Ja he hämmästyivät kaikki, niin että kyselivät toisiltaan sanoen: "Mitä tämä on? Uusi voimallinen oppi! Hän käskee saastaisia henkiäkin, ja ne tottelevat häntä" (Mark. 1:27)

Hän oli Jeesus Nasaretilainen - rakentajan poika. Jo varhaisesta lapsuu­destaan saakka Jeesus oli ollut tietoinen omasta Jumalaisesta alkuperäs­tään ja siitä tehtävästä, jonka Jumala oli hänen tehtäväkseen uskonut. Jeesuksen maanpäällisellä elämällä oli vain yksi tehtävä ja päämäärä. Hänen tehtävänsä oli täyttää Jumalan tahto kaikessa hänen vaellukses­saan, uskollisena aina ristinkuolemaan saakka, riippumatta siitä mitä ih­miset olivat.

Koitti päivä, jolloin Johannes Kastaja - huutavan ääni erämaassa - voimalli­nen sanoissa ja teoissa, aloitti julkisen toimintansa. Israelin kansan johdatta­misen uudelleen parannuksen armon ja kasteen kautta Jumalan yhteyteen ja hänen lapsikseen. Sen tiesi Jeesus, että Johannes oli hänen edellään Eliaan Hengessä lähetetty tien tasoittaja, joka oli liikkeellepannut sen työn, jota hä­nen oli jatkettava ja täydelliseksi teh­tävä. Niinpä eräänä päivänä Johannes saa todistaa kaikelle kansalle: "Katso Jumalan Karitsa, joka poisottaa maailman synnin". Jeesus laskeutuu Johanneksen rinnalle Jordanin virtaan hänen kastettavakseen, sillä näin hei­dän sopi täyttää kaikki vanhurskaus. Pian taivaat avautuu ja Pyhä Henki, olennaltaan kuin mettinen (vanha käännös) laskeutuu Jeesuksen ylle ja taivaasta kuuluu voimallinen ääni, kuin ukkosen pauhina: "Tämä on mi­nun rakas poikani ... " Kohta tämän jälkeen Henki kuljettaa Jeesuksen erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Tässä kuisauksessa Jeesuksen syvin olemus ja uskollisuus perusteellisesti koetellaan. Hänelle tarjotaan vaimalli­sia tekoja, joilla hän voisi omaa mi­nuuttaan ihmisten edessä korostaa. Hänelle tarjotaan kaikki maailman rikkaus, kunnia ja loisto. Hänelle tar­jotaan erityinen enkelien suojelus ohi Jumalan tahdon ja tarkoituksen. Kui­tenkin Jeesukselle Jumalan kunnioit­taminen ja hänen tahtonsa täyttäminen ovat rakkaampia ja kalliimpia kuin tämän maailman loisto, sen rikkaus ja kunnia. Jeesus vastaa kiusauksiin Ju­malan iäti kestävällä ja pysyvällä sa­nalla ja perkele joutuu tappion kärsi­neenä väistymään Jeesuksen kimpusta ajaksi.

"Sebulonin maa, Naftalin maa, me­ren tie, Jordanin tuonpuoleinen maa, pakanain Galilea - kansa, joka pimeydessä istui, näki suuren val­keuden, ja jotka istuivat kuoleman maassa ja varjossa, niille koitti vai­keus" sinä päivänä, jona Jeesus palasi Hengen voimassa erämaasta. Oli tullut totuuden hetket ja olivat tulleet voi­mallisten saarnain ajat syvään synti­turmelukseen ja muotojumaliseen fari­sealaisuuteen vajonneelle Israelin kan­salle. Enää ei riittänyt tavanmukaiset ja urautuneet Jumalan palvelusmenot. Enää ei riittänyt tavanmukainen fari­sealainen ja ulkonainen uskonnolli­suus. Enää eivät riittänyt vanhat käs­kyt ja fraasit. Oli tullut Uuden Liiton aamunkoitto. Aamunkoitto uudesta ajasta, jonka Jumala oli aivoitellut jo ennen maailman perustamista. Oli tullut aika, jolloin nuori viini laskettiin uusiin leileihin. Aika oli täyttynyt ja Taivasten Valtakunta tullut lähelle ja kaikkien ja kaikkialla oli tehtävä pa­rannus.

Oli syttynyt tuli - oli syttynyt todelli­nen Hengen palo syntikurjuuteen ja muotojumaliseen elämänmenoon sor­tuneen Galilean kansan keskuudessa. "Tulta minä olen tullut heittämään ja voi kuinka toivoisinkaan, että se olisi jo syttynyt. Mutta minä olen kasteella kastettava, ja kuinka minä olenkaan ahdistettu, kunnes se on täytetty". (Luuk. 12:49- 50). "En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan". (Matt. 10:34). Tämä Hengen miekka - Jumalan elävä ja voimallinen sana - toimi täydessä val­tasuuruudessaan Jeesuksen julistus­työssä ja hänen vaelluksessaan hänen jokaisella askeleellaan. Galilean kansa joutui suuren hämmästyksen valtaan, sillä Jeesus julisti niin kuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kir­janoppineensa. Tämä Hengen Voima - Jumalan valtasuuruus - teki Jeesuksen sanasta elävän ja voimallisen sanan, joka tunkeutui kuulijoiden salatuim­paan saakka ja todisti syyllisen syylli­seksi, mutta myös armon ja rakkauden niitä kohtaan, jotka tahtoivat elämäs­tään parannuksen tehdä ja Jumalan lapsiksi tulla. Tässä Hengen voimassa Jeesus vaelsi ympäri Galilean. Kau­pungista kaupunkiin - kylästä kylään. Julisti sanaa, paransi sairaat ja vapautti ihmiset tiivaajien ja saastaisten hen­kien kahleista ja orjuudesta. Niin mo­net ihmiset saivat sen todellisen avun ja virvoituksen, jota he olivat kenties läpi koko elämänsä etsineet ja etsineet. Niin monet vapautetut ja virvoitetut sielut, ja niin monet parantuneet sai­raat antoivat täydestä sydämestään tunnustuksen Jeesukselle ja kiitoksen Jumalalle, joka oli Jeesuksen - suuren profeetan - heidän keskelleen lähettä­nyt. "Hyvin hän on kaiken tehnyt..."

Niin! "Hyvin hän oli kaiken tehnyt" aina siihen asti kun hän saapui koti­kaupunkiinsa Nasaretiin. Tuli sapatin­päivä ja Jeesus meni synagoogaan, niin kuin oli niin monia ja monia ker­toja lapsuutensa nuoruutensa päivinä tehnyt. Taas kerran hän nousi luke­maan, mutta nyt ei kansan eteen nous­sutkaan se Jeesus, jonka kaikki tunsi­vat. Nyt nousi kansan eteen Jumalan poika - profeetta - voimallinen sa­noissa ja teoissa. Enää ei kansalle tar­jottu niitä pyhiä, mutta niin kuluneita ja ihmisten mieliä hiveleviä uskonnol­lisia fraaseja, joita tämä synagooga­väki oli tottunut kuulemaan. Nyt tar­jottiin kansalle Jumalan Pyhä Sana elävänä ja voimallisena Sanana, sa­nana, joka kosketti jokaisen sisintä olemusta ja toi valoon Jumalan koko totuuden. Tälle kansalle olisi kyllä kelvanneet ne ihmisten mieliä myö­täilevät ja hivelevät uskonnolliset fraasit, joita kerta kerran jälkeen oli sapattina heidän synagoogaansa ko­koonnuttu kuulemaan. Tälle kansalle olisi kelvannut ne muotojumaliset ja ylipappeja, kirjanoppineita ja fariseuk­sia ihannoivat asenteet, joihin heidät kaikki oli pienestä pitäen kasvatettu. Mutta nyt ei ollut kuluneiden fraasien aika. Nyt ei ollut farisealaisen muoto­jumalisuuden ihannoinnin aika. Nyt oli Jumalan koko totuuden ilmestymi­sen aika. Ilmestymisen Hengen voi­massa ja Jumalan koko arvovallassa. "Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagoogassa, tulivat kiukkua täyteen ja nousivat ja ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet sen vuoren jyrkänteelle asti jolle heidän kaupunkinsa oli rakennettu, syös­täkseen hänet alas. Mutta hän lähti pois käyden heidän keskitsensä". (Luuk. 4:28-30).

Jeesukselle kävi, niinkuin kaikille Ju­malan profeetoille oli ennen häntä käynyt ja tulee aina käymään. Totuus kohtikäyvänä ja voimallisena totuu­tena on liian pelottava niille, jotka ovat totuudesta pois poikenneet. Seu­rauksena oli ihmisten viha ja kiukku, jonka siivittämänä he ajoivat Jeesuk­sen pois kaupungistaan ja päättivät tappaa tämän "väärähenkisen" saar­namiehen. "Mokomakin rakentajan poika! Tänne tulee meitä haukkum­han". Kuitenkaan profeetan ei sopinut saada surmaansa muualla kuin Jeru­salemissa, ja niin Jeesus lähtee heidän keskeltään, käyden Jumalan arvoval­lassa kansan keskitse ilman, että ku­kaan pystyy enää kättään häntä vas­taan nostamaan ' Jeesuksesta oli näin tullut oman aikansa vihatuin, pelätyin, haukutuin, mutta myös kiitetyin ka­veri.

Simon Joonaan pojan "Jaakobin paini"

Sinä marraskuisena aamuna, rooma­laisen ajanlaskun vuonna 783 Simon Joonaan poika oli vakavan kysymyk­sen edessä. Jeesus oli sinä aamuna tullut sille rannalle, jossa Simon oli veljensä Andreaan ja Sebedeuksen poikien kanssa ollut huuhtomassa verkkojaan koko yön jatkuneen "tyh­jänpyytämisen" jälkeen. Simonin ja kumppaneiden mielialassa ei juuri ke­humista ollut, mutta sitten tulee Jeesus ja muuttaa kaiken heidän elämässään. Jeesuksella oli saarnattavana kaikelle kansalle elävä ja voimallinen Jumalan Sana, ja kun kansa ahdistaa häntä ran­nalla, hän pyytää Simonin viemään hänet venheellä vähän matkan päähän rannasta. Simonilla ei sinä aamuna kalanperkaushuolet mieltä raskautta­nut, ja niin hän istuu venheessä kuun­nellen suuren ja voimallisen profeetan - mestarin - voimallista julistusta. Jo­kin Simonin sisimmässä sanoo, että tässä mestarin julistuksessa ilmenee se Hengen voima ja uskonvarmuus jota hän on tietämättään kauan kaivannut ja Simon kätkee jokaisen Jeesuksen sanan syvälle sydämeensä. "Tässä on jotain, joka on enemmän kuin tähän asti yleisesti tunnettu ylipapillinen ja farisealainen uskonnollisuus. Tällä mestarilta on elävä Sana kansalle an­nettavana. Ettei vain tämä:ole luvattu Kristus - Jumalan Poika", aprikoi Si­mon mielessään; eikä siinä vielä kaikki: Kohta tämän voimallisen saar­nan jälkeen Jeesus kehoittaa Simonia ja Andreasta heittämään verkkonsa apajalle. Simon lähtee yön turhan pyytämisen jälkeen vastahakoisesti ja epäuskoisin mielin uudelleen vesille, mutta mestarin käskystä hän lähtee ja kokee elämänsä todellisen ihmeen. Tämän pyyntiretken tuloksena hänen oma veneensä ja rannalta avuksi huu­dettu Sebeteuksen poikien vene täyt­tyy ääriään myöten ja on uppoamai­sillaan. Tämä riitti Simonille lopulli­seksi todistukseksi siitä, että Jeesus oli elävän Jumalan Poika, luvattu mes­sias. Siinä hetkessä Simon joutuu kas­votusten Jumalan pyhyyden kanssa ja seurauksena on syvä synnintuntö ja tietoisuus omasta kelvottomuudes­taan.: "Herra! Mene pois minun tykö­äni, minä olen syntinen ihminen!". Tässä hetkessä Simon saa kokea, syn­tinsä ja syntisyytensä tunnustaneena, Jeesuksen tuoman armon ja rakkau­den. "älä pelkää Simon. Tästedes sinä saat saaliiksi ihmisiä".

Nämä Jeesuksen sanat merkitsivät Simonille ja kumppaneilleen kutsua lähteä täysipainoisesti mestarin oppi­laiksi ja Jumalan tahdon täyttäjäksi sen sukupolven keskelle. Tämä kutsu merkitsi Simonille todelliseen "Jaako­bin painiin" joutumista. Ei ollut niin­kään yksinkertaista lähteä silloisissa levottomissa oloissa vallitsevasta us­konkäytännöstä poikkeavan profeetan oppilaiksi. Jo lapsuudesta saakka Si­mon oli kuullut kerrottavan karmeita juttuja niistä, jotka olivat uskaltaneet poiketa ylipapillisesta ja farisealaisesta uskonkäytännöstä. Erityisen tutuksi oli näissä vanhain kertomuksissa tullut Juudas, galilealainen, heidän omasta kotiseudustaan, joka oli Simonin syn­tymän aikoihin rohjennut nousta ju­listamaan muuta kuin farisealaista us­konnollisuutta. Tämä Juudas oli huk­kunut ja kaikki, jotka olivat häneen yhtyneet, oli kovin ottein hajotettu. Nyt tämä mestari, Jeesus, oli jo ehtinyt voimallisella julistuksellaan ja ihme­teoillaan savuttaa ylipappien ja farise­usten vihan, ja siitä ei hyvää tulisi seu­raamaan. Nyt jos hän, Simon, lähtisi tämän voimallisen profeetan seuraa­jaksi, niin samalla hän ottaisi kannet­tavakseen saman vihan ja arvostelun, jolla Jeesusta jo vihattiin ja arvostel­tiin. Pahimmassa tapauksessa tämä tu­lisi merkitsemään sitä, että hänet tul­taisiin tästä anarkistisesta toiminnasta kuolemaan tuomitsemaan.

Kuitenkin tässä "Jaakobin painissa" Simon kokee sisimmässään, että Jee­sus on Messias, elävän Jumalan Poika, joka toimii Jumalan voimassa ja val­tasuuruudessa ja tämän valtasuuruu­den rinnalla tämän maailman ylipapit, hallitusmiehet ja muut valtaherrat ovat köykäisiä kavereita, ja että Jumalan ilmestymistä rakastavan ihmisen tulee kuunnella Jumalaa enemmän kuin ih­mistä. Mitä merkitsee tämän maailman ihmisten mielisuosio sen rinnalla, että hän, köyhä kalastaja, pääsee täyttä­mään Jumalan tahtoa? Ja tämä riitti Simonille. "Jääköön verkot. Jääköön venheet. Jääköön koko entinen elämä. Menköön henki, jos on mennäkseen, mutta sinun tahtosi Herra minä teen mielelläni". Ja niin Simon ja kumppa­nit lähtevät uudelle tielle mestaria seu­raten. Tielle, jolla kuljettiin vain askel kerrallaan, ilman tietoa siitä tuleeko enää huomista, vai onko se päivä vii­meinen.

"Hän kuolee kuolon voittajana"

Koitti Gedsemanen yö ja koitti pimey­den valta. Jo aiemmin illalla Jeesus oli, tietoisena hetkensä koittavan, jär­jestänyt omilleen suuren ja juhlallisen jäähyväisaterian - ehtoollisen - jossa hän oli osoittanut omilleen sen todelli­sen ja syvimmän rakkauden, jolla hän omiaan rakasti ja rakastaa. Tässä juh­lallisessa iltahetkessä Jeesus - mestari - oli vyöttäytynyt pyyheliinaan ja pes­syt opetuslastensa jalat. Tämän rak­kaudentyön Jeesus oli tehnyt esimer­kitsi siitä, kuinka Jumalaisen rakkau­den tulee toimia käytännössä. "Minkä minä olen teille tehnyt, sen te olette velvolliset toinen toisillenne teke­mään". (Joh. 13 luku). Tämän jälkeen Jeesuksen tie oli käynyt Gedsemanen yöhön - puutarhaan, jossa hän niin monet, monet kerrat vuosien saatossa   oli taivaallisen isänsä kohdannut. Sinä yönä koko Gedsemanen puutarha kyl­pee täyden kuun kirkkaassa loistossa. Vain kaikkein läheisimmät opetuslap­set, Simon - Pietari, Jaakob ja Johan­nes ovat seuranneet Jeesusta hänen öi­selle matkalleen. Ja Jeesus rukoili. Hänen sydämellään painaa raskaana taakkana hänen omiensa tulevaisuus ja tehtävä hänen poisottamisensa jälkeen. Hänen sydämellään painaa raskaana koko ihmiskunnan syntiturmelus. Syntiturmelus, joka oli erottanut ihmi­sen Jumalasta ja muodostanut ihmisen ja Jumalan välille läpipääsemättömän väliseinän, joka hänen, Ihmisen Pojan, oli purettava omalla kuolemallaan. Hänen sydämellään painaa raskaana myös se malja, joka hänen oli sen yön ja seuraavan päivän aikana juotava.

Veren sively - veren merkki - on ollut Jaakobin heimon historiassa keskei­sellä sijalla aina siitä asti, kun Jaako­bin heimo oli vapautettu Egyptin or­juudesta. Tämän vapautuksen ehtona oli ollut karitsan verellä sivelty veren merkki pihtipielissä ja kaikki, joiden ovien pihtipielet oli verellä merkitty, säästyivät Egyptin kansaa kohdan­neesta tuomiosta. Tämän jälkeen jo­kaisena vuonna samaan aikaan täy­denkuun aikana oli pääsiäislammas - uhrikaritsa - teurastettu muistona tästä Egyptin orjuudesta vapautumisesta. Samoin Mooseksen kautta annetussa seremonialaissa uhriveri oli asetettu puhdistuksen ehdoksi. Uhrikukkulalta kansan päälle vihmottu uhriveri vapa­utti kansan tahattomista synneistä.

Siinä rukoillessaan Jeesus tiesi, että sinä pääsiäisenä hän itse olisi tämän pääsiäisen pääsiäiskaritsa, joka lunas­taisi, ei vain Israelin kansaa, vaan koko maailman ihmiset omalla verel­lään Jumalalle kelvolliseksi. Hän itse olisi kertakaikkinen uhri syntisten ih­misten puolesta, ja hänen verensä, ei enää ovien pihtipieliin, vaan sydämen salatuimpiin kammioihin vihmottuna olisi se veren merkki, joka vapauttaisi ihmisen tätä maailmaa odottavasta tuomiosta. Ja Jeesuksen rukous nousi hänen sydämestään: "Jumalani! Ei niinkuin minä tahdon vaan niinkuin sinä tahdot".

Sinä yönä Jeesus rukoili viimeisen kerran Gedsemanen puutarhassa. Sinä yönä Juudas antaa viimeisen suudel­mansa. (Kenties myös ensimmäi­sensä). Sinä yönä Pietari sivaltaa vii­meisen kerran miekalla. (Hengellinen anarkismi ei koskaan turvaudu verite­koihin). Sinä yönä myös eräs nuoru­kainen, Johanns, jota myös Markuk­seksi kutsutaan (Markuksen evanke­liumin kirjoittaja) riistäytyy vangitsi­joidensa käsistä niin, että vain hänen vaippansa jää vangitsijoiden käteen ja hän itse juoksee alastonna Gedsema­nen puutarhan öisiin varjoihin.

Sinä yönä alkoi Jeesuksen kärsi­mysten tie. Tie, joka kulki vangitsijoi­den ja muun saattojoukon saattamana ylipappien ja kansan vanhinten eteen. Kulki Pilatuksen eteen ja sieltä Hero­deksen luo ja jälleen Pilatuksen eteen. Tällä tiellä hänet ruoskittiin, kruunat­tiin orjantappurakruunuin ja julkisesti häväistiin. Tämä kärsimysten tie johti ristinpuulle Golgatalla ja sieltä Gol­gatan läheisyydessä olevaan puutarha­hautaan.

"Murhemielin kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jee­susta ei missään näy ... " lauletaan eräässä virressä kuvaten kahta mur­heellista Emmauksen tien matkaajaa. Tämä murhe muuttui kuitenkin pääsi­äisaamun ilosanomaksi. Ilosanomaksi siitä, että kivi Jeesuksen haudan suulta oli vieritetty ja etteä tämä Jeesuksen hauta on tyhjä. "JEESUS ON NOUS­SUT KUOLLEISTA! JEESUS ELÄÄ!" Tämän Jeesuksen ylös­nousemuksen saivat muiden muassa kokea nämä murheelliset Emmauk­sentien kulkijat. Tämän Jeesuksen ylösnousemuksen sai kokea myös Pietari sinä keväisenä aamuna, jolloin hän taas kerran oli koko pitkän yön tovereineen ollut "tyhjää pyytämässä". Sinä aamuna Jeesus oli jälleen ollut rannalla, niin kuin vuosia sitten, jol­loin Jeesus oli kutsunut Pietarin seu­raajakseen. Tässä uudessa kohtaami­sessa Jeesuksella on jälleen annetta­vana Pietarille tehtävä. Tehtävä, josta hän jo aiemmin oli lupauksen antanut, luvatessaan perustaa tälle "kalliolle" seurakuntansa. Jeesus ja Jumala ei tee virheitä. Silloin kun he valitsevat jon­kun palvelukseensa, he tarkoittavat myös sitä, ja vaikka me ihmisinä teemme virheitä, Ilon hän kuitenkin uskollinen, sillä kutsumustaan ja ar­molahjojaan hän ei kadu". Tämän läk­syn sai kiroten Jeesuksen kieltänyt Pietari sinä varhaisaamun hetkenä hii­livalkean äärellä oppia. Jeesus rakasti ja oli uskollinen. Tätä rakkautta ja us­kollisuutta hän odottaa myös palveli­joiltaan. Ja tässä rakkaudententissä sai Pietari sinä aamuna olla: "Simon Joonaanpoika! Rakastatko sinä mi­nua?" Ja Pietari vastaa: "Sinä tiedät, Herra, että olet minulle rakas!"

14. Te kielsitte Pyhän ja Vanhurskaan ja anoitte. että teille annettaisiin murhamies,
15. mutta elämän ruhtinaan te tapoitte;, hänet Jumala on herättänyt kuolleista, ja me olemme sen todistajat.
16. Ja uskon kautta hänen nimeensä on hänen nimensä vahvistanut tämän miehen. jonka te näette ja tunnette ja usko, jonka Jeesus vaikuttaa, on hänelle antanut hänen jäsentensä terveyden kaikkien teidän nähtenne.

Pietari ja Johannes kävelevät Jumalan valtuusmiehinä pyhäkköön. On yh­deksäs hetki ja on rukouksen aika. Tänä päivänä heidän ei enää tarvitse arkana pälyillä eikä pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Muutamaa viikkoa aiemmin he olivat omin silmin näh­neet ylösnousseen vapahtajan - Jee­suksen - kuoleman voittajan. "Niin kuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää". Eikä siinä vielä kaikki: Muutama päivä sit­ten he olivat saaneet vastaanottaa Jee­suksen lupaaman Voiman Korkeu­desta. Voiman, joka oli heidän toi­mintavaltuuksiensa sinetti ja tällä voimalla he tulisivat julistamaan elä­vää ja voimallista Jumalan sanaa ja te­kemään niitä ihmeitä ja tunnustekoja, joita Jeesus, heidän mestarinsa, oli maallisen vaelluksensa aikana tehnyt. "Joka minuun uskoo, myös hän on tekevä samoja tekoja, joita minä teen..", oli Jeesus sanonut ennen ris­tinkuolemaansa ja Ylösottamistaan. Ja nyt. Takana olivat ne päivät, joita he olivat juutalaisten pelosta lukkojen ta­kana lymynneet. Oli koittanut toimin­nan aika. Mennä, saarnata, parantaa, herättää kuolleet ja ajaa ulos riivaajat.

Siinä, temppeliin johtavan Salomon pylväskäytävän sivulla viruu pienen peitteen päällä rampa keski-ikäinen kaveri. Onneton lähimmäinen, jonka omaiset olivat joka päivä tuoneet tälle paikalle kerjäämään almua temppeliin menijöiltä. Myös tässä hetkessä tämä onneton ojentaa kätensä Pietarin ja Jo­hanneksen puoleen, odottaen heiltä jotain saavansa. Kultaa ja hopeaa tai muuta omaisuutta ei näillä kaveruk­silla ollut mutta heillä oli jotain enemmän. Heillä oli Jumalan antama voima ja valtasuuruus parantaa tämä rampa lähimmäinen, ja heidän sydä­messään toimi osaaottava rakkaus kär­siviä lähimmäisiä kohtaan. Tämä rak­kaus vaatii auttamaan myös tätä on­netonta, ja niin Pietari sanoo Hengen voimassa ja täydessä uskonvarmuu­dessa: "Jeesuksen Kristuksen, Nasa­retilaisen, nimessä! NOUSE JA KÄY" ja tarttuu tämän onnettoman käteen ja kohta tämä kaveri käy iloiten ja ylistäen Jumalaa.

Jeesus ei omana aikanaan mielistellyt tai liehakoinut sen ajan korkeakirkolli­sia kirjanoppineita ja fariseuksia. Jee­suksen koko toiminnan "ojennus­nuora" oli Jumalan koko totuuden ju­listaminen kaikelle kansalle ja kansan johdattaminen tähän totuuteen.
     Tässä Jumalan totuuden valokei­lassa koko silloinen uskonnollisuus paljastui ulkonaiseksi tekopyhyydeksi ja kuolleiden fraasien esillä itämiseksi. Oli käskyä, oli oppia, oli muotome­noa, Rituaaleja, seremonioita jne, mutta kaikki nämä olivat kuitenkin Jumalan edessä "kuolleita luita kuivu­neessa viinitarhassa". Nämä kuollei­den luiden edustajat ja paimentajat ei­vät pystyneet saarnaamaan elävää ja voimallista Jumalan sanaa eivätkä pystyneet tekemään Yhtäkään tun­nustekoa tai ihmettä. Kun sitten Jeesus omalla toiminnallaan todisti saarnan, ihmeiden ja merkkien kautta Jumalai­sen syntyperänsä, oli näillä korkeakir­kollisilla kirjanoppineilla ja fariseuk­silla vain yksi vastaus Jeesuksen toi­mintaan: "Pois maanpäältä tuom­moinen harhaoppinen kerettiläi­nen". Ja niin he tappoivat laista tietä­mättömien miesten - roomalaisten so­tilaiden - kautta Jeesuksen.
     Kuitenkaan ei Jeesuksen alkuun pa­nema työ Jumalan totuuden ja val­tasuuruuden osoittamiseksi maan päällä tähän ristinkuolemaan päätty­nyt. Päin vastoin. Kun Jeesus meni Isänsä tykö, lähetti hän voimansa seu­raajilleen ja nyt oli tapahtunut se "tu­len heittäminen", joka tulisi kuloval­kean tavoin leviämään ympäri koko maanpiirin. Osoituksena tästä oli tä­män ramman lähimmäisen parantami­nen Salomon pylväskäytävässä. Sa­lomo oli ollut suuri kuningas, mutta nyt tässä oli enemmän kuin Salomo ja enemmän kuin. kirjanoppineet ja fa­riseukset. Tässä oli Jumalan voima ja valtasuuruus.

Jälleen oli aika kansan ihmetellä ja ylistää Jumalaa tapahtuneen tähden. Tämä ihmettä katsomaan ja hämmäs­telemään kokoontunut väenpaljous antaa Pietarille tilaisuuden avata suunsa ja julistaa Jumalan sanaa kai­kelle kansalle: "Israelin miehet, mitä te tätä ihmettelette, tai meihin noin katselette, ikään kuin me omalla voimallamme ja hurskaudellamme olisimme saaneet hänet kävele­mään.... " (Tässä tilanteessa on huo­mioitava, että Pietari ei rukoillut sai­raan puolesta, eikä Jumala häntä pa­rantanut. Jumala ei suoraan ole ketään parantanut, eikä koskaan tule paran­tamaan. Jotta Jumala voi toimia ih­misten keskellä, hän tarvitsee palve­lukseensa niitä palvelijoita, jotka ovat elämänsä hänen käyttöönsä uhranneet ja jotka Jumalan voimassa julistavat Jumalan sanaa. Usko, jonka Jeesus vaikuttaa on sitä, että Sana toimii us­kon alkuunpanijana ja täyttäjänä. "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä... Sana tuli lihaksi ja asui mei­dän tykönämme.." (Joh. l.luku.) Ja Pietari kirjoittaa: "Joka puhuu, niin puhukoon niin kuin Jumalan sa­noja" (1.Piet. 4:11.) Ja luomiskerto­muksesta voimme lukea: "Jumala sa­noi ... ja tapahtui niin".
     "Seuraavana päivänä heidän hallitus­miehensä ja vanhimpansa ja kirjanop­pineet kokoontuivat Jerusalemissa, niin myös ylimmäinen pappi Hannas ja Kaifas ja Johannes ja Aleksander sekä kaikki, jotka olivat ylimmäispa­pillista sukua".

Jälleen oli siis levottomuus vallan­nut kansan hallitusmiehet ja koko kor­keakirkollisen kaartin. Siinä, että he olivat tappaneet Jeesuksen, he olivat kuvitelleet pääsevänsä tästä Galielai­sesta "harhaopista ja villityksestä" lo­pullisesti eroon, ja mutta nyt. Jälleen uusi levottomuuden aihe oli ilmaantu­nut heidän sielunrauhaansa häiritse­mään. Jälleen oli tapahtunut pa­ranemisihme Jerusalemissa ja jälleen oli tartuttava tositoimiin, ettei mitkään "harhaopit ja villitykset" pääse kansaa eksyttämään. Ja niin he asettavat Pie­tarin ja Johanneksen eteensä kysyäk­seen, millä voimalla ja kenen nimeen he olivat tämän paranemis ihmeen tehneet. "Silloin Pietari, Pyhää Henkeä täynnä, sanoi heille, 'Kansan hallitus­miehet ja vanhimmat! Jos meitä tä­nään kuulustellaan sairaalle miehelle tehdystä hyvästä työstä ja siitä, kenen kautta hän on parantunut, niin olkoon teille ja koko Israelin kansalle tiettävä, että Jeesuksen Kristuksen, Nasareti­lasisen, nimen kautta, hänen, jonka te ristiinnaulitsitte, mutta jonka Jumala kuolleista herätti, hänen nimensä kautta tämä seisoo terveenä teidän edessänne. Hän on se kivi, jonka te, rakentajat, hylkäsitte, mutta joka on kulmakiveksi tullut. Eikä ole pelas­tusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille an­nettu. jossa meidän pitäisi pelastu­man".

Jos jo Jeesus oli julistanut suoraa to­tuutta silloisille hallitusmiehille ja korkeakirollisille fariseuksille, niin saman voiman ja valtasuuruuden edessä he olivat myös nyt kun he oli­vat kasvotusten Pietarin ja Johannek­sen kanssa. Vaikka he olivat maalli­sessa mielessä koulunkäymättömiä ja oppimattomia kaveruksia, olivat he kuitenkin olleet Jeesuksen seurassa sellaisessa korkeakoulussa jollaista tämän maailman teologiat ja tiedekun­nat eivät pystyneet tarjoamaan. Tämän lisäksi he olivat saaneet Voiman Kor­keudesta, sen voiman, jota vastaan mitkään tämän maailman vallat ja voimat tai mahtiherrat eivät kyenneet asettumaan. "Mutta kun he näkivät Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja havaitsivat heidän olevan koulunkäy­mättömiä ja oppimattomia miehiä, he ihmettelivät; ja he tunsivat heidät niiksi, jotka olivat olleet Jeesuksen kanssa. Ja nähdessään parannetun miehen seisovan heidän kanssansa he eivät voineet mitään vastaan sanoa".

Oli syttynyt tuli, jota eivät mitkään tämän maailman uskonnolliset tai val­tiomahdit enää kyenneet sammutta­maan. Oli tullut Pyhän Hengen toi­minnan aikakausi, aikakausi, joka tu­lisi jatkumaan läpi vuosien ja vuositu­hansien aina siihen asti, kunnes. Ju­mala asettaisi kaikki kansat aikakau­sien lopulla eteensä ja kukin saisi sen mukaan, mitä hän tässä ajassa olles­saan oli tehnyt. "Varmasti tietäköön siis koko Israelin, EI VAAN, maa­ilman kansat: Hän on Jeesus Kris­tus. jonka Jumala on asettanut lu­nastukseksi ja pelastukseksi tästä syntisestä sukukunnasta. Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaankannen alle muuta nimeä annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman".

Ja "ukonpystyjä" nousi kirkkojen perille

8. Ja kun hän tulee. niin hän näyt­tää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion.
9. synnin, koska he eivät usko mi­nuun;
10. vanhurskauden. koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe;
11. ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.

"Sattuipa sitten kerran, 1838, näille suurille maailman aukeille tulinen ju­malansanan julistaja, Niiles kustaa Malmberg, astua luiskahti saarnastuo­liin niin kiukkuisesti, että häijytkin oi­kein hätkähtivät ja kirkas ääni kajahti kirkon saarnapöntöstä:

"Nyt eletään juur' syntisest,
Aut’ Jesu laumaas armoisest'
Suo sanas voimall' saarnattaa,
Ett' kasvon runsaan kasvattaa. "

Oli kuin ukonpysty olisi noussut kir­konperään ja ankara Herran voima sieltä yhtä mittaa jyrissyt ja salamoi­nut. Säälimättä saarnamies sanoi maa­ilman turmeluksen ja ihmisten synti­kurjuuden sekä luki kovaa lakia. Mutta ylpeä lakeuden kansa istui vain selkä kenossa ja kuunteli jyrinää, tark­kaavaisena kyllä, mutta kylmin naa­moin. Ja moni väättyri palasi kirkosta kiroillen: "Tua pappi, piru, ei taira muuta tehrä kuin haukkua!" Mutta nuori tulinen pappi haukkui vain edelleen pyhä pyhältä. Pohjoisesta Kalajoen rannoilta hän oli saapunut, saarnannut siellä toisen tulisielun, Jo­nas Laguksen, kanssa maailman tur­melusta vastaan niin, että siitä oli jo viestejä vierinyt etelän lakeuksille. Voimakas sananjulistaja, Frans Oskar Durchman, oli härmäläisille jo etukä­teen hänestä sanonut: Kunhan lankoni tulee, niin siinä vasta saarnamiehen kuulette.

Oli Durchmankin hyvä ja selvä puhu­maan ja sormi pystyssä vannotti: " Jumala on pyhä, ja pyhät pitää teidän­kin oleman", mutta Niiles Kustaa pau­kutti ja jyristi niin, ettei kyllä kenen­kään pää ruvennut unesta nolpahtele­maan, eikä väkkärin tarvinnut sanan­kuulijoita herätellä Pelkäämättä elävä­henkinen mies julisti Jumalan lakia uppiniskaiselle kansalle, jolla oli oma lakinsa sekä vielä puukko, moskula ja nyrkki takavarana.

Suuri huutavan ääni kaikui yli lake­uksien ja pahannahkainen kansa kiu­kutteli vastaan, mutta meni vain kerta kerralta kuulemaan mitä sillä, pirulla, nyt on sanomista.

Mutta viimein ylpeät niskat murtui­vat. Vaimojen puolella päät nytkähte­livät, hallavat mummat istuivat käsi poskella nyyhkyttäen, tummat tyttäret painuivat penkkiä vasten, kuului hil­jainen tyrskähtely ja nuoret hartiat va­vahtelivat. Mutta kovat kytökontiot könöttivät jäykkinä leuka rintaan pai­nettuna ja katsella muljauttivat akko­jen puolelle. Mutta kun Niiles Kustaa oikein väkevästi jyräytti ja vetäisi kä­dellään kuin pitkäisen iskun ympäri saarnastuolin laitaa, oli kuin koko kirkkokansan sydänalaa olisi viilletty. Jo värähti vanhan väättyrinkin kova naama, leveä leuka nytkähti, ja kiin­teäsilmä rupesi sameana räpyttele­mään Jokaisesta tuntui kuin saarna­mies olisi katsonut läpi sielun ja pu­hunut hänestä ja hänen synnistään. Moni kovapintainen ja ylpeä paappa, moni pahankurinen häijy lähti kirkosta rauhatonna ja ahdistetuin mielin, moni kylän raitilla iloisimpana keikkunut tyttö istua kykötti kotimatkansa kie­seissä kurjana ja punaisin silmin.

Mutta kun kerran taas asteltiin temp­peliin ja istuttiin siellä allapäin ja rau­hattomin tunnoin, kajahti saarna­tuolista suuri evankeliumin sanoma. "Maistakaa ja katsokaa kuinka suloi­nen on Herra", saarnamies huudahti, ja sitten hän alkoi puhua lohdullista evankeliumia kiusatuille sieluille, särjetyille ja haavoitetuille sydämille. Ja taas järähteli sänkinen leuka, tyttä­ret tyrskivät, ja vaimot istuivat vesissä silmin."

Otsikolla TAIVAASTA MAAN YLI TUULEE kuvataan Helge Pohjolan-Pirhosen toimittamassa kansakunnan historian kolmannessa luvussa maas­samme 1800-luvun alkupuolella syn­tyneitä herätysliikkeitä. Näille herä­tysliikkeille on ollut ominaista, että ne ovat syntyneet spontaanisti Jumalan vaikutuksesta ja ovat vastanneet oman aikansa henkisiin ja hengellisiin tar­peisiin.

Herännäisliikkeen syntyhetkenä voi­daan pitää erästä heinäkuun päivää v.1796, jolloin Lapinlahden Savojär­ven kylässä kahden talon heinäväki joutui kesken heinätöiden keskelle outoja tapahtumia. Näistä tapahtu­mista lähti liikkeelle voimallinen he­rätys, jonka johtoon nousi myöhem­min oman aikansa mittavin uskonnol­linen persoonallisuus, erämaan pro­feetta Paavo Ruotsalainen. Hänen sy­vällinen ja raitishenkinen julistuksensa saavutti yhä laajempien kansalaispii­rien kunnioituksen ja luottamuksen ja herätyksen tulet levisivät yhä laajem­malle Pohjois-Savossa ja Kainuussa. Samoihin aikoihin tämän Pohjois-Sa­von herätyksen kanssa oli myös Ka­lajokivarren kansan keskuudessa alka­nut ilmetä heräämisen merkkejä. Ju­malan Henki vaikutti kansan sydä­missä voimallista kaipuuta elävään ja voimalliseen Jumala-yhteyteen, ja kun kirkko oli maallistunut, eikä pystynyt tähän kansan yhä syvenevään "hengen hätään" vastaamaan, tämä alkava he­rätys toimi muutamia pappeja lukuun ottamatta, pääasiassa maallikkojen vaikutuksesta.

On niin, että aina silloin kun Jumala pääsee toimimaan ihmisten keskellä ja pääsee valtaamaan ihmisten sydämiä, muutokset näiden ihmisten elämässä ovat voimakkaita ja usein jopa rajuja. Kerrotaan, että Frans Oskar Durchman ollessaan Kalajoen kirkkoherran apu­laisena v.1836, oli kokenut niin voi­makkaan herätyksen, että hän oli pap­pilanväen silmien edessä lyönyt pirs­taleiksi viulunsa, jolla hän oli aiemmin pappilanväen tanssia vauhdittanut. Tästä Durchmanista tuli tuntoja he­rättelevä voimallinen saarnamies.

Toisena, ja ehkä tämän Kalajoki­laakson herätyksen voimallisena en­siairueena voidaan mainita Jonas La­gus, joka v.1828 oli päässyt Ylivies­kan kappalaiseksi ja oli täällä aloitta­nut voimakkaat, pietistiset, julistuk­sensa.

Ehkä kuitenkin kaikkien voimallisin näistä Pohjanmaan herätyksen "Juma­lan pasuunoista" oli Niilo Kustaa Malmberg. Tämän herätyksen synty­aikoihin Malmberg toimi Nivalan puolessa, mutta tuli myöhemmin La­puan seurakunnan apulaiseksi. Jo Ni­valan puolessa saarnatessaan Malm­berg, "Niiles-Kustaa", oli voimakkain sanoin osoittanut ihmisten syntikur­juuden ja parannuksenteon tarpeen siinä maailmallisesta pimeydestä ja syntikurjuudesta, jossa sen ajan poh­jalainen kansa eli. Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, kuultuaan tästä Kalajokilaakson herätyksestä, oli läh­tenyt yhdessä ystävänsä Juhani Niska­sen kanssa tutustumaan tähän synty­neeseen herätykseen. Niinpä he hel­luntaina, v.1834, olivat Nivalan Pirtti­perällä pidetyissä seuroissa muina miehinä porstuan puulaatikon päällä istuessaan kuunnelleet pirtistä kuulu­vaa Malmbergin julistusta. Kohta oli Paavo pukannut kaveriaan kylkeen ja tuumannut: "Katos sitä suatanoo, kun lahtoo kansoo". Tästä Paavon huo­mautuksesta voimme päätellä, että saarnamiehen saarnat ovat olleet to­della voimakkaasta ja kohtikäyviä.
     Seurauksena tästä Paavo Ruotsalai­sen Pohjanmaan matkasta oli sitten se, että Paavo ja Niiles-Kustaa ystävys­tyivät ja Pohjois-Savon ja Kalajoki­laakson herätykset yhtyivät ja alkanut herätys sai valtavan suuret ja syvälliset ulottuvuudet ja Jumalan Henki pääsi toimimaan vapaasti ja voimallisesti ilman eri herätysliikkeiden välisiä valtataisteluja.

Jos jo luvun alkuun lainaamassani Samuli Paulaharjun kuvauksessa ku­vattiin Jumalan Hengen voimallista toimintaa Pohjanmaalla, kuinka "ukonpystyt" nousivat kirkon perille, niin aivan samanlaista, yhtä syvällistä ja voimallista Jumalan Hengen toi­mintaa alkoi ilmetä 1800 luvun puoli­välissä myös Lapin perukoilla. Jumala oli antanut syvällisen ja voimallisen herätyksen koko Suomen kansan kes­kuuteen ja valitsi ja koulutti palveli­joitaan omissa "kouluissaan" eripuo­lilla maata.

Ei ollut Laestadiuksen pappisviran hoitaminen alkuun juuri mistään ko­toisin. Silloisen tavan mukaan pappilat olivat niitä pitäjän "kerman" henkisen kulttuurin keskuksia, joissa "ilokar­kelot" karkeloitiin soiton ja tanssin ja usein "viinaperkeleen" siivittäminä ja 'vauhdittamina. Sama meininki vallitsi myös Karesuvannon pappilassa 1800-luvun alkupuolella. Pitäjän "kerma", nimismies, lääkäri, apteekkari jne, piti siellä omia rientojaan viinapannun ja muun syntielämän vauhdittaessa tätä "hengen kulttuuria".

Sitten alkoivat kohtalon kellot ku­mahdella raskaita lyöntejään Laestadi­uksen elämässä ja hän sairastui vaka­vasti ja pitkään odotettiin hänen kuo­levan. Tätä kuolemaa odottaessaan hän joutui myös perusteellisesti tutki­maan omaa sielunsa tilaa Jumalan edessä ja tässä tutkistelussa hän löysi itsestään syntisen ihmisen joka käy kohti iankaikkisen kadotuksen - hel­vetin tulen - portteja. Tässä synninhä­dässä Laestadius kohtaa erään lappa­lais-vaimon, Marian, joka oli löytänyt henkilökohtaisen Jumalayhteyden ja tämä vaatimaton Lapin vaimo opastaa Laestadiusta autuuden asioissa. Tässä tilanteessa Laestadius joutuu uuteen syvälliseen kriisiin sen vuoksi, että vähäisenä ja vaatimattomalla Lapin vaimolla on paremmat tiedot näistä sielun autuudenasioista vaikka juuri hänen, kirkkoherrana, pitäisi nämä pa­remmin tietää.

Näissä kriiseissä Jumalan Henki pääsee sitten johdattamaan Jumalan koko totuuteen. Näyttää todeksi syn­nin, vanhurskauden ja tuomion. Näyt­tää todeksi, mihin tämä viinaperke­leen, huoruudensyntien, porovarkauk­sien jne orjuudessa elävä kansa on matkalla. HE OVAT MATKALLA HELVETTIIN. Kun tämä totuus Laestadiukselle kirkastuu, myös Ka­resuvannon kirkon perälle nousee sel­lainen "ukonpysty", jollaista siellä ei koskaan aiemmin ole nähty eikä kuultu.

"Vaan kun Pyhä Henki tulee, näyttää hän todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion", sanoi Jeesus puhuessaan opetuslapsilleen tulevan Pyhän Hen­gen - Totuuden Hengen - Puolustajan - tulemuksesta. Tämä tulemus oli ta­pahtunut jo Johannes Kastajan toimin­nassa. Tämä tulemus oli tapahtunut Jeesuksen toiminnassa ja julistuksessa. Tämä tulemus tulisi tapahtumaan myös apostolien, profeettain ja evan­kelistain toiminnassa ja tämä tulemus tulisi tapahtumaan kaikkina aikoina aina silloin, kun Jumala saa ihmisten keskellä vallata sydämiä asuinsijak­seen ja näin ihmisiä täyttämään hänen tahtoaan. Tämä Pyhän Hengen tule­mus on tapahtunut kristikunnan histo­riassa aina uudelleen ja uudelleen. Kristikunnan historia tuntee monia voimallisen herätyksen ja uskonpuh­distuksen aikoja, jolloin Jumalan Henki on toiminut voimallisesti ih­miskunnan keskuudessa, synnyttäen uutta elämää ihmisten sydämissä ja vaikuttaen monia ihmeitä ja tunnuste­koja aivan samoin kuin apostolien päivinä. Jumalalla on ollut, ja aina tu­lee olemaan hyviä ja armollisia arvoi­tuksia ihmiskuntaa kohtaan, mutta Jumalan toiminnan lähtökohtana on aina ollut ehdoton totuus kaikissa asi­ossa ja tämän totuuden julistamiseen Jumala on tarvinnut niitä rohkeita pal­velijoita, jotka ovat uskaltaneet mitään pelkäämättä kansalle julistaa. Jumala ei koskaan toimi ihmisen ehdoilla eikä lähde kosimaan ihmisen hyväksymistä ja mielisuosiota. Jumalan tahto on, että ihminen ottaa vastaan Jumalan totuu­den, silloinkin, kun se pelottavana ja kohtikäyvänä syyttäen vastaan tulee.

Sanan nälkää ja Hengen janoa

Joitakin vuosia sitten eräänä kevät-tal­visena iltana kiertelin järvikylien suunnalla ja poikkesin muutamissa kodeissa. Niin monissa kodeissa kuin kävin, näillä ihmisillä oli yksi ja yh­teinen murhe: "Meillä on täällä kaik­kea. Meillä on hyvä elintaso ja toi­meentulo, mutta se mikä meiltä puut­tuu, meiltä puuttuu hengen ravinto". Olin yhtä mieltä näiden lähimmäisteni kanssa. Aikamme tekninen kulttuuri on tuonut mukanaan korkean elinta­son, hyvät' asfalttitiet ja upeat autot. On tuonut traktorit ja leikkuupuimurit. On tuonut television ja muut kodin koneet, mutta yhtä tämä tekninen kulttuuri ei ole pystynyt ihmisille tar­joamaan. Tämä tekninen kulttuuri ei ole pystynyt tarjoamaan elävää ja voimallista Jumalan sanaa, joka vapa­uttaisi ihmiset edes hetkeksi tästä stressaavasta kiireestä ja vauhdista ja antaisi ihmisille sitä todellista hengen ravintoa, jota me kaikki niin paljon kaipaamme ja tarvitsemme.

Meidän aikanamme on tosin paljon uskonnollisten asioiden harrastelua. On uskonsuuntaa sinne ja tänne. On lahkoa ja lohkoa, mutta kaikille näille suunnalle on yksi yhtenäinen tunnus­merkki: "Kaikki sananjulistus ja muu toiminta on vain pinnallista ja puoli­maista asian harrastelua, josta puuttuu se apostolisen uskon syvin olemus ja voima, joka on ollut todellisen apos­tolisen uskon tunnusmerkkinä aina Jo­hannes Kastajasta alkaen. Poissa ovat todelliset Jumalan pasuunat, huutavan äänet erämaasta. Poissa on todellinen voimakassuolainen "rukihinen leipä", joka yksin pystyy sielut ravitsemaan. Poissa on myös se elävä ja raikas läh­devesi, joka pystyisi hengen virvoit­tamaan.

Vaan ei hätää. Jeesus sanoi omana ai­kanaan ja omaa toimintaansa suh­teessa silloiseen farisealaisuuteen tar­koittaen: "Ei kukaan laske nuorta vii­niä vanhoihin nahkaleileihin, vaan nuori viini lasketaan uusiin leileihin ... ". Tämä Jeesuksen lupaus on toiminut käytännössä kristikunnan historian ai­kana uudelleen ja uudelleen uskon­puhdistusten ja herätysten syntyai­koina. Tätä nuoren ja elinvoimaisen viinin laskemista uusiin leileihin saamme myös meidän päivinämme jäädä odottamaan ja rukoilemaan, sillä Herra ei janoavia sieluja janoiseksi jätä.