteissa ja etsimällä etsin ns. mahdottomia tilanteita koetellakseni uskon toimivuutta. Otan esimerkin:
     Syksyllä 1966 tein pitkän metsästysretken Luoston ja Vuovaaran suunnalle. Sinä päivänä kävelin pitkin ja poikin tiettömässä erämaassa yli 30 kilometriä kunnes illalla kuuden aikoihin tulin kotiin ja menin ostamaan myymäläautosta evästä seuraavaa eräretkeä varten. Nyt tavaroita maksaessani huomasin, että lompakkoni oli pudonnut metsään. Sinä iltana oli valoisaa enintään tunnin, joten oli viisainta jäädä kotiin yöksi ja lähteä aamulla lompakkoa etsimään. Samalla otin sen uskonasenteen, että se lompakko löytyy.
     Mutta sitten. Aamulla herätessäni huomasin, että yöllä oli satanut ensilumen ja lunta oli liki 10 senttiä maassa. Nyt oli se mahdoton tilanne, joita olin aina etsinyt. Aamukahvia juodessani asennoiduin niin, että kun lähden lumen alta erämaahan pudonnutta lompakkoa etsimään, niin se lompakko löytyy. Ja niin lähdin täydessä uskovarmuudessa erämaahan lompakkoani etsimään ja se lompakko löytyi Vuovaaran helmamaasta lumen alta lunta noin viiden metrin matkan potkiskeltuani. Siis. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.

Kun liki kymmenen vuotta myöhemmin, Sodankylän kirkonkylälle asumaan muutettuamme, lähdin etsimään yhteyksiä uskoviin, olivat nämä uskon toiminnasta oppimani ja kokemani kriteereinä, joista todellinen usko tunnettaisiin. Niinpä alkuun kulutin kirkonpankkiä, mutta turhaan. Orpona sinne menin, orpona siellä istuin ja orpona sieltä lähdin. Ja aina kun yritin yhteydenpitoon toisten kirkossakävijöiden kanssa, näillä näytti aina tulevan yllättävä kiire jonnekin ja niin päättelin, että turhaan minä kirkonpenkkiä enempää kulutan ja niinpä syksyllä 1975 hakeuduin paikallisten helluntailaisten piiriin siinä toivossa, että löytäisin todellisen uskon ja todellisen lähimmäisenrakkauden, mutta taaskin pettymys.
     Ensimmäisen talven olin niin yksin ja orpo. "Rauhaa" sanottiin kokoukseen mennessäni ja "siunausta" lähtiessäni, mutta mitään muuta yhteydenpitoa ei ollut. Kukaan ei käynyt meillä ja koin, etten ole hyväksytty siihen joukkoon. Samalla panin merkille, että niin monen, jopa vanhimmistoon kuuluvan, autuaallisuus oli vain paperinohut pintakuori ja sisällä asui tuska ja ahdistus, jota he yrittivät parhaansa mukaan peittää. Itsensä ihailun sädekehä päänpäällä kulkevia fariseuksia, joilta oli turhaa mitään toivoa saavansa ja monissa tilanteissa, joissa olisi tarvittu todellista uskonrohkeutta, nämä vetäytyivät vastuusta ja kaikki jätettiin Herran haltuun: "Kyllä Herra hoitaa" ja vielä siinä vaiheessa kun huhtikuulla 1976 kasteelle menin, hälytyskellot soivat sisimmässäni: "älä hyvä mies. Nämä eivät ole oikeita" ja jos silloin olisi vaihtoehto helluntailaisuudelle löytynyt, niin koskaan en olisi sille kasteelle mennyt.
     Mutta kun ei ollut vaihtoehtoa, menin kasteelle siinä toivossa, että kerran vielä kaikki on toisin. Mutta turhaan. Seuraavat kolme vuotta sain jatkuvasti kokea, että olin liittynyt väärään seurakuntaan ja kun sitten jouluksi 1978 raamattukoulusta evankelistana palasin ja lähdin toteuttamaan kutsumustyötäni, kaikkein ensimmäinen tehtäväni oli pyrkiä luomaan seurakuntaan lämmin ja vapautunut henkinen ilmapiiri, missä kenenkään ei tarvitsisi enää kokea liittyneensä väärään seurakuntaan. Sillä turhaa on yrittää voittaa sieluja sellaiseen joukkoon jossa yksikään tervejärkinen ei kovin pitkään pysy; ja josta jokaisessa vuosikokouksessa saatiin useita entisiä helluntailaisia erottaa mahtipontisesti saatanan haltuun sen jälkeen kun heitä ei pariin vuoteen ollut kokouksissa nähty; ja ilman, että yksikään yritti asiaa todella hoitaa. Nyt ainut tulos tästä seurakuntaremontistani oli, että vanhimmiston ja saarnaajan kiukku nousi siihen mittaan, että katsoin Jumalan tahdoksi jättää "vanhan viinin vanhoihin nahkaleileihin" ja lähteä uusia uria aukovalle hengen tielle. Niiden, joiden ei koskaan ole tarvinnut parannusta tehdä, eivät sitä koskaan opi myöskään tekemään. Niinpä henkinen avuttomuus on ja pysyy ja ajan haasteet jäävät auttamatta täyttämättä.

Nyt se henkinen heikkous, joka Sodankylässä on kaikissa uskonsuunnissa merkillepantavaa, on yleinen koko Suomessa. Tapahtuneen autokolarini jälkeen olin useissa eri hoito- ja kuntoutuslaitoksissa ja satojen hoitajien hoidossa. Yleinen piirre maamme sairaanhoitajien keskuudessa on, että he ovat valtavan hyviä, monet jopa suoranaisia jumal’olentoja, joita vieläkin lämmöllä muistelen. Sen sijaan tosi ongelmia näytti olevan ns. uskovilla hoitajilla. Kun he näkivät hoitopöytäni reunalla Raamatun, niin toki he innoissaan tulivat kysymään mihin uskoon minä kuulun, mutta sitten kun he kuulivat, etten kuulunut heidän kanssaan samaan uskontokuntaan, heillä ei sen jälkeen ollut edes "hyvää huomenta" potilaalleen sanottavana. Näinkö opettaa Jeesus ja Raamattu?


3. Ratkaisut löytyvät aina.

Elettiin syyskuuta 1985. Tapahtuneesta autokolaristani oli kulunut jo yli kaksi vuotta ja vaikka kuntoutumista tapahtui kaiken aikaa, olin vielä pyörätuolikaveri ja tämän lisäksi oli tapahtunut se, mikä näissä vammautumisissa on kaikkein vaikeinta. Eli tapahtunut raju liikenneonnettomuus oli menettänyt mielenkiintonsa tuoreempien puheenaiheiden tieltä ja samalla minusta oli tullut kakkien unohtama ja hylkäämä "kaatopaikkatavara", kuin unohdettu huonekaluromu jossain kamarin loukossa. Päivät ja viikot kuluivat ja kukaan ei fysioterapeuttia lukuunottamatta pitänyt enää minkäänlaista yhteyttä.
     Eräänä sunnuntai-iltana päätin lähteä kärräämään pyörätuolillani Sodankylän keskustaan siinä toivossa, että tapaisin edes yhden ihmisen. Niinpä vaimoni vei minut autolla keskustaan, johon jäin pyörätuoleineni. Ilta oli lämmin ja kaunis kun auringon viimeiset säteet painuivat horisontin taakse. Istuin pitkän tovin ja seurasin jatkuvaa autonhurinaa kun nuoret ajoivat samaa rataa yhä uudelleen ja uudelleen, mutta ainuttakaan tuttua en tavannut. Lopulta minulle tuli sellainen tunne kuin istuisin yksin autiolla rautatieasemalla, josta kaikki junat ovat lähteneet ja kaikki matkustaneet lopullisesti pois. Minut valtasi valtavan syvä suru ja niin lähdin kärräämään pientä sivukatua Kitisen rantaa kohden. Täysi kuu paistoi joen takana kohoavan tumman Kommattivaaran yllä ja rakensi sillan Kitisen virrankalvolle. Siinä muistui mieleeni monet kuutamoiset illat, jolloin lapsuudessani olin onkinut ahvenia siskoni tai veljieni kanssa. Siinä muistui mieleni monet kuutamoiset illat hanhimailla ja monet kuutamoiset illat erämaissa rakotulilla ja havuvuoteella; ja jotka nyt olivat auttamatta jääneet taakse. Nyt siinä tilanteessa tajusin ensimmäisen kerran kuinka valtava arvo ihmisen terveys on ja kuinka paljon olin menettänyt. Tämän tajuaminen oli minulle niin järkyttävää, että kärräsin erään liikkeen nurkan taakse ja kirkkaan tähtitaivaan loisteesa itkin hillitöntä itkua pitkän tovin, kunnes lähestyi aika, jolloin vaimoni tulee hakemaan minut kotiin ja niin ryhdistäydyin.

"Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa ja kaikki sinun vesilaineesi käyvät minun ylitseni", sanotaan Psalmien Kirjassa.
     Seuraavana aamuna, niin pian kuin lapsista pienimmät menivät päiväkotiin, isommat kouluun ja vaimoni opettajaksi ja talo hiljeni, makasin sängyssäni, itkin ja piehtaroin sekä rukoilin itselleni kuolemaa: "Oi Herra! Ota minut pois täältä! Oi Herra! Anna minun kuolla". Tätä rukousta rukoilin tunnista toiseen niin syvältä sydämestäni kuin pystyin. Välillä join termospullosta kahvia ja taas itkin, piehtaroin ja huusin itselleni kuolemaa aina siihen asti kuin kotiväkeni iltapäivällä kotiutui. Seuraavana aamuna, niin pian kuin talo hiljeni, taas toistui sama. Itkin ja huusin Jumalalta itselleni kuolemaa aina keskipäivälle asti kunnes koin merkillisen kokemuksen:
     Oli kuin joku merkillinen lämmin virta olisi käynyt läpi ruumiini ja oli kuin joku olisi sisälläni sanonut: "Kuule poikani! Ei sinua vielä pois oteta. Sinua tarvitaan vielä". Tämän jälkeen minun tuli valtavan kevyt ja hyvä olla moneksi päiväksi. Kun vielä samana päivänä joku vanhempi naishenkilö soitti Ivalosta ja kyseli toimittamaani lehteä, tämä oli kuin Jumalan vahvistus sille kokemukselle jonka olin kokenut.

Näitä samantyyppisiä Jumalan koskien syviä pauhuja oli niihin aikoihin useitakin. Niin monet kerrat yritin viestiä niin uskovaisille kuin muillekin, että kävisivät edes kahvikupillisen seuranani ryyppäämässä, ettei minun tarvitsisi kokea olevani kaikkien hylkäämä kaatopaikkatavara. Ja jos niihin aikoihin olisi käynyt joku vaikka vain hiljaa istumassa vuoteeni vierellä pyyteettömästä sydämestä, niin tämä joku olisi ollut minulle yhtä kuin enkeli taivaasta. Mutta ei ketään. Usein rukoilin pitkiä aikoja, jopa viikkoja, että Jumala lähettäisi jonkun. mutta ei ketään ja on sanottava, että niinä vuosina meni uskoni uskovaisiin: "Olkoon missä lystäävät ja pysyköön siellä. Mutta ennen kuin menevät mihinkään muualle, niin menköön itseensä". Kaiketi odottivat, että minä hädässäni alkaisin ryömimään heidän edessään ja näin yrittäisin "ostaa" heiltä jotain. Vaan kun Leksa ei ryömi vastoin totuutta Jumalan mielikarvaudeksi. Ennemmin vaikka kuolen. Ja onneksi on hypnoosi.

Lokakuussa 1990 istuin autossani entisen kotikyläni, Vuojärven, vanhalla maantiellä ja katselin edessäni avautuvaa maisemaa. Horisontissa kohoavaa Vuovaaraa sekä sen takana vieläkin korkeammalle kohoavaa Luostotunturia. Nämä maisemat olivat nuoruuteni "pyhiä metsästysmaita", minun pyhäkköni ja temppelini, jossa olin nuoruuteni parhaat vuodet samoillut ja löytänyt siellä omat henkiset ulottuvuuteni ja henkiset voimavarani. Nyt näitä maisemia katsellessani ajatukset palautuivat nuoruuteeni. Eränkäyntiin, rautaiseen henkiseen ja fyysiseen kuntooni sekä myös nuoruuteni hypnoosiopintoihini, jotka olivat huipentuneet pariin yleisöesitykseen kotikyläni maamiesseuran talolla. Nyt näitä aikoja muistellessani olisi kuin joku olisi taas sisälläni sanonut: "Kuule poikani! Ala vetämään hypnoosikurssia ja opettamaan hypnoosia ihmisille".

Tämä sisäinen kehotus oli kuin suoranainen Jumalan vastaus siihen huolestuttavaan tilanteeseen, jossa olin jo pitemmän aikaa ollut. Edessä oli taas pitkä ja pimeä talvi pakkasineen ja minua huolestutti se, että jos tulee kova pakkastalvi enkä pääse liikenteeseen ja ihmisten ilmoille, saattaa olla, että en kovin pitkää "kotiarestia" enää kestä ja tähän huoleeni olin jo pitkään huokaillut Jumalalta ratkaisua ja nyt tämä ratkaisu tuli aivan yllättävältä suunnalta - hypnoosikurssista.
     Pohdin pitkän tovin tätä ajatusta ja miten tulisin tällaisesta kurssitoiminnasta selviytymään. Varsinkin, kun oli kulunut jo liki parikymmentä vuotta siitä kun olin viimeksi ollut hypnoosin kanssa tekemisissä ja niin parin viikon "Jaakopin painin" jälkeen päätin, että se ei paljon viekkään jos ei mitään tuokkaan ja niin pistin Lapin Kansaan asiaa koskevan ilmoituksen ja reaktiot olivat yllättävät.
     Sinä aamuna, jona kyseisen hypnoosikurssi-ilmoituksen sisältänyt Lapin Kansa jaettiin, puhelin soi jo ennen kahdeksaa ja sen päivän aikana monet soittivat ja kyselivät tästä kurssista, aina Yleisradiota myöten ja niin syntyi pieni tiimi asian tiimoilta. Sen talven aikana kirjoitin yli 80-sivua hypnoosikurssiaineistoa ja käsikirjoituksen pariinkin pieneen kirjaseen ja kokonaisuutena se talvi oli yksi elämäni parhaimpia.
     Mutta heräsivät myös Sodankylän uskovaiset. Tämän hypnoosikurssi-ilmoituksen jälkeen sain monia nimettömiä ja tuomitsevia kirjeitä ja viestejä paikallisilta helluntailaisilta ja täytyy sanoa: "Voi raukkoja". Monta vuotta olin rukoilemalla rukoillut ja etsinyt yhteyksiä mm. uskovaisiin, mutta turhaan. Kaikki olivat tyhjää täynnä eikä toivoakaan paremmasta tulevaisuudesta ja nyt kun Jumala oli opastanut minut uusille ja yllättäville urille, niin nyt heille tuli hätä. Tulee mieleen Jeesuksen sanat: "Itse he eivät sisälle mene eivätkä sallisi meneväisten mennä".

Vuosikymmenien jatkuvien tutkisteluni ja uskon ja hypnoosin toimintoja selvitellessäni olen täysin vakuuttunut, että näillä ei ole minkäänlaista keskinäistä ristiriitaa silloin kun tiedetään, mistä kussakin tapauksessa on kysymys. Nähdäkseni paljon vaarallisempaa on se, että tietämättömyydessä erehdytään puhtaasti suggestiovaikutteisia ilmiöitä pitämään Jumalan ihmetekoina ja näiden "ihmeiden" avulla markkinoidaan tiettyä herätysliikettä kaikelle kansalle, niin kuin nykyisessä kristillisyydessä paljon tapahtuu ja juuri tämän vuoksi tulisi jokaisen Jumalan syvintä totuutta rakastavan hengen miehen ja naisen tuntea myös hypnoottisten ilmiöiden toimintaa pystyäkseen erottamaan oikean harhasta. Mutta näistä enemmän muissa yhteyksissä.