Ne meistä, jotka olemme suurissa erämaissa vaeltaneet ja siellä olevissa yhteiseen käyttöön tarkoitetuissa,, erämajoissa yöpyneet, muistamme näiden autiotupien seinällä olevat "Kulkijan käskyt", jotka kuudella eri kielellä oli faneriseen tauluun kirjoite­tut. Suomen kielellä nämä "Kulkijan käskyt" alkavat sanoilla: "Erämaiden kirjoit­tamaton laki säätää:
1§. Joka lukitsemattomien ovien takaa jotain vie, ei tee ainoastaan rikosta, vaan myös raukkamaisen teon... jne. Tässä erämaan kir­joittamattomassa laissa säädel­lään ne periaatteet, joiden mukaan esi-isät jo vuosisatojen ajan ovat erämaassa vaelta­neet.

Meille Lapin ihmisille suuret erämaat ovat olleet riistan ja kalan antajia ja toimeentu­lon turvaajia. Mutta samalla nämä suuret erämaat. ovat merkin­neet monia vaaroja ja monia järkyttäviäkin ihmiskohtaloita. Näihin suuriin erämaihin moni yksinäinen kul­kija on jäänyt lopullisesti, ilman, että häntä sen jälkeen olisi löydetty tai hänestä mi­tään tietoa saatu. Kenties joskus vuosien ja vuosikymmenienkin kuluttua hänen maal­liset jäännökset on jostain nuotiopaikalta löydetty. Niin kuin eräänkin Javaruksen kai­raan ka­donneen nuoren kaverin esimerkki osoittaa. Kahdeksan vuotta hänen ka­toami­sensa jälkeen hänen luurankonsa löytyi Pirunkuusikosta vanhalta nuotiopaikalta v.-56. Samalta nuotiopaikalta löytyi myös kerälle kierty­neen koiran luuranko ja puuta vasten pystyssä ollut kivääri, jonka piippu oli vuosien saatossa hangannut puuhun syvän ko­lon.
     Näihin suuriin erämaihin liittyneet vaarat ja uhat ovat paljossa säädelleet ne periaat­teet, joiden mukaan näissä erämaassa on vaellettu. On syntynyt kirjoittamaton laki - erämaiden henki - joka on vaikuttanut eränkävijän si­simmässä hänen tahtomisensa ja tekemisensä. Ja näistä tahtomisista ja tekemisistä todellinen eränkävijä on eränkävi­jäksi aina tunnettu.
     Aina on niin, että todellinen erä­mies ei ajattele vain itseään ja omaa selviyty­mistään. Todellinen eränkävijä kantaa aina huolta myös toisten, usein tunte­matto­mien, eränkävijöiden selviytymi­sestä ja turvallisuudesta. Todelli­nen erämies jättää aina kämpältä lähties­sään kämpälle polttopuita, tulitikkuja, kuivamuonaa ja muuta tarpeellista. Jonkun toisen erä­maasta selviytymi­nen kun saattaa olla näistä riippuvai­nen. Todellinen eränkävijä ei ajattele omaa kunni­aansa tai toiminnallaan etsi ar­vostusta muiden silmissä. Hän, tunte­maton eränkävijä, kantaa to­del­lista huolta tuntemattomien eränkävi­jöiden turvallisuudesta ja selviytymi­sestä. Samalla tietoi­sena siitä, että myös hä­nen oma selviytymisensä, saattaa jos­kus olla kiinni toisten erän­kävijöiden sisimmässä vaikuttavasta "erä­maiden hengestä". "Yksi kaikkien ja kaikki yh­den puolesta". Ja "Met­sästä kaikki on yhteistä", ovat niitä kunniak­kaita peri­aatteita, joita todelli­nen eränkävijä toimis­saan noudattaa.

"Se on ollut sellaista joskus en­nem­min. Ei nykyisin enää ole sel­laista", sanoo monikin ja tämä va­litettavasti pitää ny­kyaikana paik­kansa. Yhtä va­litettavaa on vielä se nykyaikainen henki, että "kun ei muut, niin en minä­kään". Ja tällä tavalla tämä kunniakas "erä­mai­den henki" on sammumassa ja katoa­massa ihmisten, myös erän­kävi­jöiden, tietoisuudesta. Siitäkin huoli­matta, että niin monet si­simmässään kaipaavat tätä vilpi­töntä toisista välit­tämisen ja tois­ten turvallisuudesta ja selviytymi­sestä huolta kantavaa hen­keä. Hyvin yleinen on myös se käsitys, ettei yksi ihminen tässä voi mitään vaikuttaa ja vallitsevaa ajan hen­keä muuksi muuttaa. Vaan ajatel­laanpa asiaa vähän tarkemmin.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huude­taan", sanotaan vanhassa sananlas­kussa. Eli että. Se, mitä me yksilöinä tehdään, joko myönteistä tai kiel­teistä, se omalta osaltaan vaikuttaa vallitse­van ajan hengen muodostumi­seen ja jos me kukin omalta kohdal­lamme vaalimme näitä kunniak­kaita "erämai­den hengen" perin­teitä ja nii­den mu­kaan toimimme ja elämme niin tällä on taipumusta le­vitä myös ympä­ristöön ja aikaa myöten tavalla tai toi­sella siu­nautua myös omassa elämäs­sämme. Hyvän "huuta­minen" syn­nyttää aina hyvän kaiun ja leviää ym­päristöönsä. Ottakaamme eräs esi­merkki:

1970-luvun lopulla toimin ammat­tika­lastajana Lokan altaalla. Kuin Pietari muinoin. Kesäisin käytän­töni oli, että kävin iltaisin koke­massa verkot ja lai­toin kalat yöksi jäihin ja vein aamulla varhain kauppaan. Nämä verkot oli ko­et­tava määräaikoina riippumatta siitä millainen sää milloinkin oli. Oli men­tävä tuulet ja tyvenet. Sateet ja pais­teet jne.
     Eräänä heinäkuisena iltana olin jäl­leen kokemassa verkkojani Ku­rujärven suunnalla. Tuuli oli aika navakkaa ja aaltoili aika tavalla. Mutta kun painoa veneessäni oli vähän ja perämoottorini riittävän tehokas ja miltei uusi, ei tämä aallokko tuottanut mitään vaike­uksia. Vaikka joskus paluumat­kalla muutama tyrsky löikin kas­voille. Riestojoen uoma oli jo suhteellisen tyyni ja aallo­ton, jo­ten loppumatka autorantaan saakka sujui vaivatta.
     Autorantaan päästyäni panin mer­kille, kuinka eräs venekunta oli läh­dössä vesille. Miehet olivat lastanneet veneensä ääriään myöten täyteen ja olivat laitta­massa viimeisiä tavaroitaan har­jaksi keskelle venettä. Kun tätä kolmen miehen matkalle varus­tautu­mista sivusta seurasin, mi­nua alkoi suuresti huolestutta­maan heidän sel­viytymisensä suuren selän aallokoista. Vene heillä oli samanlainen kuin mi­nul­lakin ja perämoottorikin samanko­koi­nen, joten, kevyemmällä kuor­malla heillä ei olisi ollut mitään vaikeuksia, mutta sillä kuormalla, joka heillä ve­neessä oli ja lisäksi kolme miestä, vene ei nousisi enää pintaan ,ja isom­massa aallo­kossa heillä tulisi olemaan suuria vaikeuksia. Niinpä kysyin: "Mi­hin kuiten aiotte, tuon kuorman kanssa sel­vitä?" "Me olemme mat­kalla Jäkälä­maan kämpälle", vas­tasivat ka­verit.
     Tälle Jäkälämaan kämpälle oli matkaa parikymmentä kilometriä. Ohi Mu­tenian. Ohi Metsolanmaan. Kärppä­niemen, Pillirannan ja yli Kurujärven ja tällä matkalla tulisi kavereilla aal­lok­koa riittämään. Ja niin tarjosin ka­ve­reille oman ve­neeni toiseksi ve­neeksi tälle mat­kalle. "Tulen yli­huomenna seitse­män aikoihin uudel­leen vesille ja jos te siihen mennessä ehditte ta­kai­sin, niin saatte tästä toisen ve­neen". Kaverit lupasivat olla siihen mennessä takaisin ja niin he lähti­vät vesille ja minä aje­lemaan So­dankylään.
     Kun sitten parin päivän kuluttua ajoin jälleen Vuotsoon ja Sarvikota­maan venevalkamaan, oli veneeni omalla paikallaan ja hyvässä kun­nossa. Bensiiniä oli tankissa enemmän kuin olin siihen jättänyt ja kaikki oli hyvin. Näitä kavereita en tuntenut, enkä ole sen jälkeen nähnyt. Mitään korva­usta tästä veneen lainauksesta en ole ollut pyytämässä. Mutta sen, mitä tästä sain, oli se, että sain valta­van hyvän mielen. Ja ilmei­sesti tämä on osaltaan ollut vai­kuttamassa sen, ettei minulla vuot­solaisten kanssa ole koskaan mitään vaikeuksia ollut. Pyy­sin monta vuotta ammatikseni kalaa Lokan altaalla ja aina on vallinnut ra­kentava ja rauhan­omainen kanssa­käyminen heidän kans­saan. Minulla oli rauha "Taivaan Paa­pan" kanssa. Rauha ihmisten kanssa. Ja siinä, että olin ol­lut kuuliainen sille hengelle, joka si­simmässäni vai­kutti tahtomisen ja te­kemisen, minulla oli myös rauha it­seni kanssa. Olin tyyty­väinen elämääni ja yksinäisyydessäkin minun oli hyvä olla. "Niin metsä vas­taa, kuin sinne huude­taan". Ja tässä ta­pa­uksessa myöntei­nen "huutaminen" oli synnyt­tänyt myönteisen kaiun ja koitunut siunauk­seksi niin it­selleni kuin ympä­ristöllekin.

Tämä "erämaiden henki" on ollut sää­telemässä myös kyläyhteisöjen elä­mäntapoja ja toimintoja meillä Lapissa aivan viime vuosikymme­niin asti. Sil­loin kun elämä on an­karaa ja monien ulkoisten vaaro­jen varjostamaa, niin silloin ihmi­nen tarvitsee toista ihmistä joka­päiväisessä elämässä selviytyäk­seen. Tämä toisten tarvitsemisen ja toi­sista välittämisen henki joh­dattaa ih­mistä yhdessä yrittämi­sen tielle. Van­hoissa kyläyhtei­söissä on aina val­linnut yhteis­henki monissa sellaisissa toimin­noissa, jotka yksilöihmiselle ovat tuot­taneet kohtuuttoman suuria vaike­uksia. Ovat syntyneet monet osuus­kunnat. Myllyosuuskunta, puima­osuuskunta, sonni- ym. osuus­kunnat jne. Tämä ky­lien yhteishenki on luonut sellaisen il­mapiirin, jossa ihminen kos­kaan ei ole yksin ollut. On ollut aitoa vä­littämistä toisten tervey­destä ja sel­viytymisestä. Huolta siitä, nou­seeko naapurissa yksin asuvan vanhuksen piipusta aamulla savu vai ei. Ja aina silloin kun hätä on ollut suurin, on apukin ollut aina lä­hellä. Ottakaamme jälleen esi­merkki:

Vielä sotien jälkeisenä aikana meillä Lapissa elettiin lähinnä pienviljelijä­tyyppistä maatalouden aikakautta. Milteipä jokaisessa ta­lossa oli lehmä tai kaksi anta­massa oman osansa joka­päiväi­sessä toimeentulossa. Tä­män li­säksi lähinnä tukki- ym. savotta­töihin perustuvat, sivuansiomah­dolli­suudet toivat tarvittavan lisän toi­meentulosta, niin että jokapäi­väinen, joskin niukka, toimeentulo oli turvattu. Hyvin yleinen käy­täntö oli myös se, että miesväen ollessa savotoilla tai muilla työmat­koilla, vanhukset asuivat kotonaan ja hoitivat talon työt. Pi­tivät huolen kar­jasta, perunoiden ym. vält­tämättömän kasvattami­sesta.
     Muistan hyvin, kuinka poikasena, alle kymmenen ikäisenä, olin mummoni apuna ja turvana monet vuodet. Mum­moni sairasteli jo paljon ja autoin häntä jokapäiväi­sissä askareissa ja olin tur­vana siltä varalta, että jos sai­raus yl­lättää, niin voin hakea naapu­rista apua.
     Mutta sitten. Yhdentoista ikäi­senä tuli aikani pukea pihkapaita päälleni ja lähteä kolorauta kä­dessä isän avuksi kapeaa leipä­kannikkaani puun ja par­kin välistä hankkimaan.
     Sinä kesänä mummoni asui paljon yksin ja yritti voimiensa mukaan sel­viytyä jokapäiväisistä askareista. Kui­tenkin eräänä hei­näkuisena yönä oli sairauskohtaus ropannut niin pahasti, ettei hän ollut aamulla sängystä ylös pääs­syt. Mutta sitten. Samana aa­muna joskus kymmenen lopulla oli naa­purin emäntä, Heikkisen Manta, ollut, mat­kalla Lehtovaaraan ky­läile­mään. Mummoni talon ohi kulkiessaan hän oli pannut mer­kille, kuinka verhot oli­vat olleet vielä kiinni ja lehmät eivät olleet tavalliseen tapaan laitumella. Tästä naapurin emäntä oli aavis­tanut, että nyt on Ransun Ainalla jotain hul­lusti. "Mikähän on Ran­sun Ainalla kun verhot ovat vielä kiinni eikä lehmiä näy laitu­mella?" oli miettinyt ja niin men­nyt ko­puttelemaan mummoni ovelle. Pit­kän ajan kuluttua mummoni oli kontaten tullut avaamaan ovea ja päästämään avun, kuin taivaan lähet­ti­lään, sisälle. Tämän jälkeen naapurin emäntä oli hankkinut mummolleni kyytin sairaa­laan. Oli lypsänyt lehmät ja hoitanut laitu­melle ja muutenkin ta­lon kuntoon, ja sen jälkeen vielä il­moittanut ta­pah­tuneesta meille kotiin, niin että tiedet­tiin ryhtyä tarvittaviin toi­menpiteisiin karjanhoidon suhteen siihen asti kun­nes mummoni jäl­leen tohtori Leskisen hoidosta ko­tiutui.

Missä hätä oli suurin, siinä apukin oli lähellä. Se henki, joka vaikutti ihmis­ten sydämissä kantamaan huoltatois­ten selviytymisestä ja turvallisuu­desta, antoi ihmisille voimakkaan tur­valli­suu­den tunteen. Ihmiset tiesivät, että aina tarvittaessa on apu lähellä. On ih­misiä, jotka välittävät ja pitävät huolta jos jotain vakavampaa tapah­tuu. Ja vaikka jokapäiväinen toi­meentulo oli niukkaa ja leipä usein kapeaa, niin aina leipomispäivänä riitti lämmin leipä tai lämmintä pullaa naa­puriin vietä­väksi. Ja silloin kun tämä "erä­maiden henki" vallitsi ihmisten sydä­missä, ih­miset ei­vät katsoneet yk­sin omaa etu­aan ja omaa menes­tys­tään. Yhteinen huoli yhteisestä me­nestymi­sestä oli kanta­vana voimana ja joh­dattamassa ihmisiä ahkeroimaan tois­ten menes­tystä ja sitä, miten he voisi­vat naa­pureille avuksi ja siunauk­seksi olla.

Niin metsä vastaa kuin sinne huude­taan. Myönteiset ja hyvät "huutami­set" synnyttävät myönteisen ja hyvän kaiun. Kaiun, joka saa vastakaiun ih­misten sydämissä ja johtaa sisäisenä käskynä, kirjoittamattomana lakina, ihmiset ah­keroimaan sitä, mikä hyvää on. Kos­kaan hyvän tekemistä ei saada aikaan ulkonaisilla käskyillä ja vaati­muksilla. Hyvän tekeminen syntyy luontaisesti silloin kun hyvyys ja tois­ten menesty­misestä ja turvallisuu­desta huolta kan­tava henki saa ihmi­sen sy­dämessä asua. Ja. Hyvä sydän ei voi salassa py­syä.

Noin 3250 vuotta sitten Mooses kii­pesi ylös Hoorebin vuorelle kohtaa­maan Jumalansa. Tällä matkalla hän viipyi Jumalan yhteydessä neljäkym­mentä vuorokautta. Kun hän vihdoin alas vuorelta kansansa pariin laskeutui, hänen kasvonsa olivat muuttuneet sä­teilevän kirkkaiksi. Hän, Mooses, oli kohdannut Jumalan ja tunsi Juma­lansa, Herransa ja Valtiaansa, mutta kansalle hänellä oli tuotavanaan vain laki. Ki­viin kirjoitettu, joka osoitti Ju­malan: ankaruuden ja ehdottomuuden Tämä laki oli Jumalan ja Israelin kan­san Liiton Laki, joka osoitti ihmiselle sen, kuinka heidän olisi Jumalan yhtey­dessä vaellettava ja jokapäiväi­sessä elämässä elettävä. Siinä, että Mooses, profeetoista suurin, henkilö­kohtaisesti tunsi Jumalan, oli hänen uskollisuu­tensa salaisuus ja sisäinen voima täyt­tää Jumalan tahtoa van­hoilla päivillään aina kuolemaansa saakka. Sen sijaan tämä kiviin kirjoi­tettu laki pyhyydes­säänkin edusti ul­konaista pakkoa ja uhkaa niitä koh­taan, jotka eivät tämän kiviin kirjoi­tetun lain ehdottomuutta pystyneet täyttämään.

Ja niin on, että hyvääkin tarkoit­tava asia silloin kun se on ulkonaisen pa­kon, uhkan ja pelon sanelemaa, ei kos­kaan johda toivottuun tulokseen ja saa ihmisissä aikaan sitä sisäistä muutosta ja anna sitä sisäistä voimaa, joka tämä hyvää tarkoittavan asian toteuttami­seksi tarvitaan ja tulokset ovat sen mukaisia. Yhä uudelleen ja uudelleen Israelin kansa unhoitti Ju­malansa hy­vää tarkoittavan lain ja lähti tottele­mattomuuden ja uskotto­muuden tielle. Jumala kärsi Jaakobin heimon nisku­rointia neljäkymmentä vuotta erä­maassa. Vihastui heihin monta kertaa ja uhkasi pyyhkiä koko kansan silmi­ensä edestä. Mutta Aab­rahamille an­tamansa lupauksen ja Mooseksen us­kollisuuden tähden hän armahti heitä ja johdatti heidät lu­vattuun maahan. Maahan, joka, vuoti maitoa ja mettä ja oli ihana asua. Ju­mala täytti lupauk­sensa ja piti lupauk­sensa Liiton. Mutta ihminen, Israelin kansa, ei.

Yli kuusisataa vuotta Jumala profeet­tojensa kautta yritti herättää kan­sansa uskollisuuden lupauksensa Lii­tolle ja kuuliaisuuden kiviin kirjoitettua lakia kohtaan. Kuitenkaan tämä Israe­lin kansa ei koskaan oppinut tässä iha­nassa maassa oikein elämään ja lupa­uksen Liittoa oikein pitämään ja kiviin kirjoitettua lakia noudattamaan. Ja tä­män vuoksi, uskonsa Israelin kansaan lopullisesti menettäneenä Jumala kut­sui Jeremian, valitun jo hamasta äidin kohdusta, ja lähti val­mistamaan Uutta Liittoa Hänen ja ih­misen välille.

"Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton, en sellaista liittoa kuin se jonka minä tein teidän isäinne kanssa silloin kun minä tartuin hei­dän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ot­tanut heidät omikseni, sanoo Herra. Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Isra­elin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kir­joitan sen heidän sydämiinsä. (Jer. 31:31ss).

Vähäinen aasilla matkannut aviopari oli majoittuneena pienessä Beetlehe­min kaupungissa vähäiseen talliin. Majataloissa ja rikkaiden kartanoissa kun heille ei sijaa ollut. Sinä yönä koitti nuoren vaimon siunattu hetki synnyttää esikoisena tähän maail­maan. Lapsi syntyi ja kapaloitiin. Mutta sit­ten alkoi tapahtua. Ensin tuli­vat kedon paimenet kumartamaan lasta. Kahdek­san päivää myöhemmin Jerusalemin temppelissä vanhus, Si­mon, ottaa lap­sen syliinsä ja kiittää Jumalaa tästä lapsesta. Kohta iäkäs, kahdeksan­kymmenen neljän vanha, naisprofeetta Hanna ylistää Jumalaa tästä poikalap­sesta, jolle juuri oli an­nettu nimi Jee­sus. Myöhemmin tulivat itämaan tie­täjät ja tuli kuningas Hero­deksen kos­ton ja vainon henki, yrit­täen tuhota juuri syntyneen maailman vapahtajan ja kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran ja tästä alkoi tämän pienen vastasyntyneen lapsen ja hä­nen van­hempiensa pakomatka Egyptin maalle.

Nämä pienen Beetlehemin kaupungin järkyttäviäkin piirteitä saaneet, tapah­tumat olivat enteinä jostain suurem­masta ja korkeammasta. Kuin kajasta­vaa aamunkoittoa korkeudesta siihen henkiseen ja hengelliseen pi­meyteen, jossa silloinen maailma, ja ennen kaikkea Israel, eli. Jumalan suunnitel­mat eivät ole ihmisten aivoi­tuksia eikä Hän ihmisten tavoin ja heidän mie­lensä mukaisesti toimi. Tämän maail­man ihmiset etsivät ruh­tinaansa, her­ransa ja valtiaansa ku­ningasten karta­noista ja rikkaiden ho­veista. Sen sijaan Jumalan aivoituksiin riitti pieni tallin seimi. Ja miksi näin?

Jumalan uuden liiton arvot ja ihanteet ovat anteeksiantamuksen, rakkauden ja sii­hen perustuvan palvelemisen ai­voi­tuk­sia. Jumalan uuden armoliiton näkö­kulmasta tämän maailman rik­kaus, loisto ja kunnia ovat loputtoman riis­ton, sorron ja keskinäisen kilpailun ja kyynärpäätaktikoinnin lähtökohtina ja sen vuoksi ne ovat syntiä Jumalan edessä. Jumalan armoliitto Jeesuk­sessa Kristuksessa perustuu anteek­sianta­mukseen, ehdottomaan totuu­teen ja oikeudenmukaisuuteen ja toi­mintaan niiden voittoon viemiseksi ihmiskun­nan keskuudessa.

Siinä, missä silloiset ylipapit ja fa­riseukset etsivät maasta kiviä kivit­tääkseen heikon synteihin sortuneen naisen kuoliaaksi, siinä Jeesuksen si­simmässä asuva Jumalan kirjoittama­ton laki, saarnasi tälle heikolle naiselle anteeksiantamusta ja uutta elämää Ju­malan yhteydessä. Kiviin kirjoitettu armoton ulkoinen laki, käskijä ja uh­kaaja, oli väistymässä syrjään ja uusi armon ja rakkauden kirjoittamaton laki oli tulossa maailmaan. Armon ja rak­kauden laki, joka muuttaisi ihmisen si­säisesti ja johdattaisi henkilökohtai­seen Jumalan tuntemiseen ja johdat­taisi ihmisen palvelevaan rakkauteen kaikkia ihmisiä, ennen kaikkea kärsi­viä lähimmäisiä, kohtaan. "Sillä il­meistä on, että te olette Kristuk­sen kirje, meidän palvelustyöl­lämme kir­joitettu, ei musteella, vaan elävän Ju­malan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan sydämen liha­tauluihin. (2.Kor.3:3).

Tämä Jumalan kirjoittamaton laki, Kristuksen henki, vaikutti Jeesuksen elämässä ja toiminnassa. Hänen jokai­nen tekonsa, jokainen sanansa ja jo­kainen opetuksensa viestitti suurta viestiä Jumalan armosta ja pyyteettö­mästä palvelevasta rakkaudesta. Siitä armosta ja puhtaasta rakkaudesta, jota niin lukemattomat ihmiset ovat kautta ihmiskunnan historian niin usein tur­haan tästä maailmasta etsi­neet. Niin lukemattomat vähäosaiset, heikot ja kärsivät, ihmiset ovat joutu­neet tämän maailman kylmyyden ja kovuuden ja tuomiohenkisyyden omalla kohdallaan kokemaan. Ja niin monen ihmisen henkinen kestävyys on tämän maail­man kovuuden ja vääryy­den takia murtunut.

Jumalan kirjoittamaton laki - Kris­tuksen henki - on tullut etsimään ja pelastamaan sen mikä kadonnut on ja eheyttämään sen, mikä tämän maail­man kovuuden ja vääryyden tähden särkynyt on. Jumala on rakkaus, ja hä­nen rakkautensa ja totuutensa oli val­lannut Jeesuksen sydämen.

Koitti päivä, jolloin tämän maailman ruhtinas - pimeyden henki - sai ylival­lan ihmisessä. Silloisissa ylipapeissa, kirjanoppineissa ja fariseuksissa ja he, kieltäen Pyhän ja vanhurskaan, valitsi­vat vapautettavaksi ryöväri Barabbaan ja naulitsivat roomalaisten legi­oonalaisten kätten kautta Jeesuksen Golgatan keskimmäiselle ristille Luu­li­vat pääsevänsä tästä nasaretilaisesta villityksestä lopullisesti eroon. Mutta toisin kävi. Jumala valvoo aivoituksi­ensa toteutumista yli aikakausien ja jopa yli kuoleman porttien ja hän he­rätti Jeesuksen, maailman vapahtajan ja koko ihmiskunnan syntien sovitta­jan. Koitti maailman vapautuksen päivä ja koitti apostolien ja muiden valittujen riemun päivä. "Jeesus elää", kaikui lukemattomilta huulilta tämän pääsiäisaamun jälkeen.

Tällä ristinkuolemallaan Jeesus so­vitti koko ihmiskunnan synnit ja ri­kok­set ja valmisti uskon kautta hänen nimeensä ja vereensä pääsyn uudel­leen Jumalan yhteyteen ja hänen lap­seuteensa. Tuntemaan henkilökohtai­sesti Jumala omassa sydämessään ja omistamaan Jeesuksen Kristuksen Henki - Jumalan kirjoittamaton rak­kauden laki - kirjoitettuna omaan sy­dämeen, jossa se vaikuttaisi tahtomi­sen ja tekemisen, niin että Jumalan armon ja rakkauden aivoitukset toteu­tuisivat kautta kaikkien sukupolvien. Kiviin kirjoitettu laki täytettiin Jeesuk­sen ristin kuolemassa niin, että se voi­tiin lopullisesti syrjään siirtää ja alkoi uuden armon ja rakkauden liiton aika­kausi. Aikakausi, joka tulisi pysymään niin kauan kuin ihmiskunta nykymuo­dossaan täällä maanpäällä pysyisi.

*****

"Hänen valtakuntansa valtikka on oi­keuden valtikka, eikä hänen her­raudellaan tule loppua oleman".

Jumalan kirjoittamattoman lain - Kristuksen hengen - tarkoitus ihmistä kohtaan on se, että jokaisella ihmi­sellä olisi hyvä elää ja asua täällä maan­päällä ja sen jälkeen iankaikki­ sesta kirkkauden maassa, jonka esi­vaiheeksi tämä maallinen elämä on alunperin tarkoitettu. Kuitenkin on niin, että täällä maanpäällä vallitsevat usein kylmät ja kovat elämisenehdot. On niin paljon riitaa, vääryyttä, vihaa, katkeruutta ja sotia. Toinen toistaan vastaan kapinoi ja sen sijaan, että ih­minen pyrkisi olemaan avuksi ja siu­naukseksi toisille ihmisille ihminen kaikin tavoin yrittää tehdä toisen ihmi­sen elämän mahdollisimman vaike­aksi. Vallitsee armoton koston henki kaikkia niitä kohtaan jotka ovat tavalla taikka toisella toista loukanneet ja tä­hän henkiseen ja hengelliseen kaaok­seen Jumala lähetti uuden armon ja rakkauden ja oikeamielisyyden lain. Toimimaan ensin Jeesuksessa Kristuk­sessa ja sitten niiden sisimmässä, jotka hänet mestarikseen ja opetta­jakseen ovat valinneet.

Yksi keskeisimmistä henkisen hyvin­voinnin lähtökohdista on se, että yksi­lön oikeusturva toteutuu täysipainoi­sesti ja ehdottomasti. Tässä maail­massa vallitsevat oikeusperiaatteet toimivat yleensä aina vahvempien eh­doilla. Niiden, joilla on rikkautta, kun­niaa ja loistoa ihmisten silmissä. Köy­hän, vähäosaisten tai muuten alas­painetun oikeusturva tässä maail­massa on yleensä vain teoreettinen käsite, joka usein jää toteutumatta. Vaan niin ei ole Jumalan aivoitukset. Kun Jeesus tuli, tuli hän saattamaan oikeuden voittoon maanpäällä. Ja tämä oikeus­käytäntö ei toimi rikkai­den tai hyvä­osaisten ehdoilla eikä hei­dän hyväk­seen. Tässä Jumalan oike­uskäytän­nössä ei tuomita näön mu­kaan, vaan tuomitaan vaivaiset van­hurskaasti ja viimeistään siinä vai­heessa moni alas painettu ja vääryyttä kärsimään joutu­nut vähäosainen saa kaipaamansa oi­keuden.

Tätä oikeuskäytäntöä noudatti Jee­sus omana aikanaan oman aikansa vä­häosaisia ja alas painettuja koh­taan. Tämä oli sitä myönteistä "huu­toa", joka sai vastakaiun vähäosaisten ih­misten sydämissä. Ihmiset löysivät Jeesuksessa oikeuden ja totuuden ja saivat vastauksen omiin henkisiin tar­peisiin. Tämä Uuden Liiton armon, palvelevan rakkauden, totuuden ja oi­keudenmukaisuuden henki valtasi monien ihmisten sydämet ja johdatti hei­dät jatkamaan sitä työtä, jonka Jee­sus oli liikkeellepannut. Levittä­mään sa­nomaa uudesta armosta ja uudesta to­tuudesta ja oikeudenmukai­suudesta.Sanoma Jumalan uudesta kirjoitta­mattomasta laista - Kristuksen hen­gestä levisi kulovalkean tavoin koko silloiseen tunnettuun maailmaan ja sai vastakaiun monien ihmisten sy­dä­missä. Muutti heidät sisäisesti ja joh­datti heidät noudattamaan jokapäi­väi­sessä elämässä Kristuksen hengen mu­kaisia toimintoja. Puolustamaan yksi­lön oikeuksia ja osoittamaan pal­vele­vaa rakkautta kaikkia lähimmäisiä kohtaan.

*****

"Eikä hänen herraudellaan tule loppua oleman". Tämän Jumalan kirjoitta­mattoman lain - Kristuksen hengen - toiminta ja toteutuminen on täysin riippuvainen niistä ihmisistä, jotka tahtovat ja ovat, tämän hengen valtaa­miksi tulla, tai ovat tulleet. Ju­malan tahto on sama kuin Jeesuksen päivinä. Armon ja palvelevan rakkau­den ja to­tuuden ja oikeudenmukaisuu­den ar­voituksia kaikkia ihmisiä koh­taan. Mutta kautta kaikkien aikojen Jumala on tarvinnut aivoitustensa to­teuttajiksi ihmisiä. Ja vain heidän kauttaan Ju­mala voi aivoituksensa to­teuttaa ja tämä on asettanut valtavan haasteen kaikkien aikojen Jumalan palvelijoille. Ja asettaa valtavan haas­teen myös meille, jotka tämän suku­polven kes­kellä tahdomme Jumalan tahtoa pal­vella.

Meille Suomeen on kristinusko tuotu aikanaan lähinnä miekan ja ulkonaisen pakon ja uhkan avulla. Tämä ulkonai­nen pakko on alistanut ihmiset ulko­naisesti noudattamaan tiettyjä vähim­mäisvaatimuksia. Ovat olleet jalka­puut ja muut pakkokeinot, joiden avulla ihmisille on yritetty kristinuskoa pää­hän iskostaa. Oikeuskäytäntö on ollut myös sen mukaista. "Herran pelko on viisauden alku" On ollut yksi ehkä kaikkein eniten käytetty Raa­matun­kohta, jonka avulla vähäosaisia kansaa on yritetty alistaa oloihinsa tyytymään ja valtaherrojen alaisuu­dessa olemaan.

Kaukana tästä on ollut se armon ja palvelevan rakkauden ja totuuden ja oikeuden kirjoittamaton laki - Kristuk­sen henki - jota Jeesus ja apostolit edustivat, ja joka pystyisi ihmisen si­säisesti muuttamaan ja antamaan sen voiman, joka ihmisen elämän ohjaisi noudattamaan ilman ulkoista pakkoa niitä Jumalan aivoituksia, joita hänellä kaikkia ihmisiä kohtaan on. Tällä ta­valla on saatu aikaan nimellisesti kris­titty kansa, mutta jonka elämä ei mis­sään kohtaa eroa pahimpien pakanoi­den ja jumalattomien elämästä. Missä on tämän päivän kansamme keskuu­desta se palvelevan rakkauden, totuu­den ja oikeudenmukaisuuden henki, josta aito apostolinen usko aikanaan tunnettiin? "Jo vääryys vallan saapi, se huutaa taivaaseen... Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan, on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan", sanotaan vanhan virsi­kirjan virressä 440.

Ja voi kuinka ajankohtaisia nämä sanat ovatkaan kansamme, myös us­kovien, keskuudessa. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ja jos se "huutaminen" on sitä luokkaa, kuin mitä se valitettavasti liian usein näyt­tää olevan, niin mitä muuta tästä maa­ilmasta voi etsiä kuin tämän "huutami­sen" vastakaikua, Katke­ruutta, jatku­vaa riitaa, pelkoa ja ah­distusta jne. Sitä sielun katkeraa myrkkyä, joka niin monen ihmisen elämän on suoranai­seksi helvetiksi täällä maanpäällä teh­nyt. Poissa pal­veleva ja kärsivien lä­himmäisten kär­simyksistä ja selviyty­misestä huolta kantava henki. Poissa on todellinen totuus ja oikeudenmu­kaisuus. Myös uskovien keskuudesta. Aivan liian usein hengellinen toiminta eri uskon­suunnissa perustuu "alistu tai tu­houdu" periaatteelle. Ihmisten kään­nyttäminen ja omaan uskonsuuntaan karsinoiminen on ainut hengellisen toiminnan tavoite. Ja tässä pyrkimyk­sessä kärsivät lähimmäiset ovat vain "helppoja saaliita", joiden kärsimystä yritetään heidän alistamisekseen hy­väksikäyttöä. Tähänkö Jumala kutsuu ihmiset? Puoskaroimaan ihmisten sie­luilla ja ronkkimaan heidät sisäisesti vieläkin enemmän hajalle kuin he jo hajalla ovat? Sallikaa minun sanoa: Ei kutsu!

Jumalan armon, palvelevan rakkau­den, totuuden ja oikeudenmukaisuu­den kirjoittamaton laki - Kristuksen henki - voi toteutua ihmiskunnan kes­kuudessa vain, jos Jumalalla on pal­veluksessaan niitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka itse ovat tämän Kristuk­sen hengen valtaamiksi tulleet. Nämä Jumalan valtaamat ihmiset toteuttavat omassa elämässään niitä aivoituksia, joita Ju­mala Henkensä kautta heidän sisim­mässään vaikuttaa. Jumala kut­suu ih­misen palvelijakseen, ei palvel­tavaksi'. Puolustamaan vähäosaisten ja alas painettujen ihmisten oikeuksia. Toi­mimaan elämässään niin, että Ju­malan hyvät aivoitukset hänen palve­lus­työnsä kautta saavat toteutua. Kunni­aksi Jumalalle ja siunaukseksi kaikille ihmisille. Siis kaikille, eikä vain niille, jotka meitä itsekustakin miel­lyttävät. Jumalan palvelijoiden on elämässään harrastettava kaikkien ihmisten me­nestystä ja oikeuksien toteutumista. Myös niiden, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet tai meitä muuten loukanneet ja juuri tästä to­dellinen Kristuksen henki todeksi tun­netaan.

On niin helppoa rakastaa niitä, jotka meitä ensin rakastavat ja har­rastaa nii­den menestystä, jotka meitä "myötä­karvaan silittelevät". Mutta mitä erin­omaista me tässä tehdään. Eivätkö pa­kanatkin tee samoin. "Olkaa te täydel­liset, niin kuin teidän taivaal­linen isänne täydellinen on" sanoo Jeesus vuorisaarnassaan. "Rakastakaa vihol­lisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat", jatkaa Jeesus. Ja minä sanon: "Kostajan tyytyväisyys" ei koskaan voi olla to­dellisen Jumalan lapsen tyytyväi­syyttä. Se, että joku on meitä vastaan rikkonut tai meitä muu­ten loukannut, ei tee tästä ihmisestä lainsuojatonta tai Jumalan laupeuden ja rakkauden ulkopuolelle joutunutta. Meidän Ju­malan palvelijoiden on ah­keroitava kaikkien ihmisten menes­tystä ja hy­vinvointia. Rakastettava kaikkia ihmi­siä, siunattava vainooji­amme ja jopa käännettävä toinenkin poskemme niille, jotka meitä poskelle lyövät. So­dat tässä maailmassa ei lopu soti­malla, eikä riidat riitelemällä. So­dat loppuvat vain oikeudenmukaisen rau­han tekemisellä ja toisen osapuolen menestystä ahkeroimalla. Samoin rii­dat loppuvat vain todellisen sovinnon tekemisellä ja ahkeroimalla kaikkea hyvää toisen osapuolen hyväksi. An­teeksiantamuksen valtava voittovoima pääsee oikeuksiin vain, jos lähdemme, unhottaen meihin kohdistuneet vää­ryydet ja loukkaukset, ahkeroimaan hyvän tekemistä myös niitä kohtaan, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huude­taan". Siinä, että Kristuksen hengen valtaamina lähdemme toteuttamaan Jumalan kirjoittamattoman, hyvyyden, laupeuden ja rakkauden, lain periaat­teita omassa elämässämme kaikkia lä­himmäisiä kohtaan, me voimme par­haiten "huutaa" myönteistä ja hyvää "huutoa" ympäröivään "metsään". Ja vain silloin, kun me itse tätä myön­teistä "huutoa" huudamme, voimme odottaa myönteistä vastakaikua ym­pä­ristöltämme. Tämä on sitä todellista Kristuksen hengestä lähtevää palve­luksentyötä, jossa ei enää tarvitse omaa uskoaan ihmisille tyrkyttää tai omaa autuaallisuuttaan esittää. Kaik­kein aidoin ja suurin todiste Kristuk­sen hengen läsnäolosta on se, että tämä henki tuo ihmisten keskuuteen, armon, rakkauden, totuuden ja oikeu­denmu­kaisuuden, Että tämä henki luo ympä­ristöönsä sellaisen henkisen il­mapiirin, jossa kaikki vanhat katke­ruudet, riidat ja kateudet katoavat ja ihmisten on hyvä olla. Että ihmiset löytävät todelli­sen rauhan ja vapau­den sielullensa. Aina on myös niin, että ihmiset ha­keutuvat sinne mistä he löytävät vas­tauksen omiin henkisiin ja hengellisiin tarpeisiinsa. Sinne, missä he tulevat siunatuiksi. Sinne, missä heidän on hyvä olla. Ilman, että heitä tarvitsee johonkin uskonsuuntaan käännyttää tai heille omaa uskoaan tyrkyttää.

"Tulta minä olen tullut heittämään maanpäälle; ja voi kuinka toivoisin­kaan, että se olisi jo syttynyt", sanoo Jeesus ja tätä samaa Kristuksen ar­mon ja rakkauden hengen tulta me niin mo­net myös tässä ajassa elävät kai­paamme. Että me ihmisinä tämän ul­koisen mammonan ja rikkauden kes­kellä löytäisimme todellisen sisäi­sen rikkauden. Sen rikkauden, joka yksin meidän sisäisen janomme ja kaipauk­semme tyydyttää. Että me ih­misinä oppisimme vihdoin kantamaan todel­lista huolta kanssaihmistemme, ennen kaikkea kovaosaisten, sairaiden ja kär­sivien selviytymisestä ja henki­sestä jaksamisesta. "Puhdas ja tah­raton Ju­malan palvelus Jumalan ja Isän sil­missä on käydä katsomassa leskiä ja orpoja heidän ahdistukses­saan ja var­jella itsensä niin, ettei maailma saas­tuta", kirjoittaa Jaakob kirjeessään.

Nyt meidän on tässä yhteydessä syytä muistaa, että Jumalan armon ja rak­kauden aivoitukset ovat yleensä lähte­neet toteutumaan yhden tai kahden ihmisen kautta. Niiden, joiden sisim­män on tämä Jumalan kirjoittamaton laki - Kristuksen henki - saanut vallata ja vaikuttaa hänen tahtonsa toteutumi­sen näiden yksilöiden elä­mässä ja toi­minnassa. Tästä yhdestä tai näistä kahdesta on sitten hengen tuli levinnyt ympäristöönsä ja syn­nyttänyt myöntei­sen kaiun ihmisten sydämissä, jotka puolestaan ovat jat­kaneet tätä hyvän "huutamista" ja myönteisen kaiun syn­nyttämistä omassa ympäristössään. Ja tämä sama pätee myös meidän ai­kanamme. Meidän on vielä tässä vai­heessa turha lähteä tätä Kristuksen henkeä suurista kansanjoukoista etsi­mään. Siellä val­litsee toinen henki ja toinen todelli­suus. Vielä tänä päivänä tämä todelli­nen Kristuksen henki vai­kuttaa vain hyvin harvojen yksilöiden sydämessä. Yksilöiden, jotka omalla paikallaan omassa elämässään ahke­roivat yleensä "maan hiljaisina" näitä Juma­lan kirjoittamattoman lain peri­aatteita noudattaa. . Nämä harvat yk­silöt ovat niitä myönteisen "huutajia" joiden elämäntyön toivoisi kerran kantavan hedelmää ja synnyttävän niin suuren "kaiun", että se valtaisi kaik­kien sy­dämet ja muuttaisi tämän kyl­män ja kovan ja vääryyttä täynnä ole­van maailman todelliseksi oikeuden ja to­tuuden ja rakkauden maaksi. Maaksi. jossa meidän kaikkien olisi hyvää ja turvattua elää ja asua.

3. Et ole yksin.

"Kantakaamme toistemme kuor­mia, niin me täytämme Kristuksen lain" opettaa apostoli Paavali Galata­laiskir­jeessään.

Meidän kuormamme tässä nykyi­sessä ajassa ei niinkään ole enää huolta jo­kapäiväisestä leivästä, vaa­tetuksesta eikä aina edes asunnosta. Tässä "pet­tuleivän maassa" ei kos­kaan aiemmin ole sellaista leivän yltä­kylläisyyttä ja elintason korkeutta nähty, kuin mitä se tänä päivänä on. Kuitenkaan tämä kor­kea elintaso ja leivän yltäkylläisyys ei ole antanut ih­miselle sitä sisäistä rik­kautta, joka yk­sin voi elämästä elämi­senarvoisen ja rikkaan tehdä.

Siinä, että meillä on korkea elin­taso, on tultu siihen tilan­teeseen, että nykyajan ih­minen ei enää tarvitse toista ihmistä. Ja kun hän ei tarvitse toista ihmistä, ei hänen myöskään tarvitse toisen ihmi­sen sel­viytymisestä ja menestyksestä huolta kantaa. Riit­tää, kun heillä itsel­lään on yllinkyllin kaikkea. Vieläpä vähän enemmän kuin muilla ihmisillä ja että heillä itsellään menee hyvin ja on hyvä olla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että kes­kuudessamme on valta­van paljon niitä yksinäisiä, kaiken ul­kopuolelle jää­neitä kärsiviä lähimmäi­siä, joiden henkisestä jaksa­misesta ja selviytymi­sestä ei kukaan todellista huolta kanna. Ei kirkossa eikä sen ul­kopuo­lella. Ja täytyy taas kerran ky­syä, että missä on se pyy­teetön hy­vyys, lau­peus ja rakkaus, josta todelli­nen apostolinen usko - Kristuksen henki - todeksi tunnettai­siin? Kuinka moni keskuudessa elää jatkuvasti hen­kisen jaksamisen ääri­rajoilla sen vuoksi, ettei hänellä ole ketään hänen jaksa­misestaan mur­hetta ja huolta kanta­massa ja hänen kuormaansa ja­ka­massa? Ja kuinka moni aviopuo­lisonsa tai läheisensä menettänyt leski tai orpo lähimmäinen keskuudes­samme joutuu yksin omaa "surujensa soittoa" soittamaan sen vuoksi, ettei kukaan halua heidän su­rujensa syvyy­teen rin­nalle tulla? Ja kuinka moni vaikeasti sairas tai vam­mautunut jou­tuu yksin kaikkien hyl­käämänä omat kärsimyk­sensä kärsi­mään sen vuoksi, ettei yh­delläkään ole todellista uskon ja roh­kaisun sa­naa heille sanottavana?

Tämän ajan yhteiskuntamme yksi voimakkaimpia tunnusmerkkejä on henkinen hätätila. Tämä henkinen hä­tätila johtaa ihmisiä toivottomuuteen ja tuhon tielle. Itsemurhiin, alkoholis­miin, huumeisiin, päättömään kaa­haamiseen liikenteessä jne. Ja tämä henkinen hätätila asettaa todellisen haasteen aikamme todellisille Jumalan palvelijoille.

"Orjantappuroita kasvaa, syn­tiinlan­keemuksen maa.
Moni har­haa turva­tonna, tuntematta Juma­laa.
Jaksam­meko Herran kansa, nähdä kylmin sy­dämin.
Vihamie­hen saalistusta, julmaa valtaa hel­vetin"
veisataan vanhan vir­sikirjan virressä 673.

Niin. Jaksammeko kylmin sydämin ummistaa silmämme keskuudes­samme elävien lähimmäisten kärsi­myksille ja henkiselle hätätilalle? Eikö juuri mei­dän ole. otettava se vastuu, joka meille Jeesuksen opetuslapsina kuuluu ja läh­dettävä kantamaan taa­koitettujen taak­kaa? Olemaan vaiteli­aana korvana, joka haluaa kuunnella. Olemaan sy­dämenä, joka haluaa ym­märtää. Ole­maan uskon sanana, joka haluaa nos­taa, kantaa ja rohkaista niitä, joiden taakka on liian raskas yk­sin kannetta­vaksi.

"Jeesus pyhän nimes tähden, vuoksi kalliin ve­resi.
Valtakuntas työhön läh­den, apuun lähimmäis­teni.
Kerron heille armostasi, rak­kaudes työtä teen.
Kärsivien taak­kaa kannan, kuivaan tuskan kyy­neleen"
veisataan edelleen tässä suu­renmoi­sessa virressä 673.

"Sillä sen tähden, että hän itse on kär­sinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusat­tuja auttaa", sanotaan Raa­ma­tussa ku­vaten Jeesuksen kärsimyk­siä täällä kärsimysten maassa. Hän, Jeesus jou­tui omassa elämässään ko­kemaan kai­ken inhimillisen kärsimyk­sen suu­ruu­den. Ja sen vuoksi hän pystyi sa­mais­tumaan kärsivien ihmis­ten osaan ja olemaan avuksi ja siuna­ukseksi luke­mattomille ihmisille. Kantamaan taa­koitettujen taakkaa ja kuivaamaan tus­kan kyyneleet. Hän, Jeesus ei kart­tanut ahdistettujen ih­misten ahdistuk­sia ja läheisyyttä. Jee­sus pystyi ja tah­toi it­keä itkevien kanssa ja ottaa hei­dän taakkansa kannettavakseen. Ja­kaen heidän kär­simyksensä ja osallis­tuen heidän elä­määnsä. Johdattaen heidät todelliseen vapauteen ja rau­haan.

Se, mikä toteutui Jeesuksen elämässä ja toiminnassa, toteutuu myös meidän aikanamme. Vieläkin on niin, että vain me, jotka itse olemme käyneet läpi kärsimysten syvimmät syöverit ja suu­rimmat tuskat, mitkä ihmistä voi­vat täällä maanpäällä kohdata, voimme ymmärtää, mitä kärsimys to­dellisuu­dessa on ja suhtautua kärsi­myksiin oi­kealla tavalla. Silloin kun ihminen käy läpi surutyötään tai vammautumisesta johtuvaa kärsi­mystä, niin silloin ihmi­selle on turha tulla hallelujaa huuta­maan tai oppe­jaan opettamaan tai omaa uskon­suuntaansa kehumaan. Niissä kärsi­mysten syvimmissä sy­vyyksissä ihmi­nen "soittaa omaa su­rujensa soittoa" ja siinä soitossa soin­tuu "harpun sä­vel" ja "murrettu sointu". Ja vain ne, jotka itse pystyvät harpun sävelin ja murretuin soinnuin omaa "sielunsa kannelta" soittamaan, pystyvät sa­maistumaan kärsivien osaan. Olemaan heidän kanssaan ja viipymään heidän rinnallaan, kunnes vapautuksen ja rauhan uudet sävelet vihdoin sointu­vat kärsivän ihmisen sielun sävelissä.

Uskon, että nämä sanat ovat täyttä hebreaa niille, jotka eivät itse ole näitä kokeneet. Mutta meille monille nämä sanat ovat elävää todellisuutta. Meille, jotka olemme nämä itse läpi­käyneet, ja jotka tahdomme olla kanssaihmisten rinnalla heidän kärsi­myksissään ja tahdomme vakuuttaa kärsiville lähim­mäisillemme:

Et ole yksin. Kantakaamme siis tois­temme kuormia niin me täy­tämme Kristuksen lain.

(Artikkeli julkaistu aiemmin Are­talogiassa vuonna 1989)