Noin 850 vuotta myöhemmin hämmästytti silloiseen Israeliin kuuluvan Galilean ja Nasaretin ihmisiä köyhä rakentajan poika, jota Jeesukseksi kutsuttiin. "Liekö hän edes ihminen", oli monien arvio tästä rakentajan pojasta hänen voimallisten tekojensa vuoksi.

Eräänä päivänä Beetsaidasta kotoisin oleva Filippus tahtoi tutustuttaa tuttavansa, Natanaelin, tähän kuuluun rakentajan poikaan. Nähtyään Natanaelin, Jeesus sanoo hänelle: "Katso, oikea israelilainen, jossa ei vippiä ole". "Mistä minut tunnet", kysyy Natanael. "Ennen kuin Filippus sinua kutsui, kun olit viikunapuun alla, näin minä sinut". Ja näiden sanojen takia Natanael joutuu tunnustamaan Jeesuksen yliluonnolliset kyvyt: "Rabbi! Sinä olet Jumalan poika, sinä olet Israelin kuningas". (Kysymyksessä oli aisteista riippumaton havaitseminen. Jeesus ei ollut käynyt lähelläkään sitä viikunapuuta, jonka alla Natanael istui).

Saulus Tarsolainen oli yksi aikansa kiivailija, joka kiivaili oman mielensä ja isien perinnäissääntöjen mukaisen "ainoan oikean uskon" puolesta. Tässä kiivaudessaan hän lähti matkalle myös Damaskoon, vangitakseen siellä olevat "Nasaretilaisen kerettiläisen" seuraajat. Kuitenkin hänelle kävi, että matkallaan Damaskoon hän joutuu keskelle outoja tapahtumia. Yllättäen hän näkee valon leimahtavan taivaasta ja kuulee oudon äänen puhuttelevan häntä. Tämän kokemuksen seurauksena Saulus tulee sokeaksi ja hänet talutetaan Damaskoon, jossa hän on kolme päivää syömättä ja juomatta kunnes Damaskossa oleva Ananias niminen opetuslapsi saa hengen kehoituksen mennä tämän kiivailijan juttusille.

"Niin Herra sanoi hänelle: 'Nouse ja mene sille kadulle, jota suoraksi kaduksi sanotaan ja kysy Juudaan talosta Saulus nimistä tarsolaista miestä..."

Ja Ananias meni ja toimi niinkuin henki oli häntä kehottanut. Saulus tarsolainen sai jälleen näkönsä ja pääsi opettelemaan uuden elämän alkeita uutena ihmisenä.

Toiseksi. Muutamia omakohtaisia kokemuksia.

1. Yhteys koiriin.

Tämän kurssin alkusanoissa kerroin lyhyesti omasta kokemuksestani syyskuulta 1963, kuinka olin koirani kanssa metsästysmatkalla ja sain elämäni siihenastisista parhaan saaliin; ja kuinka hyvillä mielin astelin nuorena perheen riistanhankkijana kotiini ja kuinka koirani reagoi taakseen katsomisella ja hännänheilutuksella siihen kohdistuneeseen myönteiseen ajatukseeni.
    Tämä telepaattinen ajatusyhteys koiriini ei rajoittunut vain tähän yhteen tapaukseen. Syyskuulla 1967 minulla oli nuori, vasta puolen vuoden ikäinen koira, Hupi. Sinä päivänä olin jälleen matkalla erämetsiin ja kävelin maantietä pohjoiseen lähellä kotiani. Samaan aikaan lähestyi pohjoisesta suuri puutavararekka suurella nopeudella. Koirani juoksenteli maantietä puolelta toiselle välittämättä lähestyvästä rekka-autosta. Kun rekka oli tulossa jo vajaan kahdensadan metrin päässä, eikä koirani reagoinut siihen millään tavalla, aloin huolestumaan tilanteesta, ja kun auto lähestyi lähestymistään, koirani sitä huomioimatta, suutuin tosissani: "Nyt tuo rakki jäi auton alle" ajattelin vihaisessa mielialassa katsoessani tiellä juoksentelevaa koiraani. Ja kuin rasvattu koirani juoksi häntä koipien välissä kauas metsään puun taakse ja jäi sinne katsomaan. Mutta. Koirani ei katsonut uhkaavaa autoa, vaan koirani katsoi minua. Eli siis. Koirani reagoi mielessäni olleen vihaisen ajatukseni mukaisesti.

2. Yhteys hirviin.

Vuonna 1967 minulla oli elämäni ensimmäinen hirvenkaatolupa. Niinpä sinä syksynä samosin hirvimetsällä monet pitkät päivät ja lukemattomat erämaakilometrit. Sinä marraskuisella päivänä olin jälleen hirvimetsällä kun tapasin eräällä suolla muutaman hirven sammaleeseen painuneet jäljet. (Maa oli lumeton). Seurailin näitä jälkiä liki pari kilometriä, kunnes nämä jäljet tulivat kovan maan laitaan ja katosivat siinä. Päätin yrittää samaistumista hirvien osaan ja seurata näin näitä hirviä. Kuvittelin mielessäni miten kulkisin jos olisin hirvi ja niin kävelin tämän kuvitelmani mukaisesti yli tämän runsaan pari kilometriä leveän maan. Ja kun tulin tämän kuivan maan toiseen laitaan, niin edessäni suolla olivat jälleen samojen hirvien jäljet. Eli samaistumiseni hirviin oli onnistunut täydellisesti.
    Jatkoin näiden hirvien seurailua aina iltahämäriin asti. Kun hirvet olivat nousseet kuivaan ja karuun Vuovaaraan, josta oli turhaa enää sammaljälkiä etsiä, lakkasin seuraamasta näitä jälkiä ja kuljin pelkästään vaistonvaraisesti.
    Vuovaaran itäpuolelta lähtee itää kohti Siurujoen latvahaarat. Pajuisia ja kuusikkoisia kuruja, todellisia hirvien ruokamaita. Kävelin hiljalleen yhden tällaisen pensikkoisen kurun laitaa kaikki aistini valppaina ja koska oli jo iltahämärä, ajattelin, että hirvet ovat nousseet syömään ja niinpä kiväärini oli valmiina käsissäni. Sää oli pilvinen ja sammal märkä, joten saatoin liikkua kuin äänetön varjo kuusikkoisessa maastossa. Tuuli oli vastainen, joten hirvet eivät saisi edes hajuaistia minusta. Ja mitä pitemmälle tämän kurun laitaa etenin, sitä varmemmaksi tuli, että hirvet ovat lähellä.

Ja sitten. Noin 150 metrin päässä edessäni seisoi suuri naarashirvi sivuttain minuun päin. Ja samalla hetkellä kun tämä hirvi tuli tajuntaani, loikkasi se suuren kuusen taakse ja katosi näkyvistä. (Samanlainen reaktio kuin edellä kertomani koiran tapauksessa.) Tämä pakoreaktio oli niin salamannopea, etten ehtinyt kädessäni ollutta kivääriä poskelleni nostamaan ja hirvi meni menojaan.

Tämä hirven kohtaaminen oli elämäni ensimmäinen hirvimetsällä ollessa ja niinpä mielialani oli korkealla. Seuraavan yön vietin eräkämpällä ja niin pian kuin aamu valkeni, olin jälleen matkalla kohti hirvimaita. Seurasin erästä pientä metsäpolkua kuusikkoista harjannetta, jonka erotti Vuovaarasta kapea jänkäkaistale. Keskellä tätä jänkäkaistaletta oli pieni kumpu ja päättelin, että jos hirvet ovat yöllä liikkuneet, ne ovat menneet tuon kummun kautta yli jängän. Niinpä lähdin tutkimaan asiaa ja huomasin yhden nuoren uroshirven jäljen kumpareen laidalla sammaleessa. Tämä jälki meni kohti Vuovaaraa, joten lähdin hiipimään perässä. Noin parisataa metriä hiivittyäni huomasin, kuinka erään tuuhean kuusen oksien alta näkyi neljä valkea sorkkaa. "Tuon kuusen takana seisoo hirvi", ajattelin. Ja. Samalla hetkellä kun tämä ajatus mieleeni tuli, hirvi hyppäsi suuren petäjän taakse ja puuta näkösuojana käyttäen meni menojaan enkä taaskaan ehtinyt käsissäni ollutta kivääriä nostamaan. Siis jälleen ajatukseni ja hirven pakoreaktion välinen yhteys.

Pian tämän tapauksen jälkeen pääsin selville, että tämä samainen parivuotinen uroshirvi asusteli eräässä kuusikkoryteikössä samaisen Vuovaaran itäpuolella. Olin tämän hirven jo pari kertaa samalta paikalta karkottanut ja aina se oli tullut parin päivän kuluttua takaisin. Niinpä eräänä päivänä päättelin, että tämä hirvi on jälleen palannut omalle asuinpaikalleen ja päätin, että nyt minä sen otan. "Katothampa, kisura, vieläkö karkaat".
    Lähestyin tätä kuusikkoryteikköä vastatuuleen täysin äänettömästi ja puiden ja mäenharjanteiden suojassa niin, ettei hirvi varmahan saisi haju, kuulo tai näköhavaintoa minusta. Samalla päätin, että käytän tähän operaatioon vaikka koko päivän, kunhan vain hirvi ei enää karkaa.
    Ja kuitenkin tapahtui, että kun olin pitkän iäisyyden hiipinyt mäenharjanteiden suojassa tuota kuusikkoryteikköä kohti, alkoi erään mäenharjanteen takaa kuulua risujen pauketta ja maa tömisi kun tuo hirvi jälleen karkasi. Pakoääni eteni suoraan minusta poispäin, joten oli selvää mitä tämä hirvi pakeni. Ei hajuaistia, ei kuuloaistimusta eikä näköhavaintoa ja kuitenkin hirvi tiesi, että olin tulossa pahoissa aikeissa.

Ottakaamme vielä yksi esimerkkitapaus telepaattisesta yhteydestä hirviin, mutta tällä kertaa päinvastainen kokemus:

Syksyllä 1968 olin osallisena hirvenkaatoporukassa, johon kuului lisäkseni kaksi veljestä samalta kylältä. Sillä hirvenpyyntiretkellä olin veljeksistä nuoremman kanssa liikkeellä Vuovaaran ja Luoston suunnalla. Lähdimme liikkeelle perjantaiaamuna ja koska, huolimatta siitä että oli vasta lokakuu, lunta oli jo liki puoli metriä maassa, lähdimme liikkeelle suksipelillä.
    Sinä päivänä hiihdimme Vuovaaraan ja olimme siellä kämpällä yötä. Seuraavana aamuna heitettiin kintasta, mihin suuntaan lähdemme; ja kun kinttaan peukalo osoitti Luoston suuntaan, niin lähdimme hiihtämään sinne. Olimme yötä Luoston tunturimajalla ja sunnuntaiaamuna suuntasimme paluumatkalle kohti Vuovaaraa.

Yöllä oli satanut vähän uutta lunta, joten Vuovaarassa tapaamamme hirvenjäljet olivat todella tuoreita. Niinpä hirvien jäljet tavattuamme jätimme sukset ja reput pois ja lähdimme hiipimään näiden hirvien perään. Pari kilometriä hiivittyämme kaverini sai ammuttua näistä hirvistä yhden vasan. Ilta oli jo hämärtymässä, sukset ja reput olivat parin kilometrin päässä vaaran takana ja lisäksi kaverillani kiire kotiin. Aamulla kun oli lähtö palomieskurssille Helsinkiin. Niin sovittiin, että lähdemme kotiin ja tulen sitten seuraavana päivänä yksin nylkemään hirven ja laitan lihat riippumaan.
    Seuraavana päivänä kävelin Vuovaaraan ja kahlasin vaaran yli suksille ja repuille. Matkaa kertyi yli 15 kilometriä, kunnes tulin varusteineni hirvenkaatopaikalle. Kahvit keitettyäni ja hirven nyljettyäni oli aikaa vierähtänyt sen verran, että syksyinen päivä hämärsi jo aikatavalla kun lähdin viimein hiihtämään kotiini.
    Tämän hirvenkaatopaikan lähellä maasto oli mäkistä ja taimikkoista männikkömaastoa ja näkyvyys vähäistä. Yhtäkkiä hiihtäessäni tuli sisimpääni voimakas tunne siitä, että suuri uroshirvi on tulossa perässäni; ja kun hirvi minut näkee, niin päälle tulee. (Tämä aavistamani hirvi oli ammutun vasan isä). Pysähdyin ja kuuntelin tarkkaan, mutta mitään ei kuulunut, joten jatkoin matkaani. Ja taas sama tunne. Uroshirvi on perässäni ja päälle tulee kun minut näkee. Taas pysähdyin ja kuuntelin, mutta taaskaan ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Laitoin kuitenkin kiväärini kaiken varalta ampumavalmiiksi rinnalleni, josko tuo hirvi sittenkin tulee päälle. Jatkoin taas matkaani ja jälleen sama tunne: Hirvi tulee perässä. Ja taas pysähdyin ja kuuntelin, mutta taaskaan ei pimenevässä illassa näkynyt tai kuulunut mitään. Ja näin tapahtui monta kertaa, kunnes pääsin metsäautotien päähän ja hiihdin kotiin.

Seuraavana aamuna lähdin veljeksistä vanhimman kanssa samalle hirvenkaatopaikalle ja matkalla kerroin edellisen illan merkillisesta tunteestani. Ja kun menimme siihen taimikkoiseen ja mäkiseen mastoon, jossa olin tämän merkillisen tunteeni kokenut, niin hirvenjäljet kertoivat, että suuri uroshirvi oli kahlannut latuani useita satoja metrejä perässä. Ja näitä hirvenjälkiä tutkiessamme kävi selville, että latu oli ollut vielä pehmeä kun tämä hirvi oli perässäni tullut. Joten kokemani tunne oli aito ja suorassa yhteydessä hirven liikkeisiin.

3. Henkistä tiedostamista.

Heinäkuulla 1966 olin metsätöissä kotini läheisyydessä olevalla naapurin isännän metsäpalstalla. Myös naapurina itse työskenteli samalla alueella, joten meillä oli yhteinen asentopaikka, jossa kävimme keittämässä kahvit ja ruokailemassa.
    Sinä päivänä keskipäivän aikaan paistoi aurinko täysin pilvettömältä taivaalta, eikä minkäänlaista tuulenvirettä käynyt, joten se päivä oli heinäpoudista parhaimpia. Kun sain päiväkahvit nuotio paikallamme juotua, asetuin selälleni makuulle pienen harjanteen laitaan. Siinä maatessani katselin korkealla olevaa sinistä taivasta ja ajattelin universaalista yhteyttä kaiken yhdistävän universaalisen hengen kanssa. Hengen, joka oli kaikkialla luomakunnassa ja yhdisti yhdeksi kaiken niin maanpäällä kuin sinisessä korkeudessakin. Samalla ajattelin hyvää heinäpoutaa ja sitä, että naapurina saa kunnon heiniä näin hyvällä ilmalla.
    Kuitenkin siinä makoillessani minulle tuli yllättäen merkillinen tunne, että illalla kuuden aikaan alkaa satamaan vettä. Tämä tunne oli niin voimakas, että sanoin välittömästi naapurilleni: "Kuuleppa Eero". "No mitä"? kysyi naapurini. "Kuule. Jos minulla olisi kuivia heiniä haasiolla niin paljon kuin sinulla nyt on, niin justiinsa lähtisin ja ajaisin latoon". "No minkä vuoksi"? "Kuule, kun illalla kuudelta alkaa satamaan vettä".

Asiasta ei sen enempää puhuttu, mutta naapurina lähti, viimeisen kahvitilkan pannusta juotuaan, kiireesti kotiinsa ajamaan heiniä. Minulle tuli jo katumapää sen vuoksi, että mikäli tätä sadetta ei tulekaan, saan lopun ikääni kuulla kunniani tyhjän juoksuttamisesta.
    Tapahtui kuitenkin niin, että kun tulin työpäivän jälkeen kotiini ja kauppareissulta palatessani ajelin viittä vaille kuusi polkupyörälläni kotini pihalle, sateli ensimmäiset vesipisarat portaille. Tämän jälkeen satoi puoli tuntia kaatamalla ja taas heinäpoutia riitti taas monta päivää.
    Seuraavana aamuna naapurina tuli tyytyväisenä taas metsään töihin: "Sainpa minä hyviä ja kuivia heiniä", kehui naapurina ensimmäiseksi ja jatkoi: "Mistä kuiten sinä tiesit"? "En minä vain osaa selittää", vastasin.

4. Yhteys Korkeimpaan.

Toukokuulla 1963 olin töissä eräällä sepelimurskaamolla. Tehtäväni oli laskea siilosta kuormat autoon, pitää näistä kuormasta kirjaa sekä huolehtia siilon alustan puhtaudesta niin, ettei siihen päässyt hiekkaa tai soraa kasautumaan.
    Sinä kauniina toukokuun päiväni lapioin siilon alustan todella puhtaaksi ja iloitsin kauniista aurinkoisesta päivästä ja hyvin tehdystä työstä. Kun sitten laskin seuraavan kuorman autoon, valui siilon luukun raosta pieni hiekkakasa siilon alustalle. Ensin ajattelin, että lapioin tämän pienen hiekkakasan pois sitten kun hiekkaa tulee alustalle enemmän. Kuitenkin. Siinä siilon vierellä seisoessani sisimpääni tuli voimakas tunne, ikään kuin kehotus, että minun on otettava lapio ja lapioitava tämä hiekkakasa pois. Tämä sisäinen kehotus oli niin voimakas, että otin välittömästi lapion ja menin tätä hiekkakasaa pois lapiomaan.
    Ja tapahtui, että kun kumarruin lapioimaan, kuului selkäni takaa kova kolaus, ja kun käännyin katsomaan, oli rautakanki sillä paikalla, jossa vielä muutama sekunti aiemmin olin seisonut. Läheisyydessä ollut konemies tiesi kertoa, että tämä rautakanki oli pudonnut yli 8 metriä korkealla olleen kuljettimen päältä.
    Jos vielä muutaman sekunnin olisin paikallani seisonut, olisi tämä rautakanki pudonnut suoraan päähäni ja matkani pää olisi ollut siinä. Tähän tapaukseen liittyvä voimakas sisäinen kokemus voidaan selittää vain siten, että jokin itseni yläpuolella näki, mitä on tapahtumassa ja tämä jokin kehotti sisimmässäni siirtymään pois alta.

Maaliskuulla 1978 istuin parin kaverin kanssa eräässä sodankyläläisessä baarissa. Sen liki parituntisen keskusteluhetken aikana syvennyttiin ihmisen henkisen minän toimintaan ja niihin mahdollisuuksiin, jotka näille alueille liittyvät sisäisen vapauden ja uuden elämän saavuttamiseksi.

Kesken tämän keskusteluhetken sisimpääni nousi voimakas kehotus mennä Torvisen kylälle tapaamaan erästä yksin asuvaa leskiemäntää. Aluksi en kiinnittänyt tähän kehotukseen mitään huomiota, mutta tämä sisäinen kehotus vahvistui vahvistumistaan. Samana iltana olin liikkeellä Torvisen suunnalla, mutta tämän lesken kodin ohi ajaessani kello oli jo paljon ja leskiemäntä jo nukkumassa, joten se tapaaminen siltä päivältä jäi.
    Seuraavana päivänä olin jälleen liikkeellä samalla suunnalla. Vein velipojilleni moottorikelkan, jolla he alkoivat ajamaan aiemmin hakattuja kuivia halkoja tienvarteen. Ja jälleen. Ollessani matkalla takaisin Sodankylään ja ajaessani tämän lesken kodin ohi, nousi tämä sisäinen kehotus mennä tätä leskeä tapaamaan entistä voimakkaampana sisimpääni. Niin tämän sisäisen käskyn vaatimalla pysäytin autoni ja peruutin tämän lesken kodin kohdalle ja menin tätä leskeä tervehtimään.
    "Oletko sinä uskossa?" kysyi leskiemäntä ensimmäiseksi hyvät päivät vaihdettuamme. "Olen. Kuinka niin?" vastasin. "No kun minä olen monta päivää rukoillut, että Jumala lähettäisi jonkun, joka tietää jossakin kuivia puita", vastasi leski. Oli maaliskuun alkupuoli käsillä ja leskeltä olivat loppuneet kuivat polttopuut. "Jo vain minä tiedän kuivia koivuhalkoja. Vein juuri velipojille moottorikelkan ja pojat rupesivat ajamaan kuivia halkoja tienvarteen", vastasin.

Ja niin noustiin tämän leskiemännän kanssa autooni ja käytiin ostamassa isältäni 3 kuutiota koivuhalkoja, jotka paria päivää myöhemmin ajoin autollani tämän lesken kotiin ja näin leskiemännän todellinen huoli kuivista polttopuista sai yllättävän ratkaisun. Mainittakoon vielä, että tähän tapaukseen ei liittynyt tietoa tämän lesken puiden loppumisesta tai muuta järjellistä loogista päätelmää. Kysymyksessä oli puhtaasti intuitiivinen johdatus, joka voidaan tulkita vain siten, että jossakin oli joku ihmistä Korkeampi, joka näki ja kuuli leskiemännän hädän ja johdatti minut tämän leskiemännän avuksi.

Jatkuu...