Tasavallan Presidentti
kansakunnan menestyksen turvaajana

Voidaan sanoa, että kaikkien yh­tei­sö­jen si­säi­nen järjestys sekä me­nes­tys ja tulevai­suus voi ra­kentua vain johta­juu­den varaan. Olipa kysy­myk­sessä yhteis­kunta, yritys­toi­minta tahi mikä muu työ- tai virka­miesyh­teisö tahi vaikkapa luonnon­varai­nen eläinlauma, niin johtajan per­soonalli­set ominai­suu­det ratkai­se­vat sen, me­nes­tyykö tämä yh­teisö tai py­syykö ylipäätään edes koossa.
















Tätä yhteisöä ja johtajuutta voi­daan kuvata myös luonnossa kasvavalla männyllä. Muistis­sani on elävänä kuinka jo 15-vuoti­aana olin Metsä­hallituksen vaki­tuinen lei­mausmies 1960-luvun alussa; ja kuinka sie­menpuiksi tuli ren­gastaa te­rävälat­vaisia mäntyjä, jotka kasvoivat pi­tuutta ylöspäin ja pak­suutta sa­massa suh­teessa. Mäntyjä, joista it­ses­tään kas­voi puita jaloa käyt­töä varten ja jotka siemen­sivät kor­kea­laatuista met­sää kan­sakun­nan tule­vien su­kupol­vien tar­pei­siin


Presidentti Kekkosen valtakausi – kansakunnan nousun ja kukoistuksen aikaa

Presidentti Kekkosen valtakau­den suoma­laista yhteiskuntaa voidaan ver­rata tällaiseen terä­välatvaiseen män­tyyn, joka kas­voi kor­keutta ylöspäin, juuria syvälle Isänmaan multiin ja vahvuutta kaikkiin suun­tiin. Presi­dentti Kekkosen aikakau­della kan­sa­kunnalla oli johtaja, yksi ylitse mui­den, joka hoiti valtio­mies­taidollaan maamme ul­ko­poliittiset suhteet silloi­sina Ber­liinin muu­rin, kylmän so­dan ja kilpavarus­telun vai­keana ja vaa­ralli­sena aikana. Vuo­sien saa­tossa presi­dentti Kek­kosen ul­kopoliittinen linja saavutti tun­nus­tusta niin itäi­sessä naa­puris­samme kuin kaikkialla maail­malla­kin ja niinpä Helsingissä pide­tyssä ETYK-konfe­renssissa presi­dentti Kekko­nen oli yksi suu­rista valtiomie­histä suurten valtio­mies­ten joukossa.

Perinteisessä yhteiskunnalli­sessa ajat­telussa, presidentin ja hallituk­sen teh­täväjakoa mää­ri­teltäessä lin­jana on ollut, että presidentin tehtä­väkent­tänä on suhtei­den hoi­ta­mi­nen ul­koval­toihin ja ulkopolitiikka yleensä­kin kun taas hallituk­sen vas­tuulla on ollut ensisijai­sesti maan si­säisten asioiden hoita­mi­nen.

Tunnusomaista presidentti Kekko­sen toiminnassa oli, että ul­kopoliittis­ten suhteiden hoi­tamisen lisäksi presi­dentti Kek­konen kantoi to­dellista huolta ja vastuuta myös kansakunnan si­säisestä tilasta; ja jopa yk­sittäis­ten kansalaisten asi­oista ja oi­keuksista.

Monet muistavat vielä presi­dentti Kekkosen kuuluisat ”myllykirjeet”, joilla hän puut­tui asioiden kulkuun silloin kun ”saatanan tunarit” eivät osanneet asioita oikein hoitaa tai muutoin kansakunnan etu vaati asioi­hin puuttumista. Jos jo luomis­ker­to­muksessa on uudelleen ja uu­delleen luetta­vissa: ”Jumala sa­noi…. ja ta­pahtui niin”,  niin ai­van sama päti myös presidentti Kekko­seen: ”Presi­dentti Kekko­nen sanoi… ja ta­pahtui niin”. Niinpä presidentti Kek­konen järjesteli arvovaltaisella sanal­laan mo­net maamme asiat pa­remmalle tolalle. Esimerkkinä vaik­kapa taloudellisessa ahdin­gossa elävien asutustilallisten valtionvelan anteeksianto, voi­makkaat kannan­otot rattijuop­pouskysymyk­sessä, Uudessa­kaupungissa hillumaan in­toutu­neiden uusnatsien ojennuk­seen saattaminen sekä hätätilahal­li­tuksen runnaami­nen siinä vai­heessa kun työt­tömien määrä ylitti 70.000.

Kuvaavaa presi­dentti Kekkosen suhtautumi­sessa yksilökansa­laisten oi­keuk­sien toteu­tumi­seen on ta­paus So­danky­lässä, jossa paikalli­nen sairaus-va­kuutuslau­takunta oli evännyt sairauspäivärahat eräältä lää­kärin sairaslomalle määrää­mältä kaverilta ”köyhät kyyk­kyyn” -periaatteella. Kave­rilla oli viisi pientä lasta ja hätä kä­dessä ja niinpä hän oli hädäs­sään kirjoitta­nut presidentti Kek­kosella sillä seu­rauksella, että jo parin päi­vän ku­lut­tua paikallinen sairausva­kuutustoi­miston johtaja oli soittanut ja pyytä­nyt käymään: ”Sinä saat päivära­hat”. Ja kaveri oli saanut päi­värahat vieläpä taannehti­vasti. Eli näin hoi­taa maan asi­oita presi­dentti, joka välittää kan­sastaan.
    (Kerrottakoon, että pöytälaa­tikos­tani löytyy Presidentin Kansliasta saamani Martti Man­nisen allekirjoit­tama kirje, jossa lukee: ”Presidentti ei voi auttaa asiassanne”.
Vetosin presi­dentti Ahtisaareen vai­ke­asti vammau­tuneen invalidin oike­uksien to­teutumi­sen puo­lesta, mutta tur­haan. Eli on ero presiden­tillä ja pre­sidentillä).


Kansakunta kaaoksessa

Täällä ajassa ja tässä katoavaisuu­dessa mikään ei ole ikuista eikä iäti pysyvää. Jokaisen meidän kohta­lona on iän myötä vanheta, voimien heikentyä ja lopulta siirtyä ajasta iankaikkisuuteen.

Näin oli myös presidentti Kekko­sen kohdalla. Vuosikymmeniä jat­kunut suuren valtiomiehen ura päättyi ter­veyden heikkenemiseen ja joutui as­tumaan syrjään kesken virkakautensa, vaikka viimeisten parin vuosikymme­nen tapahtumat maassamme osoitta­vat, että olisi toivonut presidentti Kek­kosen saa­vuttavan vähintään Me­tusalemin iän. Niin pieleen kaikki on maas­samme hänen jälkeensä mennyt.

Kuten edellä on tullut esille, presi­dentti Kekkosen henkilökohtainen valtiomiestaito ja kauaskantoinen vii­saus näytteli keskeistä sijaa siinä, että tästä maasta rakennettiin so­dan rauni­oista kukoistava hyvinvoin­tivaltio, jonka kansainvälinen asema oli tun­nustettu kaikkialla maailmalla. Samaa valtiomiestaitoa ja kauaskantoista vii­sautta ei löyty­nyt kuitenkaan enää hä­nen seuraa­jaltaan, presidentti Mauno Koivis­tolta, ja tästä alkoi kansakun­tamme todellinen syöksykierre, joka jatkuu jatkumistaan ja uhkaa jo koko kan­sakuntamme olemassaoloa.

Kuten monet vielä muistavat, pre­sidentti Koiviston linjana oli eri­laisista talousrikoksista tuomittujen ”rötösher­rojen” säännönmukainen armahtami­nen sekä hänen suhtau­tumisensa talo­usrikoksiin, jotka ei­vät hänen asenteis­saan olleet tut­kimisen ja syyttämisen arvoisia jut­tuja. Käytännössä nämä presidentti Koiviston elkeet olivat kansalle sitä viestiä, jota ei koskaan olisi pitänyt kansalle viestittää. Näistä presi­dentti Koiviston viesteistä alkoi maassamme ennen näkemätön keinot­telun ja talousrikosten aika­kausi, jonka seurauksena jopa kymmenet tuhannet yritykset meni­vät nurin, kymmenien tuhansien kansalaisten omaisuus pää­tyi pankkien ryöstösaaliiksi. seurauk­sena oli myös liki puolen miljoonan työttömän valtava armeija, satojen tu­hansien ihmisten elämän tuhou­tumi­nen, kotien ja perheiden ha­joaminen, lasten suunnattomat henkiset vaikeu­det sekä tuhansien kansalaisten pää­tyminen itsemur­haan. Ja vielä tänäkin päivänä tu­hannet ja taas tuhannet kan­salaiset maksavat varta vasten perus­tettu­jen perintätoimistojen uhreina sen aikaisen valtiojohdon virheiden seu­ra­uksia.

Julkisuuteen on kantautunut vies­tejä ns. ”Koiviston konklaavista”, jolla presidentti Koivisto olisi ohjeis­tanut tuomioistuimia päätymään ratkaisuis­saan pankkien hyväksi yksittäisen kansalaisen oikeuksia vastaan. Tiedos­sani on, että turku­lainen tutkija, Ka­levi Kannus, on yrittänyt saada tätä asiakirjaa kä­siinsä, mutta presidentti Tarja Halo­nen on kieltäytynyt tätä ”Koiviston konklaavia” luovuttamasta. Antanee aiheen epäillä, että presidentti Koi­viston edesottamuksia ei haluta kaikilta osin saattaa julkisuuden va­lo­keilaan. (Asia on tietääkseni par­hail­laan Euroopan ihmisoikeustuo­miois­tuimen tutkittavana.)

Yksi erittäin huolestuttava seuraa­mus presidentti Kekkosen jälkeisen valtio­johdon kyvyttömyydestä on erittäin mittavat piirteet saanut ja yhäti pahe­neva virkamiesmoraalin rappeutumi­nen ja oikeusjärjestel­mämme uskotta­vuuden hiipuminen kansalaisten sil­missä.

Eli että. Nyt kun ei ole enää ”myl­lykirjeiden” kirjoittajaa ja asioiden kulkuun puuttujaa, saavat ”saata­nan tunarit” päsmätä mielin määrin miten sattuu ja virkamiesmoraali ja oikeus­käytäntö on sen mukaista. Toinen toistaan oudompia edesot­tamuksia ja kummallisia ratkaisuja. Laillisuusval­vontaviranomaiset, Oi­keuskanslerin virasto ja eduskun­nan oikeusasiamie­hen kanslia, ovat auttamatta ylikuor­mitettuja tuhan­sien ja taas tuhansien vuosittaisten kantelujen vuoksi ja joutuvat anta­maan lähinnä mitäänsa­nomattomia ”ei aihetta toimenpitei­siin” –ratkai­suja ja niinpä pikkuvirka­miehillä; ja isommillakaan, ei ole enää min­käänlaista pelotetta ja seuraukset me kaikki näemme päivittäisissä uuti­sissa.

Sodankylän poliisisotkut ja ”So­dan­kylä-tauti” yleensäkin ovat olleet jo vuosien ajan valtakunnallisen uu­tisoinnin ja ihmettelyn kohteena ja ai­van samoja erittäin huolestuttavia uu­tisointeja uutisoidaan poliisien, ni­mismiesten ja muiden viran­omaisten edesottamuksista kaikki­alla maas­tamme. Eli olemme hyvää vauhtia matkalla sitä tilannetta, joka vallitsee itäisessä naapuris­samme, missä polii­sit voivat raiska­uksista lähtien syyl­listyä mitä moni­naisimpiin rikoksiin, eikä yksittäi­sillä kansalaisilla ole min­käänlaista lainsuojaa tai oikeusturvaa – aina­kaan ilman huomattavaa varalli­suutta.


    (Mainittakoon, että aiemmin tänä vuonna oli kaksi poliisia syytteessä alaikäiseen sekaantumisesta ja su­ku­puoliyhteyteen pakottamisesta Siilin­järven käräjillä. Syyte poliiseja vas­taan hylättiin näytön puutteessa. Eli sana sanaa vastaan tilanteessa polii­sien sana painoi ilmeisesti enemmän kuin nuorten tyttöjen sana. Asia on par­haillaan Itä-Suo­men hovioikeu­dessa käsiteltävänä syyttäjän toimesta)

Kokonaisuutena viimeisten parin vuo­sikymmenen valtiojohtomme sekoilun seurauksena yhteiskun­tamme on to­dellisessa kaaoksessa ja pahempaan olemme matkalla. Sen myötä, että vir­kamiesmoraali rappeutuu kiihtyvällä vauhdilla; ja kun oikeusjärjestel­mämme uskot­tavuus hiipuu hiipumis­taan, yhä useammat kansalaiset elävät tilan­teessa, jossa käsite ”oikeusvaltio” on enää teoreettinen käsite ilman to­dellisuusvastetta. Vailla minkäänlaista lain suojaa ja oikeusturvaa, kuten tele­visiossakin esille tuodun Hannu Mag­gan ja tuhansien muiden kohtalo maassamme osoittaa. Ja tasavallan presidentti ynnä hallitus ja eduskunta nukkuvat autuaan unta, tie­tämättä, mitä tässä maassa tapah­tuu; ja mihin olemme matkalla.


Presidentti-instituution alennuksentila

Ilmeisesti presidentti Kekkosen aikai­set pikkuvirkamiehet tai muutoin ”myllykirjeiden” ojennuksen koh­teeksi joutuneet näkevät vieläkin pai­najaisunia silloisen maamme todelli­sen johtajan valtasuuruudesta koskapa presidentin valtaoikeuksia on jatku­vasti kavennettu, presidentin arvo­valtaa heikennetty ja kansan valitse­masta presidentistä tehty lähinnä lii­kemiesten markkinamies.

Merkillepantavana piirteenä vii­meksi käytyyn presidentinvaalikam­panjaan liittyvissä useissa TV-kes­kusteluissa oli tietty show-meininki. Eli tarjottiin kansalle suurta viihdettä, mutta ei kajottu sanallakaan kansa­kunnan ja kansalaisten vakaviin on­gelmiin ja ratkaisujen tarjoamiseen näihin. Presidenttiehdokas Timo Soini sai huomattavan kannatuksen, mutta monin verroin suurempi olisi hänen kannatuksensa ollut mikäli hän olisi saanut vapaasti esittää omia näkemyk­siään kansalaisten ahdingoista, kansa­kunnan nykytilasta ja ratkaisumahdol­lisuuksista. Mutta kun ei. Tarjottiin kansalle vain show-viihdettä ja vaalien tulos oli, mikä oli.

Erittäin kuvaavan esimerkin nykyi­sen presidenttimme arvovaltakriisistä antaa Lapin Kansan uutisointi maalis­kuun ensimmäisen päivän tapahtu­mista. Eli samaan aikaan kun nykyi­nen presidenttimme astui uudelle vir­kakaudella, Suvi Anne Siimes erosi mahtipontisesti Vasemmistoliitosta. No. Lapin Kansan uutisoinnissa Sii­meksen tempaus oli etusivun uutisen arvoinen kun taas uutinen presidentin uudelleen virkaan astumisesta löytyi vasta sivulta 10. Eli tätä on nykyisen presidentti-instituution arvo nykyi­sessä yhteiskunnassa ja aivan samaa viestittää myös heinäkuiset Pietarin tapahtumat: Presidentti Tarja Halo­nen kyllä Pietarissa presidentti Puti­nin kut­sumana kävi ja tapasi isän­tänsä, mutta suurten valtiomiesten seu­raan presi­dentillämme ei ollut asiaa. Tässä siis mennään – presidentti-insti­tuution arvovalta ynnä koko kansa. Kohti todella suuria vaikeuksia.
















Nykysuomalainen yhteiskunta. Presidentin arvovallan kuihtuessa ja kuivuessa "alaoksat" kasvavat "latvan" ohi kaikilta suunnilta. Tällaisella kuivalatvaisella "tärikkäyhteiskunnalla" ei ole minkäänlaista tulevaisuutta.



Aretalogia 37 otsikkosivu.
Kotisivulle