Erämaa kouluttaa kulkijansa

Lapin ihmisille eränkäynti – poronhoito, peuran pyynti sekä metsästys ja kalastus – ovat olleet keskeinen osa elinkeinoa jo miespolvien ajan. Eli siitä asti kun asutusta on näillä Lapin perukoilla ollut. Niinpä jokaisen Lapin miehen veri on vetänyt kiveliöihin ja poron poluille aivan polvenkorkuisesta asti. Varsinkin kun entisaikaan eränkäyntiin liittyvät jutut olivat keskeisellä sijalla miesväen keskinäisessä jutustelussa, joita kuuntelemalla poikaset omaksuivat erätaitoja jo ennen kuin oppivat lukemaan tai puumerkkiä tekemään.
     Kaikkein ensimmäisin askel erätaitojen oppimisen tiellä on oppia liikkumaan ja selviytymään erämaissa. Eksymättä ja telomatta itseään tahi hukuttamatta itseään rimpisoihin tai heikkoihin jäihin. Ettei kävisi niin, että joka kerta kun mies metsään menee, pitää kylänväen lähteä perässä miestä metsästä etsimään.
     Omalla kohdallani ensimmäisiä ”eränkäyntejäni” oli kun 12-vuotiaana samoilin lähimetsissä nuolipyssyni ja kolmen kuukauden ikäisen koiranpennun kanssa. No. Eihän kolmikuukautinen pentu vielä lintua haukkunut eikä nuolipyssyllä olisi alas saanut, vaikka tarkka lähimatkoilta olikin, mutta näillä eräretkilläni tuli tutuksi lähitienoon metsät aina muutaman kilometrin etäisyydelle asti. Paria vuotta myöhemmin hiippailin isän pienoiskiväärin kanssa jo Vuovaaran laitamilla ja tästä kauemmas ja kauemmas erämaihin – taattojen ja suuren eräkirjailija A. E. Järvisen askelissa. Polsoinpalo,
Artikkeli kokonaisuutena sivulla 2